Väsynyt mutta onnellinen

Viime tiistaina koitti pikkuinen satori. Nuoren Voiman Liitto luovutti minulle vuotuisen tunnustuspalkintonsa. Voiko paremmalta taholta palkintoa saada? Jos saisin jonkun valtiollisen prenikan, tuntisin itseni hyvä veli -maailman kelottamaksi. Mutta kun juuri nämä kulttuurimme nuoret toivot osoittavat arvostusta, tulee sellainen olo, että ihan turhaan ei ole työtään tehnyt. Vaikka onhan se todettava, että kun aletaan puhua "pitkästä urasta", tulee vähän lopunajan fiilis. Tässäkö se nyt sitten oli?

Näin he asian perustelivat:
"Otso Kantokorpi on tehnyt pitkän ja monipuolisen uran toimittajana, taidekriitikkona ja tietokirjailijana. Hänen paneutuneet artikkelinsa suomalaisissa päivälehdissä ovat jääneet lukijoiden ja taiteenystävien mieliin analyyttisten ja rohkeiden näkökulmiensa ja viimeistellyn kielensä ansiosta.
Kriitikon työnsä ohessa Kantokorpi on toimittanut ja kirjoittanut näyttelyjulkaisuja ja kuratoinut useita taidenäyttelyitä, joista viimeisimpänä mainittakoon kantaaottavan taiteen näyttely Kipinä Fiskarsissa. Lisäksi hän on opettanut taiteen sosiologiaa useissa korkeakouluissa, toiminut Kultakuumeen kolumnistina, Taide-lehden päätoimittajana ja kirjoittanut kirjoja virolaisesta kulttuurista.
Nuoren Voiman Liitto kiittää myös Kantokorven ansiokasta pienkustantajauraa. Kantokorpi toimi perustamissaan Nostromo-kustantamossa ja Jack-in-the-boxissa, jotka ennättivät yhteensä julkaista parikymmentä hienoa teosta.
Tutkivana journalistina Kantokorpi ansioitui vuonna 2009 paljastaessaan Wäinö Aaltosen museon näyttelyn koostuneen osittain väärennöksistä. Vastikään Kantokorpi päätti avustajasuhteensa päivälehtiin vastalauseena kriitikoiden ja avustajien työsopimusten ehtojen huonontamiselle. Esimerkillisen rohkea ja omaehtoinen teko sai aikaan valtavasti keskustelua kulttuuriblogeja ja suurimpia päivälehtiä myöten.
Nuoren Voiman Liitto on ylpeä voidessaan palkita Otso Kantokorven tinkimättömyydestä ja rehellisyydestä kulttuuria ja kulttuurin tekijöitä kohtaan.
Nuori Voima -palkinto jaetaan tänä vuonna 21. kerran. Palkintolautakunnan muodosti Nuoren Voiman Liiton hallitus: Aina Bergroth, Jan Forsström, Pauliina Haasjoki, Harri Hertell, Kaisa Kaakinen, Kaisa Ijäs, Matti Kangaskoski, Katja Kettu, Lauri Maijala, Maria Matinmikko, Marjo Niemi ja Aki Salmela."

***

Ainakin hetken aion nyt kuitenkin olla tästä onnellinen. 

PS. Pienen piston kuitenkin tunsin. Kieleni ei kyllä ole aina tarpeeksi viimeisteltyä. Usein tulee kirjoitettua liikaa ja aivan liian nopeasti.  

Näyttelykuvia 806: Ukot paikallaan

Viime lauantaina oli sitten viikon aika raskaan työn kohokohta. Vaivaisukot Kerimäellä (25.5.–31.8.) avattiin noin 500 henkilön myötävaikutuksella. Puheita pidettiin ja kuunneltiin Kerimäen kirkkokuoroa, Savonlinna-kvartettia sekä Vesa-Matti Loiria ja Peter Lercheä. 
Perjantaina oli otettu jo vähän ohjelmallista ennakkoa, kun ukoista inspiroituneista maalauksistaan tunnettu Antti Ojala (s. 1935) soitteli kapakkamme terassilla viulua:

Näyttelyä ennen yleisön saapumista, taustalla yksi Ojalan maalauksista:

Ja onneksi sitä yleisöäkin siis saapui:

Vesku veti inspiroituneena liki tunnin keikan:

