Julkaistua 371: Palkittu ja rakastettu...

En näköjään ehdi nykyään käydä missään, mutta postilaatikosta tipahtelee silloin tällöin aamuisin juttuja, joita öisin kirjoittelen. Tänään sieltä tuli tuorein 1/2-lehti, jossa oli vähän pakinanomainen juttuni taiteesta ja palkinnoista: 

Palkittu ja rakastettu…

Palkinnot ovat olleet osa taidekenttää iät ja ajat. Klassisen musiikin kilpailu- ja palkitsemisjärjestelmät ovat olleet pitkään yksi kentän aidosti keskeisistä osa-alueista, mitä kapitalismi (lue = musiikkibisnes) on osannut hyödyntää maksimaalisesti. Miksi kuvataiteet ovat saaneet olla kohtuullisen rauhassa näistä taiteen ”ulkotaiteellisista” ulottuvuuksista? Vai ovatko?

 Palkintoja voi saada tukustakin...

Ensimmäinen saamani palkinto on kansakoulun henkisissä kilpailuissa kirja, jonka voitin lausumalla Uuno Kailaan (1901–1933) runon ’Sanat’. Voitin myös Raittiuskilpakirjoituksissa ainakin kolme kirjapalkintoa. Hymypoika-patsasta en koskaan saanut, mikä harmittaa minua vasta nyt, koska olen myöhemmin oppinut, että hassun kipsiveistoksen muovaaja on arvostamani kuvanveistäjä Heikki Nieminen (s. 1926). Vaatimattomassa taidekokoelmassani voisi siis paremmalla käytöksellä olla aito Nieminen.

Heikki Niemisen Hymypoika vuodelta 1954.

Ja olihan tytöillekin oma Hymytyttönsä, Niemisen kädestä sekin. Palkintoa on jaettu Hyvän Toveruuden Kilvan palkintona vuodesta 1954 ja jaetaan edelleenkin. Nykyään veistokset valaa taiteilijaksi itseään nimittävä Reeta Kauranen, joka hoitaa Koristevalu Kärkkäistä Porvoossa. Olin aika hämmästynyt, kun luin firman verkkosivuilta, että näitä 15 euroa maksavia Hymy-veistoksia jaetaan vieläkin vuosittain noin 7.500–8.000 kappaletta. Kokoelmaveistokseni ei siis olisi kuitenkaan kovin arvokas. 
Se, että muistan vielä 55-vuotiaanakin Kailaan runon avaussäkeet (”On olemassa hyvin paljon sanoja…”), kertoo epäilemättä jotain kilpailun ja palkinnon merkityksestä – ellei kyse sitten ole vain pelkästä traumasta, koska runossa puhuttiin sanan ’isä’ pelottavuudesta, ja minä olen aina rakastanut valtion ylimääräisellä taiteilijaeläkkeellä palkittua – sillä osin palkintohan sekin on – kuvanveistäjä-isääni (s. 1935).

Parhaat taiteilijat…

Lienee niin, että erilaiset rankkaukset ovat ihmisyhteisölle ominainen tapa olla. Vaikka olisimme kuinka demokraatteja, tiedämme itse kukin, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia ja että me kaikki jaamme asioita erilaisiin hierarkioihin koko ajan, päivittäin. Kaksi saman alan / samantyyppistä / samaa materiaalia käyttävää / samanikäistä taiteilijaa asettuu väistämättä arkiajattelussa vertailuun. Kuinka monta kertaa olenkaan ajatellut sitä, kumpi on parempi veistäjä: Mauno Hartman (s. 1930) vai Kain Tapper (1930–2004)? Ravintolassa sanon mielipiteeni aina ääneen, painetussa tekstissä en koskaan.
Syitä vaikenemiseen on useampia. Taiteilijoiden paremmuusvertailua pidetään sekä mahdottomana että varsinkin epä-älyllisenä ja ikään kuin taiteenulkoisena asiana. Vallan portinvartijoille tämä kuitenkin sallitaan. Jotkut taiteilijat saavat muun muassa Pro Finlandia -mitalin, yhden korkeimmista taiteilijoille myönnettävistä kunniamerkeistä. Onneksi niitäkin piisaa. Tapper sai sellaisen vuonna 1977, Hartman vuotta myöhemmin. Tapper kuitenkin tavallaan voitti kisan, koska hänet nimitettiin akateemikoksi vuonna 1996.
Pro Finlandia -mitalia on jaettu vuodesta 1945 saakka, toisinaan yli 20 vuosittain. Viime vuonna sellaisen sai 13 taiteilijaa. Mutta kuka muistaa taidemaalari August Laitilaa (1893–1972), joka sai omansa vuonna 1949?

