Julkaistua 374: Lopetetaanko ammattitaiteilijoiden palkitseminen?

Viime viikon YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini tuli keskiviikon sijaan ulos poikkeuksellisesti vasta perjantaina. Ammattitaiteilijoiden tulevaisuus kulttuuri-ilmastossamme on alkanut huolestuttaa toden teolla:

Lopetetaanko ammattitaiteilijoiden palkitseminen?

Olen seurannut opetus- ja kulttuuriministeriön Suomi-palkintojen jakoa palkinnon perustamisesta alkaen vuodesta 1993. Suomi-palkinnon jakoperusteista todetaan ministeriön kotisivuilla: ”Ministeriö jakaa vuosittain Suomi-palkintoja tunnustuksena merkittävästä taiteellisesta urasta, huomattavasta taiteellisesta saavutuksesta tai lupaavan läpimurron tehneelle nuorelle taiteilijalle tai taiteilijaryhmälle.”
Vuosia olin kiinnostunut siitä, miten taiteen kehitys näkyy palkintojen jaossa – minkä tyyppistä tekemistä valtiovallan toimesta halutaan tukea. Onhan taide kokenut monenlaisia muutoksia kuluneen parinkymmenen vuoden aikana. Toisinaan näiden palkintojenkin kanssa on vähän kisafiilis: kapakassa veikkaillaan ja joskus sitä on jännittänyt omien suosikkiensakin puolesta.
Nyt tilanne on kuitenkin alkanut muuttua: esimerkiksi kuvataiteen osalta on viime vuosina saanut jännittää pikemminkin sitä, että saako ylipäänsä kukaan kuvataiteilija palkintoa. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen mukaan tänä vuonna ”jaossa haluttiin nostaa esiin taiteen ja kulttuurin kiinnostavia tekijöitä ja ehkä myös jossain määrin helposti katveeseen jääviä alueita, jollaisia ovat esimerkiksi ääni- ja valosuunnittelu tai ruokakulttuuri”. Niinpä palkinnon sai muun muassa keittiömestari, villiyrttimies Sami Tallberg. Toisin kuin ruokakulttuuri, todellisuudessa juuri ammattimainen kuvataide tuntuu jäävän hiljalleen katveeseen. Ei tarvitse palata kuin viime vuoden Suomi-palkintoihin, niin löydämme palkittujen joukosta Ravintolapäivä-työryhmän. Silloinkaan joukossa ei ollut yhtään varsinaista kuvataiteilijaa. Sarjakuvataiteilijoitakin – tuon jo erittäin pitkään vain kliseisesti katveessa olleen alan tekijöitä – on riittänyt runsaasti: 2010-luvulla esimerkiksi kolme sarjakuvataiteilijaa on saanut Suomi-palkinnon. Ja vieläkin jotkut tahot kehtaavat mantranomaisesti toistella että ”sarjakuva on aliarvostettua”. Tätä on itse asiassa tehty jo 1970-luvulta alkaen yhtäjaksoisesti – muistan nimittäin sen, kun olin samassa työpaikassa sarjakuvagurumme Heikki Kaukorannan kanssa. Hän sen minulle jo opetti, ja sen jälkeen olen kuullut sitä liki 40 vuotta! Samaa koskee ruokakulttuuria: mikä muu ala on viime vuosina ollut yhtä seksikästä: televisio on täynnä ruokaohjelmia, netti täynnä ruokablogeja ja jopa Kauppalehden kolmossivulla on hiljalleen alkanut olla enemmän juttuja luomuruoasta tai kylmäsavuhauen mädistä kuin kuvataiteesta.
Ammattikuvataiteilijoiden määrä on koko 2000-luvun ajan lisääntynyt tasaisesti, mutta samalla koko ala on liukumassa syvemmälle ja syvemmälle sinne ihan oikealle katvealueelle. Kuvataiteesta ollaan kiinnostuneita yleensä vain silloin, kun syntyy joku kohu – kuten esimerkiksi Jani Leinosen ja McDonald’sin ottaessa yhteen.

Espoossa taidepalkinnot menevät marginaalin sijaan vallan keskiöön: oikealla eläkkeelle jäävä kulttuurijohtaja ja vasemmalla hänen alaisensa, eläkkeelle jäänyt museonjohtaja.

Mutta kaikki kehitys ei Suomessa ole yhdenmukaista. Onneksi on olemassa poikkeuksiakin, kuten tuo kummallinen kaupunki nimeltä Espoo. Espoossakin halutaan tukea kulttuurin katvealueita, mutta siellä asia tulkitaan vieläkin rohkeammin. Näin kulttuurijohtaja Georg Dolivo esitteli Espoon kulttuuripalkinnon jakoa kulttuurilautakunnan kokouksessa viime lokakuussa: ”Kulttuuripalkinnon saajalta on edellytetty merkittävää taiteellisen työn julkistamista menneen vuoden aikana tai merkittävää pitkäaikaista panosta Espoon taide-elämän hyväksi. Kulttuuripalkinnolla on haluttu tuoda esille liian vähälle huomiolle jääneitä taiteenaloja tai taiteilijoita, kiinnittää huomiota ko. taiteenalaan tai taiteilijaan ja antaa sille/hänelle erityistä tunnustusta.”
Espoon kulttuuripalkintoa on sitäkin jaettu perinteisesti ammattitaiteilijoille, ja lista vuodesta 1982 on itse asiassa aika komea. Mainittakoon myös, että palkintoon liittyvä 10 000 euron rahasumma on monelle taiteilijalle varsin merkittävä summa – esimerkiksi jonkin vaativamman taideprojektin tuottamiseksi. 
Toissapäivänä sitten uutisoitiin tämän vuoden Espoon kulttuuripalkinnot. Ja eivätköhän ammattitaiteilijat loistaneet poissaolollaan! Espoon kulttuuripoliittinen johto tuntuu toimivan aika paljon neuvostoliittolaisemmin kuin vasemmistolainen kulttuuriministeri konsanaan. Palkintoja annettiin kaksi: kymppitonnin sai kouraansa kaksi hyväpalkkaista virkamiestä, jotka ovat jäämässä eläkkeelle. Ja toinenhan oli yllättäen itse Georg Dolivo, joka on toiminut vuodesta 2001 Espoon kulttuurijohtajana. Toinen radikaali valinta oli Markku Valkonen, joka on johtanut Espoon taidemuseota EMMAa vuodesta 2002. Tällainen eläkepäivien kultainen kädenpuristus on aika kaukana ”liian vähälle huomiolle jääneestä” taiteenalasta. Se on itse asiassa aika vastenmielistä.

Väliin tuntuu siltä, että ammattitaiteilijoita lyödään rivakasti molemmille poskille – sekä oikealta että vasemmalta.

Olisikohan Kauko Räsäsen (s. 1926) suunnittelema Espoo-mitali piisannut Valkoselle? Sellaisenkin hän nimittäin sai tässä kuussa.