Väliajalla joimme kuusenkerkkäjuomaa ja söimme pettuleipää. Täydellinen sää, täydellinen yleisö ja liekö likipitäen täydellinen näyttely – vaikka itse kysynkin.
Jatkot pidettiin Hotelli Herttuassa, jossa Ulla Tapaninen vielä täydellisti päivän roisilla sit down -komiikkakeikallaan.
Tasoitusta seuraavana päivänä tarjosi Gasthaus Kerihovin uusi juoma, jonka muuten ihan itse keksin – moninaisia ovat kuraattorin työtehtävät:

Liian nopee kriitikko

Kesken aamukahvin soi yhtäkkiä puhelin ja pyydetään haastattelua Kristina Isolan painokangaskuosista nouseesta kohusta. Ja enköhän minä typerys mennyt laukomaan totuuksia asiasta tuntematta sitä lainkaan. Kerroin, että kansanomaisten motiivien lainaaminen taiteessa ja muotoilussa on ihan yleistä. Enhän minä ressukka ollut lukenut lehteä enkä ollut tietoinen siitä, että kyse ei ollut anonyymistä kansantaiteesta ja sen koristekuvioiden käyttämisestä, niin kuin olin luullut, vaan silkasta toisen taiteilijan työn varastamisesta.
Onneksi puhelin soi uudestaan toisesta mediasta ja sain vähän paikattua tyhmyyttäni.
Ei pitäis olla liian nopee. Ja joskus voisi ihan vaietakin.
Että anteeksipyyntöni tästä.
Ja onneksi Isolakin tuli esiin ja pyysi anteeksi. Eiköhän elämä taas jatku.
Vaikka Metsänväki taitaakin nyt kuolla:

 

PS. Isolan erheen tekee tosi oudoksi se, että alkuperäisen maalauksen tekijä, ukrainalainen naivisti Maria Primatšenko (1908–1997) näyttää olleen varsin tunnettu ja rakastettu tekijä. 

Eiköhän Marimekon olisi nyt syytä ottaa juristi kehiin ja aloittaa omatoimisesti jonkinlaiset korvausneuvottelut Primatšenkon perikunnan kanssa.

Näyttelykuvia 805: Työmatkalla jossain Etelä-Savossa

On tämä yhtä kiertolaisen elämää! Asuin Fiskarsissa Kipinän (12.5.–15.9.) takia ensin kaksi viikkoa, ja nyt olen muuttanut viikoksi Kerimäelle, missä Galleria Ortonin väen kanssa rakennamme Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyä (25.5.–31.8.).
Kirkkoon tulee 41 hiljaista miestä ja yksi nainen (Soinin vaivaisakka – ainoa lajiaan Suomessa):

  
Työ sujuu hyvin, ja paikallinen väki – kuten Ville, joka alla olevassa kuvassa yrittää tutustua Kälviän ukkoon – on onneksi ollut korvaamattomana apuna; olen nimittäin polvineni aika vaivainen itsekin:

Uskallan jo väittää, että ukkonäyttelystä tulee vallan hieno, joten uskallan myös kutsua kaikki kynnelle kykenevät avajaisiin lauantaina klo 15.00. Ja ystäviäkin saa tuoda. Tilaa nimittäin riittää 5 000 ensimmäiselle – onhan kyseessä maailman suurin puukirkko. Tarjolla on pettuleipää ja kuusenkerkkäjuomaa ja ohjelmaa – muun muassa Vesa-Matti Loiri. 
Ja ukkoseuraa on joka makuun, vähän poikamaistakin, kuten alla Eino Räsäsen (1902–1970) – ukkoveistäjen joukossa harvinainen ammattikuvanveistäjä – veistämä Keuruun ukko (1955):

Samainen poika esiintyy myös valokuvataiteilija Martti Jämsän (s. 1959)  tuoreessa kuuden kuvan valokuvasarjassa:

Ja niinpä me ripustimmekin majapaikkaamme ja iltaiseen kantabaariimme Gasthaus Kerihovin pubiin aiheesta näyttelyn:

  
Kaikki siis joukolla Kerimäelle! Projekti oheisohjelmineen löytyy tästä linkistä. 