Monen taiteilijan himoitsema Pro Finlandia -mitali. Tämän yksilön sai Tapio Junno vuonna 1989.

Rankijärjestelmät ovat toisinaan melko tarkkoja. Todennäköisesti varsin harva nykytaiteilija tietää, että Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki on kunniamerkkien keskinäisessä rankkauksessa korkeammalla kuin Pro Finlandia -mitali – tai ylipäänsä, että sellaisiakin taiteilijoille jaetaan. Taidemaalari ja -graafikko Jorma Hautala (s. 1941) sai sellaisen vuonna 2001 – hänen kollegansa taidemaalari Leena Luostarinen (s. 1949) on ”vain” saman ritarikunnan ritari. Hän on siis virallisella ansiomerkkirankilistalla alempana kuin Hautala.
Uskallan silti väittää, että nykyään 30–40-vuotiaat taiteilijat saavuttavat 55-vuoden korkean iän, he ovat tästä paljon tietoisimpia kuin nykyään. Vallankumouksella kun on taipumus syödä lapsensa, eikä instituutioilla ole taipumusta hävitä mihinkään. Tuskin ikianarkistinen performanssitaiteilija Roi Vaarakaan (s. 1953) olisi kolmikymppisenä uskonut, että vuonna 2010 hänellekin myönnetään Pro Finlandia. Eivätköhän esimerkiksi Adel Abidin (s. 1973) ja Salla Tykkä (s. 1973) ole hyviä ehdokkaita, jos vetoa pitäisi lyödä?
Jotkut taiteilijat kieltäytyvät palkinnoista. Kirjailija Hannu Salama (s. 1936) ei aatteellisista syistä ottanut vastaan hänelle vuonna 1975 myönnettyä Pro Finlandiaa. Vuonna 1998 kirjailija Leena Krohn (s. 1947) ja taidemaalari ja -graafikko Marjatta Hanhijoki (s. 1948) palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseeksi sille, että tasavallan presidentti Martti Ahtisaari oli myöntänyt Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin – siis sen saman mikä Hautalalla on – Indonesian hallituksen metsiä tuhoavalle metsäministeri Djamaludin Suryohadikusumolle. Kosto elää, vaikka vähän voimattomanakin: vuonna 1999 kukaan kuvataiteilija ei poikkeuksellisesti saanut Pro Finlandiaa. 

... mutta voi palkinnon tilata taiteilijaltakin. Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) Tampereen elokuvajuhlille lahjoittama palkintoveistos Kiss (1970), jota valetaan edelleenkin vuosittain. 
 

… ja paljon rahaa

Moniin palkintoihin liittyy myös iso rahasumma. Palkittujen rankkauksen lisäksi palkinnotkin on rankattu. Kapitalismin laki on rautainen: mitä enemmän rahaa palkintoon liittyy, sitä ”merkittävämpi” palkinnosta on tapana tulla. Suomalaisessa kuvataidemaailmassa tämä koskee varsinkin kahta palkintoa: pohjoismaista Carnegie Art Awardia ja umpikotimaista Ars Fennica -palkintoa. Viime vuonna taidemaalari Heikki Marila (s. 1966) sai pohjoismaisen pankkiiriliikkeen varainhoidon, sijoittamisen ja arvopaperinvälityksen voittorahoja 110.000 euroa ja Anssi Kasitonni (s. 1978) alkuaan Hämeen Peruna Oy:stä – aikanaan Suomen suurin perunajauhon valmistaja – kasvaneita sijoitusrahoja 34.000 euroa. Ja kun rahaa on paljon, enemmän kuin muilla, uutisoi media kautta linjan: ”Suomen merkittävin taidepalkinto”. Ja näinhän se on, koska asioilla on tapana reifikoitua, sanan muuttua lihaksi. Raha muuntuu helposti muiksi symbolisiksi arvoiksi, jotka ovat ikään kuin totta. Niinpä pelkkä runner up -kategoriakin riittää: Ars Fennica -ehdokkuus näyttää kuvataiteilijan CV:ssä ainakin yhtä hyvältä kuin Maj Lind -pianokilpailun jaettu III sija nuoren pianistin CV:ssä.
Monesta taiteilijasta on tapana kliseisesti sanoa, että he ovat ”palkittuja ja rakastettuja”. Onneksi siis käytössä on kategorioita erilaisista laadullisista luokista. Ja onneksi rakkautta ei ole tapana rankata. Sitä kun ei tunnetusti rahalla saa – toisin kuin seksiä.

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on ainakin neljästi palkittu helsinkiläinen kriitikko, joka yritti aikoinaan Taide-lehdessä lanseerata Vuoden keski-ikäinen taiteilija -palkinnon.