Julkaistua 373: Leena Luostarinen

Ihan meinasi unohtua. Muutama viikko sitten ilmestyi Suomen Taideyhdistyksen jäsenlehti 2/12, jossa oli jukaistu seuraava kirjoittamani tiedote: 

Leena Luostarinen
Helsingin Taidehallissa 12.1.–3.3.2013 ja Joensuun taidemuseossa 9.3. –14.4.2013

Suomen Taideyhdistys järjestää tammikuussa Helsingin Taidehallissa Leena Luostarisen (s. 1949) mittavan retrospektiivisen taidenäyttelyn, jossa kartoitetaan Luostarisen pitkää uraa aina 1970-luvun läpimurtoteoksista nykypäivän tuotantoon.
Leena Luostarinen kuuluu siihen uusekspressionistiseen maalaripolveen, joka 1970-luvun lopulla näytti, että puheet maalauksen kuolemasta olivat jälleen kerran ennenaikaisia. Luostarisen ensimmäinen yksityisnäyttely oli vuonna 1973, ja siitä lähtien on järisyttänyt suomalaisen taideyleisön tunne-elämää voimakkailla, värikylläisillä ja usein myös salaperäisen symbolisilla maalauksillaan. Luostarinen on hakenut aiheitaan usein itäisistä ja välimerellisistä kulttuureista. Monet muistavat hänet kissapedoista, iibis-linnuista, sfinkseistä sekä niiden taustalla värisevistä fantasiamaisemista, joiden tunneviritys on vaihdellut hurjista värileikeistä vähäeleisempiin ja harmonisiin tunnelmiin.

Vesiväri Passage to India -sarjasta vuodelta 1992.

Luostarinen ei kuitenkaan ole mikään pelkkä villi ja kahlitsematon ekspressionisti. Hän on paneutunut laajalti kulttuurihistoriaan ja länsimaiseen taidehistoriaan, joihin hänen teoksensa viittaavat usein myös varsin älyllisesti ja hienovaraisesti.
Luostarinen kuuluu siihen naismaalareiden sukupolveen, joka mursi lopullisesti taidemaailmamme mieshegemonian, ja kollegoidensa – muun muassa Cris af Enehielm, Marika Mäkelä ja Marjatta Tapiola – joukosta juuri hän on eniten ollut muodostamassa suoranaista koulukuntaa. Nuorempien maalareittemme töissä Luostarisen vaikutus on näkynyt 1980-luvulta aina näihin päiviin asti. Luostarisen merkitys maalaustaiteemme kehitykselle onkin ollut varsin merkittävää. Hänen töitään voidaankin nähdä runsaasti kaikissa keskeisissä suomalaisissa kokoelmissa.
Taidehallin näyttelyyn kootaan keskeinen valikoima Luostarisen tunnetuinta ja rakastetuinta tuotantoa, mutta mukana on myös joitain yllätyksiä ja vähemmän tunnettuja töitä. Aktiivisesti edelleenkin työskentelevältä taiteilijalta nähdään myös valikoima tuoreempia töitä.
Näyttelyssä tullaan muun muassa paneutumaan Luostarisen itään suuntautuneisiin matkoihin ja tullaan esittelemään varsinaisten maalausten lisäksi myös vähemmän tunnettua materiaalia, muun muassa luonnoskirjoja. Oman osansa saa myös mytologinen materiaali – oli sitten kyse antiikin klassikoista tai egyptiläisestä kulttuurista. Luostarisen vanhemmasta tuotannosta nostetaan esiin taidehistoriallisia ulottuvuuksia sisältävää materiaalia, ja näytetään, miten Luostarinen viljeli varsin tietoisesti ja tarkkaan tutkien taidehistoriallisia kytkentöjä – ei lainkaan niin villin ekspressiivisesti, kuten kliseisemmät käsitykset antavat ymmärtää. Lisäksi on tarkoitus esittää meditatiivisempaa ja vähäeleisempää Luostarista, mikä tuli aikoinaan esiin esimerkiksi hänen lukuisissa kivitutkielmissaan. Tarkoitus on myös esitellä pienempiä, esimerkiksi paperille tehtyjä töitä. Luostarinen ei urallaan ole suinkaan ollut ainoastaan komeiden, ”museokokoisten” töiden maalari.
Luostarisen taiteilijanlaadusta on käyty runsaastikin keskustelua, ja häntä on luokiteltu väliin ekspressionistiksi, väliin romantikoksi. Väliin hän osa 1980-luvun eurooppalaista uusekspressionismia, väliin esimerkki postmodernista asenteesta. Näyttelyllä pyritään myös haastamaan mustavalkoista lokerointia ja osoittamaan sen, miten pitkä taiteilijanura parhaimmillaan ylittää tyyliin liittyvät kysymykset.

Näyttelyn kuraattorina toimii taidekriitikko Otso Kantokorpi.

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Luostarisen uraa kattavasti kartoittava kirja, kirjoittajina taidehistorioitsija ja kriitikko Marja-Terttu Kivirinta sekä Otso Kantokorpi.