Julkaistua 422: Taidetta ilman tietoa

Keskiviikkona piti tulla ulos Yle Radio 1:n Kultakuumeen tuorein kolumnini. Uudelleen käynnistynyt G-keskustelu vei niin paljon aikaa, että se siirrettiin eiliseen. Tässäpä se: 

Taidetta ilman tietoa

Lontoolainen Tate Britain, yksi maailman merkittävimmistä taidemuseoista, on uusinut perusripustuksensa. Brittiläistä taidetta 1500-luvulta nykypäivään esittelevä museo on tehnyt rajun ratkaisun: se on riisunut teosten yhteydestä pois kokonaan teoksista yleensä annettavan laajemman informaation. Samalla on hylätty temaattinen ripustus ja yksittäisten mestariteosten esiin nostaminen. Teoksia on tarjolla tavallista enemmän ja ne ovat tiukassa kronologisessa järjestyksessä: unohdetummat teokset ja mestarit sulassa sovussa. The Guardian -lehden taidekriitikko Jonathan Jones kehuu ratkaisua raikkaaksi ja huomauttaa, että näin ei synny mitään turhia ”kuratoriaalisia interventioita” – kuraattorit eivät siis pääse omilla subjektiivisilla valinnoillaan manipuloimaan katsojia. Jonesin mukaan tällainen ratkaisu antaa ”kaikille vapauden nähdä teosten välisiä yhteyksiä ja tehdä vertailuja”.

Tate Britain. Kuva: Adrian Pingstone, 2004.

Olen itsekin joskus tuskastellut museossa jaettavan tiedon tuottamaa informaatioähkyä. Kuinka paljon sitä lomamatkalla museossa käynnin jälkeen muistaakaan myöhemmin sitä taidehistoriallista tietoa, jota tuli haalittua? Todennäköisesti aika vähän ja ehkä jotain pientä juuri niistä teoksista, jota tarjottu informaatio esitteli erityisen merkittävinä teoksina tai hyvinä esimerkkeinä jostain huomionarvoisesta seikasta.

Tarkemmin mietittynä asia ei kuitenkaan ole ongelmaton. Kuinka käy demokratian? Kuinka käy sen valistustehtävän, joka julkisilla museoilla on? Empiiristä taiteensosiologiaa ei ole tehty kovinkaan paljoa, emmekä me esimerkiksi tiedä, mitä mieltä suomalainen yleisö on teoksista tarjottavasta informaatiosta. Ranskassa tällaista tutkimusta on tehty, ja tuloksista voi muun muassa löytää sen tosiseikan, että teosinformaatioon suhtautuminen on luokkasidonnaista. Paremmin koulutetut ja rikkaat eivät kaipaa lisäinformaatiota. He haluavat tadenautintonsa ikään kuin ”puhtaana”. Vähemmän koulutetut ja alemmista sosiaaliryhmistä tulevat näyttelyvieraat puolestaan arvostavat teoksista tarjolla olevaa informaatiota. He haluavat oppia. Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on todennut, että teoksista tarjolla oleva informaatio ”antaa katsojalle oikeuden tietää”.

Tämä kysymys on itse asiassa merkittävä demokratian kannalta – kyse ei ole ainoastaan ”harmittomasta ja kivasta”, vaan siitä sosiaalisesta ja kulttuurisesta pääomasta, jota taide myös tarjoaa maailmassa, jossa ihmisen luokka-asemaa määrittää enenevässä määrin sijoittuminen symbolisen tuotannon rakenteisiin. Taide on asia, jonka avulla viestitään esimerkiksi makua – ja kyllähän me kaikki tiedämme, kuinka merkittävää ”hyvän maun” osoittaminen voi sosiaalisesti olla. En usko, että kenelläkään on silmää – niin kuin on tapana sanoa – jotenkin luonnonlahjamaisesti. Uskon Bourdieun tavoin, että maku on koulutuksen uusintama hankittu ominaisuus.

Tätä taustaa vasten museoissa taideteoksista tarjolla olevan lisäinformaation merkitys korostuu nimenomaan demokraattisuuden ideaalin kautta. Eikö verovaroilla ylläpidetyn museon tehtävä ole juuri tuottaa tuota kulttuurista ja sosiaalista pääomaa jakamattomasti kaikille kansalaisille? Tarjota tutkittua tietoa myös niille, joilla sitä on vähemmän? Emmekö me juuri siksi kouluta verorahoillamme taidehistorioitsijoita, että pääsisimme jakamaan heidän hankkimaansa erityisosaamista?

Jonesin mukaan informaation puute antaa kaikille vapauden nähdä teosten välisiä yhteyksiä. Tämä on elitististä roskaa. Yhteyksiä voi olla monenlaisia: teoksissa voi olla samanlaisia värejä, muotoja, rytmejä, sommittelua jne. Niissä voi olla samankaltaisia aiheita, tematiikkaa, sanomaa jne. On kuitenkin varmaa, että monissa teoksissa on vaikeasti vertailtavissa olevia piilomerkityksiä ja sellaisia merkityksiä, jotka selviävät esimerkiksi taiteilijan kanssa eri aikakautta edustavalle katsojalle vain jonkin erityistiedon kautta. Ei-uskonnollisen katsojan saattaa olla vaikeaa löytää uskonnollisen teoksen konventionaalista symboliikkaa. Miksi tietyn aikakauden teoksissa esiintyy usein esimerkiksi papukaija? Minkälaisia liturgisia merkityksiä tietyillä väreillä on tiettynä aikana ollut? Entä sitten ne kulttuurit, jotka ovat katsojalle muutenkin vähän vieraampia? Miten me edistämme kulttuurien välistä kommunikaatiota, jos emme osaa kiinnittää huomiota siihen, mikä tuolla toisaalla kulloinkin ja mistäkin syystä on koettu esittämisen arvoiseksi?

Eikä sovi unohtaa sitä, että esimerkiksi Tate Britainissa on noin 70 000 taideteosta noin 3 000 taiteilijalta. Eivät ne kaikki ole esillä. Vailla teosinformaatiota esitelty valikoima on sekin kuratoriaalista vallankäyttöä – mutta nyt vain vailla julkituotuja perusteita.

***

PS. Jos joku ihmettelee jutussa mainittua papukaijaa, juontaa se juurensa Taiteen päätoimittajan Pessi Raution innostukseen, kun hän kertoi minulle The Barber Institutesta ostamastaan ja lukemastaan papukaijoja taiteessa käsitellyttä Richard Verdin kirjaa The Parrot in Art. Oli kuulemma kiehtovaa luettavaa.

Guggenheim Helsinki 29 & Helsingin taidemuseon johtokunta 2: Guggenheim ja lievä taisteluväsymys

Enpä olisi tätä odottanut. Guggenheim on palannut takaisin. Kirjoitin 28 Guggenheim-aiheista postausta blogiini ajalla 27.11.2011–4.6.2012. Ja nyt vuoden kuluttua pitäisi taas jatkaa siitä, mihin jo lopullisen tuntuisesti jäätiin. Olen juuri rakentanut kaksi viikkoa Kipinä-näyttelyä (12.5.–15.9.) Fiskarsiin ja viikonloppuna lähden viikoksi rakentamaan Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyä (25.5.–31.8.) Kerimäelle. Ei siis oikein tunnu olevan sen paremmin aikaa kuin energiakaan käydä Guggenheim-taistoon uudestaan.
Journalistisesti katsoen kuitenkin vähän harmittaakin, sillä olin saanut vuodon Guggenheimin uudesta viriämisestä kolme päivää ennen YLE:n uutisointia ja olin jo alkanut kerätä materiaalia juttua ja siten myös pientä skuuppia varten, mutta en vain ehtinyt, koska olin juuri paniikkivaiheessa toimittamassa Vaivaisukkojen paluu -kirjaa ja hätäilemässä viimeisiä hetkiä ennen painoon menoa. En edes ehtinyt soittaa suunnittelemiani puhelinsoittoja. Näin siinä joskus käy.
Annoin kuitenkin keskiviikkona Radio YLE 1:n Kultakuumeelle lyhyen haastattelukommentin Guggenheimin paluusta Osku Pajamäen ja kuvanveistäjä Markus Kåhren (s. 1969) kommenttien perään. Tästä linkistä voitte kuunnella kommentimme – heti ohjelman alkuun.
Mutta vakavasti ottaen: ei tässä auta tuntea mitään taisteluväsymystä. Helsingin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtajan ominaisuudessa olen itse asiassa varsin loukkaantunut sekä johtokunnan että itseni puolesta siitä demokratiavajeesta, jonka juttu taas paljasti. Johtosäännön mukaan "Helsingin taidemuseon johtokunta ja sen alainen Helsingin taidemuseo vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta". Tätä taustaa vasten se, että virkamiehet – valitettavasti ja todennäköisesti myös meidän lähin henkilömme kaupungin johdossa eli apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen – ovat olleet tietoisia tästä lobbauksesta jo helmikuusta lähtien eivätkä ole hiiskahtaneetkaan mitään asianmukaisille tahoille, on varsin vastenmielistä. Lupaankin nyt tässä, että en aio jättää asiaa silleen. Helsingin Sanomien Vesa Sirénin tämänpäiväisen kolumnin mukaan kaupungin taidemuseo aiotaan tällä uudella kierroksella jättää sivuun. Sirén tekee kommentissaan itse asiassa pahan virheen. Jos johtokunta ja museo "vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta", täytyy sen myös tarkoittaa jotain. Ainoastaan siinä tapauksessa, että uusi Guggenheim aikoisi sisällyttää toimintaansa vain designin ja arkkitehtuurin, voisi Helsingin taidemuseo jäädä sivuun. Muussa tapauksessa sen ja johtokunnan tehtävä – itse asiassa määrätty velvollisuus – on ottaa kantaa asioihin! Tästä aion pitää kiinni. 
Palaamme siis varmaankin asiaan. Seuraava johtokunnan kokous on muuten 28.5.

Onko kyse vain yllä olevan miehen arvovaltatappion jälkikuohuista tai kyltymättömästä monumentinhimosta? Kuka muu virkamies on ollut asiassa aktiivinen? Mikä on Guggenheimin halun syy? Onko yksityistä rahaa löytynyt jostain? Vastauksia saamme odottaa vielä.

Julkaistua 421 & Näyttelykuvia 803 & 804 & Julkista taidetta 68: Kipinä

Eilen oli Fiskarissa lehdistötilaisuus, jossa esiteltiin kaksi näyttelyä: Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunnan oma yhteisnäyttely Iloa (12.5.–15.9.) sekä kuratoimani kutsunäyttely Kipinä (12.5.–15.9.), jossa oli mukana myös osuuskunnan taitelijoita. Bussi toi paikalle 38 ilmoittautunutta toimittajaa. Aloitimme yhteisillä puheilla Lukaalissa, ruukkilaisten vanhalla seuraintalolla, missä oli tarjolla myös julkista taidetta – Lennart Segerstrålen (1892–1975) kaksi isoa maalausta vuodelta 1938 (anteeksi kuvien laatu, valo oli tosi raaka):

Aika varhaisia tällaisiksi panoraamoiksi, joissa yhteiskuntamme kehitystä kuvataan (ja joissa usein muuten käytetään hevosia auvoisen menneisyyden symboleina), mutta eivät kyllä saaneet minua yhtään enempää vakuuttuneiksi Segerstrålen laadusta monumentaalimaalarina – kliseisiä ja samalla levottomia. Huonoa rytmiä ja ontuvaa värisommittelua. Mutta olivathan ne tavallaan kiinnostavia.

Sitten siirryttiin Iloa-näyttelyyn. Se oli maulla tehty ja ripustettu ns. laadukas näyttely, mutta samalla kuitenkin vähän hahmoton – sellainen kuin nämä kaikenkattavan teeman alle ripustetut näyttelyt tuppaavat olemaan. Ilo kun syntyy eri tekijöille niin erilaisista asioista. Mutta hyvä näyttelyhän tuo oli kaikessa salonkikelpoisuudessaan. Sitä paitsi olen niin väsynyt kahden viikon ripustamisesta, ettei sanoihini tarvitse kovin paljoa luottaa.  

Sitten siirryimme makasiinin meidän näyttelyymme, jossa puhuin taas vähän ja jossa yritin haahuilla ympäri näyttelyä ja kuvitella, miltä se "objektiivisesti ottaen näyttäisi". Turha yritys, mutta onneksi meillä on mukana Mind Less Company, joka seurasi tapahtumaa ja joka antaa siitä sitten objektiivisen arvionsa:

Mutta kyllä näyttely ihan kelvolta näytti, mukavasti rosoisemmalta kuin sisarnäyttelynsä – tässä tila toissapäivän loppupaniikin fiiliksistä:

Ja tässä osallistujalista: Arki & Aktiiviset Seniorit, Tuija Arminen, Laura Beloff, Pirjetta Brander, Company, Daniel Enckell, Globe Hope, Krister Gråhn, Eero Haikala, Minna L. Henriksson, Hirvitalo, Antti Holma, Sade Kahra, Matti Kalkamo, Jussi Koitela, Jaana Kokko, Meeri Koutaniemi, Heli Kurunsaari, Kalle Lampela, Jani Leinonen, Laura Lilja, Mind Less Company, Timo Niskanen, Nuoren Voiman Liitto, Stefan Nyström, Tatu Pohjavirta & Eino Santanen, Ritva Palander, Silja Puranen, Kukka Ranta, Markus Renvall, Ruumiillisia harjoitteita -tuotanto, Sonja Salomäki, Minna Sarvanne, Sanni Seppo, Kim Simonsson, Ossi Somma, Juha Sääski, Vapaa Vyöhyke, Klaus Welp, Hanna Weselius, Karin Widnäs, Katja Öhrnberg.  

En minä uskalla tässä vaiheessa enempää kommentoida – olenhan jäävi kriitikkona. Mutta menkää nyt ihmeessä katsomaan – aikaakin piisaa neljä kuukautta.

Joskus viikolla ilmestyi Hesarin liitteenä Fiskarsin kesän esittely, jossa oli kirjoittamani Kipinän esittely. Tässäpä se:

Kipinä  

Kipinä kokoaa yhteen joukon nykytaiteilijoita ja -muotoilijoita, joiden työskentelyssä kantaaottavuudella on merkittävä rooli.

Kantaaottavuus taiteessa on kokenut 1900-luvun aikana monenlaisia muutoksia. Suora poliittinen toiminta on ollut osa taidemaailmaa aina 1900-luvun alusta asti. Osa tekemisestä on leimattu pelkäksi tendenssitaiteeksi, mutta osasta on tullut jo kiistattomia klassikoita kuten Pablo Picasson sodanvastaisesta maalauksesta Guernica (1937).

1970-luvun suomalaista taide-elämää leimasi voimakas puoluepolitisoituminen, mikä on leimannut kantaaottavuutta pitkään. Kantaaottava taide hakeutuikin 1980–90-luvuilla enemmän yksilön alueelle: identiteettipolitiikkaan ja määrittelyvallan käytön ongelmiin. 

Moni 1970-luvulla alkanut kehityskulku on kuitenkin jatkunut – niin taiteessa kuin muotoilussakin: huoli vähäosaisista ja erityisryhmistä, huoli maailman ekologisesta tilasta. Globalisoituva maailma, ihmisten ja tavaroiden liikkuminen ovat tuottaneet koko ajan uusia kysymyksiä, ja esimerkiksi toiseudesta on tullut taiteen keskeistä aluetta. Globalisoituvassa maailmassa joudumme kysymään yhä tarkemmin sitä, miten sen resursseja jaetaan: mitä kaikille riittää, mitä kaikki tarvitsevat, miten kaiken jaamme?

Kantaaottava muotoilu on usein emansipatorista, vapauttavaa – ja sitä voi olla kuvataidekin: taiteilija voi esimerkiksi antaa äänen sille, jolla sitä ei alistetusta asemasta johtuen ole. Taide ja muotoilu voivat tuoda näkyviin. Ne voivat tuoda esiin olemassaolon, jota ei syystä tai toisesta tunnusteta tai tunnisteta. Ne voivat myös yrittää tarttua noihin syihin. Kipinän taiteilijoista osa haluaa murskata vallan rakenteita, osa säilyttää hyväksi kokemiaan ja uhanalaisia asioita, osa rakentaa uutta ja parempaa maailmaa.

Kipinän taiteilijoilla ei ole yhteistä agendaa, ei yhteistä manifestia. Heitä yhdistää rohkeus ylittää retorisen vallan rakenteet, uskallus olla mieltä asioista, uskallus ottaa kantaa – oli vastassa sitten markkinatalouden ahneus, taiteen puhtautta vaativa elitismi tai postmoderni älyllinen ironia, joilla usein yritetään vaientaa ne, joilla on vakavaa sanottavaa.

Kun on sanottavaa, se on sanottava!

Julkaistua 420 & Näyttelykuvia 802: Työnsä sisäistänyt taiteilija

Tulin käymään Fiskarsista hetkeksi stadissa. Oli mieluisa työkeikka. Galleria Ortonissa avattiin Kauko Hämäläisen (1928–1986) näyttely (6.–31.5.). Pidin avajaispuheen, mikä tehtävä oli minulle varsin mieluisa, koska Hämäläinen oli jo 1950-luvulla vanhempieni hyvä ystävä ja näin ollen ensimmäinen (ulkopuolinen) taiteilija, jonka tunsin. Lisäksi Hämäläinen oli ensimmäinen taiteilija, josta aikoinaan 1990-luvun alussa kirjoitin ensimmäisen vakavan taidekritiikkini jo muinoin kuolleeseen Siksi-lehteen. Alla gallerian verkkosivuille kirjoittamani esittely, jossa varmaan on jotain valmistelemattoman puheeni sisällöistä:

Työnsä sisäistänyt taiteilija

Joistain harvoista taiteilijoista on tapana sanoa, että he ovat ”taiteilijoiden taiteilijoita”, millä tarkoitetaan sitä, että he eivät ole suuren yleisöjen lemmikkejä vaan nimenomaan kollegoiden arvostamia taitureita, jotka nauttivat ammattilaisten jakamatonta kunnioitusta.

Taidemaalari Kauko Hämäläinen (1928–1986) on juuri tällainen taiteilija. Joka kerta, kun taidekeskustelu lipsahtaa vaikka Vapaaseen Taidekouluun tai sen piirissä syntyneeseen taiteilijaryhmä Ryhmä 4:ään, niin esiin tulee Kauko Hämäläinen, jota aletaan aina muistella harvinaisen hienona ja tinkimättömänä taiteilijana.

Hämäläisen hienoja hiilipiirustuksia, joita hän itse nimitti "hiilellä maalaamiseksi".

 

Hämäläinen ei myöskään itse hakeutunut julkisuuteen tai ollut kiinnostunut erityisestä uranhoidosta. Hän oli ahkera ja tuottelias taiteilija mutta ei osallistunut näyttelyihin ahkeruutensa edellyttämällä tavalla. Hän teki taideteoksia, ei näyttely- tai myyntiobjekteja. Hänen tuotantoaan tutkineen Maija Koskisen sanoin hän ei ”työnsä vahvasti sisäistäneenä taiteilijana tuntenut tarvetta itsensä julkituomiseen”.

Hämäläinen opiskeli Vapaassa Taidekoulussa vuodet 1954–59 ja aloitti siis vakavan taiteilijauransa suomalaisen modernismin ytimessä, Unto Pusan ja Sam Vannin oppilaana. Ja koululle uskollisena hän myös pysyi. On nimittäin korostettava myös sitä, että hänen opettajantyönsä Vapaassa Taidekoulussa vuosina 1967–86 on ollut sangen merkittävää – niin moni nykyinen taiteilija muistelee hyvällä Hämäläisen opetuksen merkityksellisyyttä omalle uralleen ja omalle tavalleen havainnoida ympäröivää maailmaa.

Vaikka Hämäläinen oli maalannut aiemmin figuuria, ihmisiä ja maisemaa, tuli hänestä nopeasti abstrakti maalari – vaikka teokset saivatkin usein alkuitunsa havainnosta, usein luonnon tarkkailusta. Hänen herkästi viritetyt valonsa, värinsä ja viivansa perustuvat siis aina taiteilijan kokemaan elämykseen. ”Se voi olla mikä tahansa näköaistiin vaikuttava arkielämän sirpale”, hän on itse todennut abstraktioidensa lähtökohdista.

Hämäläinen erakoitui jonkin verran 1970-luvulla, mutta taiteelle tämä tarkoitti lähinnä kokemuksen syventymistä. Vaikka ärsyke- ja havaintomaailma pienenisikin, pystyy osaava taiteilija löytämään asioiden ytimen varsin pienistä asioista. Esimerkiksi Unto Pusan vanhassa ateljeessa, jossa Hämäläinen työskenteli viimeiset vuotensa, pelkkä pihalle johtava portti sai hänen hiilipiirustuksissaan metafyysiset ulottuvuudet. Hämäläisen loppukauden hiilipiirustukset ja öljypastellit vievätkin meditatiivisuutensa kautta katsojan itäisiin kulttuureihin ja varsin henkiseen tapaan hahmottaa maisemaa. Juuri tuon portin kautta Hämäläinen oli itsekin sanonut lähtevänsä, kun aika koittaa. 

Oli myös hauska tavata Hämäläisen ihana leski Kaija-Liisa sekä Hämäläisen varsin pirtsakka isoveli Leo, joka alkaa olla jo 95-vuotias. Molemmat myös puhuivat lämmöllä avajaisissa.

Avajaiset oli varsin lämmin tapahtuma, ja Ortonissa taidettiin ensimmäistä kertaa tanssiakin aulassa, kun Keskuspuiston ammattiopiston bändi soitti tosi hienon jazzahtavan keikan ennen puheita ja puheiden jälkeen: