Työtä ja huvia

Olen matkalla – Viron, Latvian ja Liettuan läpi Saksaan. En jaksa nyt kirjoittaa paljon. Olen syksyllä toimittamassa kattavaa kirjaa kalkkimaalauksesta, joten piti "oppia perussasiat" ja käydä Itä-Baijerin Altmannsteinissa katsomassa maailman hienoimman kalkin syntysijoja Körndlin perheen luona. Maailma on aika ihmeellinen paikka. Louhos ei ollut järin iso:

Eivätkä polttamis- ja sammuttamisprosessin läpikäyneen kalkin haudatkaan olleet mitään jättimäisiä:

Ja osaan minä ehkä yhdistää huvin ja hyödynkin, joten piti käydä Rheininlaaksossa katsomassa Rieslingin syntysijoja. Jostin viiniperheen majatalon ikkunasta näkyy tällaista:

Tulen joskus takaisin kotiin. Ehkä siis myöhemmin lisää.

Julkaistua 676: Kävellen ajelehtimisesta

Basam Books on julkaissut kiinnostavan ja maailmalla hitiksi nousseen kävelykirjan: Frédéric Gros’n Kävelyn filosofiaa. Hieman yllättäen sieltä tuli yhteydenotto: minulta pyydettiin kävelyaiheinen kolumni Basamin Viisas elämä -sivustolle. Syyn toki arvasin: nuorempana minulla oli oma kustantamo, jack-in-the-box, ja julkaisin vuonna 1997 kolme kävelyaiheista kirjaa, jotka aloittivat sarjan Pieni kävelykirjasto. Sarja myös loppui lyhyeen, koska enhän minä osannut hoitaa kustantamoa niin, että siinä olisi ollut taloudellisesti jotain järkeä. Oli kuitenkin hauska palata kävelemiseen:

Kävellen ajelehtimisesta

Lähden vain harvoin vaimoni kanssa iltakävelylle. Niin harvoin, että toisinaan hävettää. Joutilas ja kohteeton käveleminen on parhaimmillaan yksinäistä puuhaa, itsensä kanssa olemista. ”Jos kävelijä tuntee olonsa yksinäiseksi, hän kärsii sisäisestä tyhjyydestä tai havaintokyvyttömyydestä tai molemmista”, on kävelemistä paljon pohtinut kirjallisuudentutkija ja aforistikko Markku Envall todennut.

Käveleminen liitetään myös usein vapauteen ja jopa tiettyyn villeyteen: esimerkiksi Henry David Thoreau ei maantietä juurikaan arvostanut, hän käveli yli metsien ja kukkuloiden. Vapaaehtoinen käveleminen saatetaan nykyään mieltää jopa vastarinnaksi: ”Käveleminen on vastarinnan akti, joka mittaa ihmisen todellista vapautta ja rohkeutta”, totesi Thoreausta kirjoittanut kirjailija Tero Tähtinen. 

Minulla on nivelrikko molemmissa polvissani, joten samoilijaksi minusta ei ole. En ole kävellessäni villi ja vapaa, en erityisen herooinen. En juurikaan kävele luonnossa. Kävelen lähinnä kaupungissa, joka kuitenkin toimii todellisuudessa aivan samoin kuin Envallin luonto: ”Jokainen reitti on myös aikamatka, jonka sisällön määräävät nähtyjen paikkojen herättämien muistikuvien kerrostumat.”
Ihminen on tunnetusti tapojensa orja: kun teen yhden tärkeimmistä peruslenkeistäni, kävelen Sinebrychoffin puiston yli Perämiehenkadulle kohti kantabaariani, vaihdan Perämiehenkadulla puolta aina samassa kohtaa. Olen oppinut kiinnittämään huomiota tähän ja rikkomaan silloin tällöin tietoisesti rutiinejani – muistaen Leo Tolstoita: ”Jos ihmisen koko monimutkainen elämä kuluu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.” Ainakin tämän verran herooinen – villi ja vapaa – olen siis kävellessäni. 

On toinenkin kävelemisen ulottuvuus, jolla vapauttani mittaan. Olen oppinut psykomaantieteestä käsitteen dérive (’ajelehtiminen’), jonka myötä kuljeksimiseen saa enemmän syvyyttä ja autenttista kokemusta. Sattumaa voi käyttää myös metodisesti ja siis tavallaan sitä itseään kieltäen hyväkseen. Rakastan Helsingin Punavuorta ja olen yrittänyt keksiä erilaisia automatisaatiota purkavia tapoja kokea sitä kävellen. Eräänä joutopäivänäni – vapaa kriitikko kun olen – päätin käydä katsomassa jokaisen punavuorelaisen kadun taloa numero 20. Niitä oli kaikkineen seitsemän. 

Pursimiehenkadulla.

Ranskalaisen kirjailijan ja filosofin Guy Debordin mukaan psykomaantiede tutkii muun muassa ”niitä lainalaisuuksia ja erityisiä vaikutuksia, joita tietyillä alueilla, olivat ne organisoituja tai ei, on ihmisen tunteisiin ja käyttäytymiseen”. Metodeja on monia: kävellä Lontoossa Pariisin karttaa lukien, tehdä erilaisia sattumanvaraisia reittejä: ensin käännyn kolmannesta kulmasta oikealle, sitten kävelen kaksi korttelia ja käännyn vasemmalle jne.

Pohjois-Tallinnassa.

  

Käyn usein Tallinnassa ja kerran kiinnitin jostain syystä huomiota Helsingin kanssa samannimisiin katuihin. Pian minulla oli jo tietokoneellani luettelo, ja ensimmäinen kävelyretkikin toteutui. Kävelin Punavuoressa Kankurinkadun päästä päähän molempiin suuntiin ja valokuvasin kaikki talot. Seuraavana päivänä matkustin Tallinnaan ja toistin operaation minulle rakkaaksi käyneen Pohjois-Tallinnan Kangru-kadulla. Illalla googletin jokaisen yksittäisen talon erikseen, jolloin kaikkien pienten tiedonmurusten myötä ”paikkojen herättämien muistikuvien kerrostumat” saivat jälleen uuden tason. Minua odottaa siis uusi retki Kangrulle – varsinkin koska sen yleinen sauna oli kiinni siellä ensimmäistä kertaa käydessäni. Ajelehtiminen on kuin arjen ja tilan fenomenologiaa, ja saunan voi parhaiten ymmärtää vain eletyn ja koetun kautta.

Jos kävelen metsässä, yritän aina löytää polun. En kuulu tässäkään vapauden tavoittelijoihin, kuten Aaro Hellaakoski: ”Tietä käyden tien on vanki, / vapaa on vain umpihanki.” Kaupungistakin olen etsinyt polkuja. Psykomaantieteellinen harrastukseni sai minut aloittamaan kantakaupungin viheralueille syntyneiden spontaanien polkujen kartoittamisen. Eiran olen kartoittanut jo kokonaan – olen kävellyt jokaisen polun ja myös valokuvannut ne kaikki. Ryhdyin jopa luokittelemaan polkuja. Yksi luokista oli ’kusipolku’, ja yhden sellaisenkin ehdin jo kokea fenomenologisella asenteella.

    

Ursinin kalliolla Eirassa.

Nyt olen tullut tietoiseksi uudesta tavasta kävellä ja kokea ympäristöä: mytomaantiede. En ole vielä saanut selvitetyksi psykomaantieteen ja mytomaantieteen teoreettisia ja metodologisia eroja, mutta ainakin yksi metodinen retki minua odottaa. Ostan Albertinkadulta Eeva Kanervan antikvariaatista satunnaisen kirjan, avaan sen sivulta 20 ja poimin kolmannelta riviltä viidennen sanan. Sitten kävelen ympäri Punavuorta, kunnes löydän tuon sanan jostain näyteikkunasta tai kyltistä. Siihen saattaa kulua paljonkin aikaa.
Aina kun harrastus iskee päälle, olen kyltymätön. Palattuani voipuneena sanan etsimisestä luen illalla Frédéric Gros’n sanoja Kävelyn filosofiasta (Basam Books 2015) ja mietin sitä, miten oikeassa Gros onkaan, kun hän toteaa ”kävelemisen olevan läsnäolon mysteerin tutkimista”, sitä miten ”käveleminen vapauttaa ajasta, paikasta ja nopeudesta”.

***

PS. Tässä psykomaantieteestä. Tässä mytomaantieteestä. Oli minulla hetken aikaa blogikin, Punavuoren psykomaantieteellinen seura, mutta en jaksanut pitää sitä yllä.

Julkaistua 675: Kusti ei polje

Eilen oli viimeisen Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro ennen kesätaukoa. Uutta sopimusta ei vielä ole, mutta toivottavasti saan jatkaa syksyllä. Jonain päivänä heidän kuitenkin pitää heittää minut pois uudistumisen nimissä – mutta onhan tätä kestänyt jo yli yhdeksän vuotta. 

Tällaista tulin jostain syystä ajatelleeksi erään keskustelun myötä:

Kusti ei polje

Ajauduin taannoin miettimään nyky-yhteiskuntamme synkkää tilaa ja siitä eksyin jostain syystä oman työhistoriani muistelemiseen. Olen yrittänyt viime aikoina opetella tiedonvälityksessä toistuvia avainkäsitteitäkin: sellaisia sanoja kuin ’tuottavuusvaje’ ja ’tehostaminen’.

Kuulun nykyään ammattikuntaan, jossa tehostaminen on viety jo aikoja sitten tappiin: tämän enempää ja nopeammin en yksinkertaisesti enää kykene kirjoittamaan – ainoastaan huonommin, jos yritän tehostaa työtäni.

Meitä samanlaisia on paljon: ei maalari voi maalata tauluaan tehokkaammin – paitsi työnsä tai materiaalien laatua laskemalla. Ei säveltäjäkään pysty säveltämään tehokkaammin tai orkesteri soittamaan: paitsi jos muusikot siirrettäisiin tuntipalkalle ja biisit vedettäisiin läpi vähän rivakammin – voisi siinä vielä yltää vaikkapa 10 % säästöön. Romaanien keskimääräistä sivumäärääkin voisi jollain direktiivillä vähentää vaikkapa 12 prosentilla. Painoaika lyhenisi ja paperia säästyisi. Yksikköhinta ja tuotantokustannukset olisivat paremmin kohdillaan. 

Maalarit, muusikot ja kirjailijat – ja minäkin siinä sivussa – kuulumme ns. Baumolin taudin piiriin: tuottavuutemme ei kasva, mutta palkkioittemme pitäisi kasvaa osapuilleen samassa tahdissa kuin niillä aloilla, joilla tuottavuutta vielä voidaan lisätä, jotta yhteiskunta pysyisi kasassa. Tulevaisuuden vaihtoehto on se, että työmme tulee olemaan markkinoiden ulkopuolella olevaa puuhastelua tai sitten liian tuottamattomana niin sikakallista, että vain rikkailla on siihen varaa. Minuahan se ei tietenkään enää koskisi, koska ei rikkailla kriitikoille ole edes tarvetta.

Ensimmäinen kesätyöpaikkani oli 1970-luvun alussa postissa. Posti kulki, mutta Kusti ei polkenut vaan käytti kaverilta lainattua mopoa, koska autolle suunniteltu reitti oli niin pitkä yltäessään syrjäkylille saakka. Tuottavuudesta ei ollut niin väliä, kunhan ihmiset saivat postinsa oikeaan osoitteeseen ja aamupäivän aikana. Postinkanto on aika helppoa työtä: ensin posti lajitellaan ja sitten se viedään oikeisiin paikkoihin. Jälkikäteen muisteltuna kasvatuksellisesti oleellista oli työsuorituksen oppimisen sijaan työssä vallinnut henki ja sen sisäistäminen. Postilaisilla oli voimakas ammattiylpeys, jonka vanhemmat kollegat myös siirsivät tulokkaalle: ”Me teemme tärkeää työtä. Me olemme tarkkoja, ja meihin voi luottaa.” Näillä opeilla minustakin tuli varsin nopeasti hyvä postinkantaja – toisin kuin siitä vähän tyhmästä ja holtittomasta koulutoveristani, joka kerran heitti ojaan kaikki ne veronpalautuslaput, joille ei löytänyt oikeaa osoitetta. Niitä kaivattiin, ja jokuhan ne tietysti löysi. 

Ylpeys on yksi ns. seitsemästä kuolemansynnistä. En kuitenkaan usko ammattiylpeyden kuuluvan tähän luokkaan, koska se ei ole turhamaisuutta vaan pikemminkin oman elämän mielekkyyden löytämistä ja tunnistamista. Prekarisoituvassakin maailmassa työ on edelleen yksi keskeisimpiä identiteettiä määrittelevistä tekijöistä. Minullakin on kollegoita, jotka nimittävät itseään kriitikoiksi, vaikka eivät ole vuosiin kirjoittaneet yhtään kritiikkiä – tai jotkut ehkä muutaman silloin tällöin. Heidät Baumolin tauti on jo aikoja sitten heittänyt markkinoiden ulkopuolelle lähinnä harrastelemaan kriittistä ajatteluaan.

Summasin eräänä iltana ajatuksiani ja päädyin siihen, että ammattiylpeys ja tuottavuus ovat voimakkaasti sidoksissa toisiinsa – ainakin jos tuottavuuden tavoitteena on hinnan lisäksi myös laatu. Ja eiköhän ole niin, että juuri laadun kautta tuottavuudenkin pitäisi terveellä järjellä ajateltuna kasvaa, koska hyvin tehty ja kestävä tulee lopulta halvemmaksi kuin pelkkiä pikavoittoja tavoitteleva kertakäyttökulttuuri. 

Kyse ei ole pelkästään omasta nostalgiastani. Muistan senkin, kun poikani oli ensimmäisessä kesätyöpaikassaan raksalla joskus 2000-luvun alussa. Hän pääsi hanttihommista pian muurarin apulaiseksi, mikä sekin oli jo ammattiylpeyttä kohottava asia – hyvillä muurareilla kun sitä on vielä jäljellä. Muistan sen, kun hän tuli kotiin ja kertoi kuinka muurari oli kehunut häntä siitä, miten hyvin hän osasi pilkkoa kahitiiliä muotoon, kun he tekivät pyöreää seinää. Sitten hän sai vielä mestarinsa ansiosta ja pyytämättä pienen korotuksen tuntipalkkaansa. Lisäsenteillä ei niinkään ollut merkitystä vaan sillä arvostuksella, jota hän sai osakseen ja joka tuotti suoranaista riemua. Oli hienoa katsoa hänen kasvavaa ammattiylpeyttään. Hän jopa toi tiiliä kotiin ja teki kavereilleen niistä lahjoja. Hänen työnsä jälki oli taatusti hyvää ja kestävää.

Luulen, että yksi nykyisen tilamme syy on se, että ihmisille ei enää anneta tarpeeksi mahdollisuuksia ammattiylpeyteen. Uskallan jopa väittää, että ammattiylpeyden palauttaminen työn arvostuksen kautta olisi kauaskantoisesti tarkastellen merkittävää tuottavuusvajeen paikkausta.

Guggenheim Helsinki 66: EVVVK vs. Venceremos!

Tänään on ollut taas Guggenheim-päivä. Olen tehnyt kuitenkin armottomasti omia keskeneräisiä töitäni, jotta pääsisin joskus – toivottavasti kohta – lomalle, enkä kyennyt lähtemään sen paremmin arkkitehtuurikilpailun tulosten julkistamiseen kuin Sanomatalossa pidettyyn keskustelutilaisuuteenkaan.
Eräs mökillään oleva taidemaailman toimija lähetti minulle viestin ja kysyi, olenko menossa tilaisuuteen. Vastasin, että olen totaalisen G-väsymyksen vallassa ja muutenkin väsynyt. Häneltä tuli jatkoviesti: "Otso, juuri nyt ei saa väsyä." Ja onhan se näin: G:n epätoivoinen sisäänujutus saa arkkitehtuurikilpailun kautta tietysti lisäpotkua ja ennen kaikkea kääntää keskustelua voimakkaammin väärille urille. Ei puhuta siitä, että tarvitseeko tai haluaako taide-elämämme tällaista museota tai siis pikemminkin taidehallia. Ymmärrän, että hotelli- ja ravintola-ala sitä haluaa, mutta niille on aivan sama, mitä siellä sisällä on. Yksi syy väsymykseeni on se, että eihän G oikeastaan edes kuulu minun maailmaani. Ei tässä taiteesta ole kyse. Kyse on turisti- ja brändibisneksestä, ja sellaisena se taiteen nimiin kaavutettuna tulisi taatusti viemään tulevaisuuden resursseja – sekä valtion että kunnan tasolla – pois taiteen sisältölähtöisiltä toimijoilta ja projekteilta – marginaaleilta ja niiden innovaatioilta, joita omat instituutiomme sentään joskus muistavat tukea. Tässä suhteessa se siis kuitenkin valitettavasti kuuluu maailmaani – varsinkin koska olen myös poliittinen ihminen.
Taide on tässä tapauksessa taatusti aivan yksi lysti Pajusellekin – ehkäpä Viljasellekin. En minä ainakaan ole heidän suustaan koskaan mitään taidevisioita kuullut. Siis en koskaan, ja työkseni kuitenkin tätäkin prosessia olen joutunut seuraamaan.  

Voittoisa Moreau Kusunoki.

Minulle soitettiin päivällä Helsingin Sanomista ja kysyttiin mielipidettä. Olin jo sanomassa EVVVK:ni, minkä muuten Checkpoint Helsingin Eva Neklyaeva samassa haastattelussa teki, mutta sanoin sitten kuitenkin jotain. Näin toimittaja tiivisti sanani: "Voittaja näyttää hauskalta, mutta tämähän on ollut turhanaikainen kilpailu. Rahoitukseen jää tolkuttomasti klappia, enkä ymmärrä, miten kaupunki ja valtio voisivat lähteä mukaan tällaiseen. Kiasmaakaan ei voi pyörittää kunnolla nykyisellä rahoituksella, ja sama koskee Tennispalatsia. Ei yksityisiltä kerätty kymmenen miljoonaa ole kokonaissummassa paljoakaan." 

Mutta koska kesä pikkuhiljaa alkaa, en jaksa nyt miettiä asiaa enempää. Palataan sitten syksyllä täysissä voimissa ja kaadetaan koko hanke. Venceremos!

Tai yksi huomautus vielä. Keskustelussa on ollut yksi outo piirre. Vastapuoli tuntuu aina päättelevän vastapuolensa motiivit syvällisesti, vaikka argumenteissa ei niistä olisi halaistua sanaakaan. Tähän syyllistyi yllättäen tänään kollegani Heikki Kastemaakin, joka Facebook-seinällään totesi: "Myös äärivasemmistolaiset ja persut vastustavat ankarasti kaikkea 'amerikkalaista' ja 'ei-suomalaista'." En tietysti tiedä, mihin Heikki viittaa "äärivasemmistolla", mutta ei Vasemmistoliitosta vasemmalla keskusteluun ole osallistuneet kuin ainoastaan Yrjö Hakanen ja Juha-Pekka Väisänen (s. 1966) SKP:sta. En minä ainakaan ole kuullut mitään amerikanvastaisia tai nationalistisia äänenpainoja heidän suustaan. Ja jos Heikki tarkoittaa äärivasemmistolla Vasemmistoliittoa, mihin leiriin minäkin asetun, asianlaita on täysin sama. Olen ollut yksi aktiivisista vassarikeskustelijoista, joten mietin toki, että tarkoittaakohan Heikki nyt sitten minua. Syksyn taisteluita odotellessa toistettakoon siis kuitenkin vielä kerran: en ole pätkääkään amerikanvastainen, en ole pätkääkään nationalisti. Olen kasvanut tällaiseksi kuin olen yhdysvaltalaisen populaarikulttuurin hapattamana ja rakastan nuoruuttani vieläkin – vaikkapa Lou Reediä sekä William Friedkiniä ja Robert Altmania. Olen myös vanhemmiten oppinut rakastamaan yhdysvaltalaista kuvataidetta – vaikkapa Mark Rothkoa (1903–1970) ja Willem de Kooningia (1904–1997). Ja mitä tulee nationalismiin tai kansallismieliseen sisäänpäinkääntymiseen – siihen mitä jotku nimittävät myös impivaaralaisuudeksi –, olen nuoresta pitäen ollut täysin kansainvälisesti orientoitunut, ja nyt vanhemmiten olen ilahtunut erityisesti siitä, että minua nuoremmat taiteilijat ovat täysin ja luonnollisesti kansainvälisiä, muun muassa resedenssitoiminnan ja muun ruohonjuuritason sekä taiteilijalähtöisten juttujen kautta. Kansainvälistymiseen ei mitään Guggenheimia tarvita. Suomen taidemaailma on täysin kansainvälinen, todennäköisesti paljon kansainvälisempi kuin keskiverto amerikkalainen taidemaailma, joka tuskin edes tietää Helsingin sijaintia. 

Guggenheim edustaa mielestäni vain vastenmielisen elitismin, markkinoiden ja rahanvallan lisääntymistä taidemaailmassa. Sitä en halua olla tukemassa millään tavoin. Oikeastaan näin yksinkertainen on vastustukseni perimmäinen syy. Se on toki vasemmistolainen.

PS. Ai niin, yksi G-asia sai minut tänään tosi vihaiseksi. Pirkko Kotirinta, jota olen aina intuitiivisesti – en siis tunne häntä tarkemmin – pitänyt arvossa, lopetti Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 'Taidetta "vain" turisteille' näin: "Toivotaan myös, että Guggenheim pitää brändinsä kunnossa ja pystyy selättämään Abu Dhabiin rakenteilla olevaan museoon liittyvät kiusalliset vierastyövoima-asiat, joita kriitikot pitävät esillä." Jos saisin jakaa vuoden paskimman kulttuurijournalistisen sammakon palkinnon, voisi se olla juuri tämä jutun lopetus – ja lopetuksellahan on aina tietty erikoisasema tekstissä. Minun on pakko esittää syvä halveksuntani tällaisen kommentin takia.
Kyyninen riisto on juuri sitä, mitä Guggenheim ja muu globaali brändimarkkina-ajattelu muualla maailmassa tekee. Ei ei-eurooppalaisten työläisten huono kohtelu – tai suoranainen tuhansien teurastaminen kuten Qatarissa nyt tapahtuu – ole mikään "kiusallinen vierastyövoima-asia", jota hankkeiden kriitikot voivat sopivasti käyttää hyväkseen. Näissä asioissa ollaan globaalin brändibisneksen ytimessä – oli sitten kyse jalkapallosta, formuloista tai eliitin taiteesta. Aasialaisen vierastyövoiman järjestelmällisen huono kohtelu voi olla pelkästään kiusallista kyyniselle kapitalistille, mutta ei maailmanmusiikkia rakastavalle toimittajalle. Hyi saatana!

PPS. seuraavana aamuna. Kiukkuni ei ole yhtään laantunut. Lukekaa vaikka tästä linkistä yhdysvaltalaisen taiteilijan ja kirjoittajan Molly Crabapplen (s. 1983) 4.4.14 julkaistu raportti Vice-lehdestä matkastaan Saadiyat Islandin (= Onnen saari) rakennustyömaalle.

Crabapple kuvasi Saadiyatin työläisiä parturissa.

Guggenheim Helsinki 65: "Estetiikkaa pystyy kuka tahansa arvioimaan"

Galleristi Kaj Forsblom oli Facebook-seinällään jostain syystä loukkaantunut Paula Holmilan tämänpäiväisestä G-jutusta Hesarissa. Arkkitehtuuria saisivat hänen mukaansa arvioida vain syvällisemmät, projektien hyviä ja huonoja puolia ymmärtävät ihmiset. Näin Forsblom: "En käsitä sitä että kuvataidekriitikko laitetaan arkkitehtuurikriitikoksi, mitä tällainen henkilön tietää rakentamisesta. Estetiikkaa pystyy kuka tahansa arvioimaan."
Forsblom ei hyväksy Holmilan "asenteellisuutta". Mitäköhän se tarkoittaa? Mitä ylipäänsä olisi kritiikki ilman asennetta?
Estetiikkaa pystyy kuka tahansa arvostelemaan? Mitähän sekin tarkoittaa? 
Hmm.

Julkaistua 668 & 669 & 670 & 671 & 672 & 673 & 674 & Virossa 151: Arkea ja ylevää & Tiheitä kuvia & Voimakkaita liikkeitä, elämää & Tarkkaa haltioitumista & Latteuden ja syvällisyyden risteyksessä & Mies jäniksenä & Huolettomuutta ja kiihkoa

Ja tässä sitten viimeiset seitsemän taiteilijaesittelyä kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–99. Kuten edellä mainitsin, kirja ei varmaankaan ole normaalissa kirjakauppamyynnnissä, joten jos haluatte tutustua itse pääasiaan, eli kokoelman taideteoksiin, tervemenoa Hotelli Kämppiin katsomaan niitä ja kirjaostoksille. Oluenkin meinasin juoda siellä käydessäni, mutta jäi sitten kuitenkin juomatta: en ole ennen maksanut 11,80 yhdestä tuopista.

Arkea ja ylevää

Taidemaalari ja -graafikko Antti Ojalaa (s. 1935) voisi luonnehtia ekspressionistiksi. Varsinkin hänen 1970–80-lukujen vaihteen tuotannossaan näkyy maalaustaiteen vapautuminen modernismin sääntöjärjestelmistä. Ojala oli kuitenkin astunut taiteen kentälle jo 1960-luvulla ja kokenut omat nuoruuden kamppailunsa ja vapautumisensa jo aiemmin. Hänen ekspressiivinen ilmaisu ei ole ollut kovin ”villiä” – ei mitään pidäkkeetöntä tunneilmaisua.
Ojalan repertuaari on laaja: hän on koko uransa ajan kuljettanut kahta linjaa rinnakkain. Hän tekee kerronnaltaan jopa sarjakuvamaisten, erilaisten symbolisten tiivistymien ja omaelämäkerralliseen havainnointiin perustuvien sattumien tuottamien kuvakertomusten lisäksi toisinaan aivan perinteistä maisemaa ihan ulkoilmamaalauksenakin. Samankaltaiseen klassiseen perinteeseen liittyvät myös hänen monet muotokuvansa. 

Antti Ojala on maalannut myös vaivaisukkojen muotokuvia, tässä Ikaalisten isäntä, 2006.

Ojalan ei ole tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan: hänen seesteinen maailmansa liittyy kotiseutuun. Se ei kumpua väriteorioiden klassikoista vaan pikemminkin Pohjanmaan väreistä – maasta ja mullasta sekä ajan patinoimista maalipinnoista: talojen puna- ja keltamullasta, lukemattomien päivänkiertojen tuottamasta haalistumisesta, kulumisesta ja patinoitumisesta. Mutta ei tämäkään asia ole ihan yksinkertainen. Aivan samoin kuin kansanomaisen luovuuden rakkaus on saanut Ojalan maalaamaan myöhemmin vaikka afrikkalaisia naamioita, on runsas matkustelu tuottanut myös oman lisänsä pohjalaiseen tematiikkaan. Ojala on kiertänyt maailmaa paljon, työskennellyt ulkomaisissa residensseissä ja löytänyt myös sen välimerellisen valon, joka on elävöittänyt niin monen klassikkomaalarin palettia.
Matkoilla mukaan on tullut paljon myös taidehistoriallisia ulottuvuuksia. Taidehistoriansa Ojala tuntee. Kirkot, museot, hautausmaat veistoksineen ja palatsit on koluttu, muun muassa renessanssi- ja barokkitaide ovat tuoneet omia lisiään Ojalan muotokieleen – ja myös uusia hahmoja hänen kuvakertomuksiinsa.
Ojalan kuvien maailmassa ei ole korkean ja matalan, juhlan ja arjen eikä ylevän ja banaalin eroa.

***

Tiheitä kuvia

Virolainen arkkitehti ja kuvataiteilija Jüri Okas (s. 1950) on häkellyttävän monipuolinen tekijä: hän on luonut sekä täyden arkkitehdin uran useine julkisine rakennuksineen, mutta samalla hänen panoksensa virolaiseen kuvataiteeseen on ollut merkittävä. Okas on tehnyt installaatioita, grafiikkaa, valokuvia, kirjankuvituksia sekä ollut pioneeri virolaisessa ympäristötaiteessa ja erilaisissa varhaisissa happeningeissä, joita nykyään kutsutaan performansseiksi. 
Okasin taiteellinen tuotanto ei ole jättimäinen. Sitä leimaa pikemminkin tarkka harkinta, tietty hiljaisuus ja ennen kaikkea voimakkaan filosofinen käsitteellinen ulottuvuus. Eri tekniikoita yhdistelevää Okasia voisikin nimittää ennen kaikkea käsitetaiteilijaksi – virolaisen käsitetaiteen uranuurtajaksi ja jo klassikoksi.
Okas sijoitetaan yleensä siihen nonkonformististen taiteilijoiden joukkoon, joka piti neuvostohallinnon ikeestä huolimatta taiteen vapauden aatetta elossa. Toisinajatteluun liittyy usein eskapistinen ulottuvuus, mutta taidehistorioitsija Anders Kurgin mukaan Okasin ympäristöön ja siihen liittyvien merkitysten maailmaan liittyvät kommentit tarjosivat nimenomaan vaihtoehdon eskapismin retoriikalle.

Jüri Okas, Torni I, syväpaino, 1986.

Graafisessa tuotannossaan Okas on mestarillinen montaasin tekijä. Viron 1970-luvun neoavantgardismissa palattiin omaan 1910–20-lukujen tarttolaiseen kasvupohjaan ja sitä kautta laajemminkin eurooppalaisen avantgarden perintöön. Okas tekee montaaseissaan grafiikalle vähän samaa kuin Sergei Eisenstein elokuvalle: sekvenssien totuttu kerronnallinen rakenne rikotaan, elementit eivät seuraa toisiaan vaan asettuvat päällekkäin ja limittäin. Näin Okasin töistä syntyy monilla merkityksillä ladattuja tiheitä kuvia, joissa oman ominaislaatunsa luo myös Okasin alituinen kiinnostus epäpaikkoihin, niihin alueisiin, joihin ihmisillä ei ole tapana kiinnittää huomiota. Hänen maisemansa on usein urbaani joutomaa, hylätyt takapihat ja kummalliset fasadit sekä kaiken näennäisen rationalismin keskellä rehottava absurdi, joka ei tahdo saada selitystään oikein mistään.

*** 

Tarkkaa haltioitumista

Nykyään Espanjassa vaikuttava kuvataiteilija Pekka Ryynänen (s. 1949) on tunnettu sekä taidemaalarina ja -graafikkona että kuvanveistäjänä. Hän on suomalaisista konstruktivisteista epäilemättä se, joka on eniten tutkinut vieraiden kulttuureiden ornamentiikkaa ja visuaalisen maailman muotokieliä, mikä on pitkään näkynyt hänen työskentelyssään. Hänen teoksissaan saattaa näkyä myös varsin monimutkaisiakin analyyttisiä tapoja lähestyä arkkitehtuuria ja musiikkia.
Ryynäsen litografiat ovat hyviä esimerkkejä hänen yhtä aikaa systemaattisesta ja kauneutta etsivästä lähestymistavastaan. Taidekriitikko Gertrud Sandqvist on osuvasti todennut, että ”Ryynänen on yhtä kiinnostunut välimuodoista kuin järjestelmän linjoista”. 

Pekka Ryynänen, Leijonapatio itään ja etelään, 1992.

Ensi alkuun tuntuisi siltä, että Ryynänen lähestyy aihettaan tiedemiehen tarkkuudella. Hän purkaa ja analysoi aiheitaan – oli se sitten Alhambran maurilainen linnoitus Granadassa huikeine ornamentteineen tai Hokusain klassinen japanilainen puupiirros Kanagavan suuri aalto – yksityiskohtaisesti jopa kaavojen ja laskukoneen tarkkuudella. Järjestelmän tai jopa täydellisyyden etsiminen on kuitenkin vain välivaihe Ryynäsen taiteellisessa prosessissa.
Ryynänen ei tee matematiikkaa vaan systeemit sisäistettyään transpononoi kuvan kieltä jopa musiikillisiin ulottuvuuksiin – tai siirtää kaksiulotteista kolmiulotteiseksi. Ryynänen lähestyy filosofi ja matemaatikko Bertrand Russellin ideaalia: ”Puhtaan mielihyvän, haltioitumisen, ihmisyyden rajojen ylittymisen tunne, joka on parhaimman erinomaisuuden koetinkivi, kuuluu matematiikkaan yhtä olennaisesti kuin runouteenkin.” 
Myös arkkitehtoninen tila näyttelee usein merkittävää roolia Ryynäsen tuotannossa. Hän lähestyy islamilaista ajatusta ornamentista tilan häivyttäjänä. Ankaran länsimaisen funktionaalisuuden sijaan kyse on usein funktion piilottamisesta, keveyden luomisesta rakenteelliseen raskauteen.
Lopputuloksena on aina rakenteellisten osien, muodon ja värin tuottama uudenlainen tulkinta, joka jatkaa elämäänsä lähtökohtien ankarienkin reunaehtojen tuolla puolen.

***

Latteuden ja syvällisyyden risteyksessä 

Taidemaalari Kaj Stenvall (s. 1951) aloitti uransa ismien aallokossa: vaikutteina ovat toimineet niin surrealismi kuin poptaidekin, ja myöhemmin hän tuli tunnetuksi ajalleen tyypillisenä realistisena työläiskuvaajana. 
1980-luvun lopulla poptaide sai tavallaan kuin luontevasti jatkoa, kun Stenvall siirtyi Aku Ankkaa muistuttavaan hahmoon, joka on ollut hänelle kuin tavaramerkki. Ensimmäinen ankkamaalaus syntyi vuonna 1989.  
Stenvallille itselleen ankkahahmon käyttäminen ei ole mikään julkisuusstuntti vaan pikemminkin eräänlainen Troijan hevonen. Sen suojissa on mahdollisuus esittää asioita, joille olisi muuten mahdotonta löytää oikeaa ilmaisua. Hän itse on nimittänyt kaikkien katsojien välittömästi tunnistavaa hahmoaan ”pelkäksi karikatyyriksi, latteuden kaksiulotteiseksi arkkityypiksi”. 

Kaj Stenvall, Pääsiäinen, 1990

Populaarikulttuurin ikonisen ankkahahmon ja klassisen taidokkaan maalausjäljen sekä usein klassisten maalausaiheiden yhdistäminen eksistentiaalisia ongelmia käsittelevään tematiikkaan on tuottanut omalaatuisen maailman, joka on ollut suomalaisessa taidemaailmassa yhtäaikaisesti rakastettu ja suosittu mutta on myös aiheuttanut monille kriitikoille harmaita hiuksia. Ankkahahmon synnyssä oli mukana myös epäilemättä taidepolitiikkaa ja ironiaa. Stenvall on itse muistellut, että kyseessä oli tietynlainen irtiotto, kun hän ei tuntunut löytävän omaa paikkaansa taidemaailmassa.
Helppo hahmo vie katsojan vaivattomasti sisään maalaukseen, jonka tematiikkaa on yleensä täynnä ikiaikaisia ja yleisinhimillisiä teemoja, suurten kysymysten kysymistä, uskonnollisuutta, elämän ja kuoleman tarkoitusta, haavoittuvuutta, yksinäisyyttä, kaipuuta, muistoja jne. Eikä Stenvallilta unohdu arkisuuskaan. Maalauksissa esiintyy myös paljon seksiä, parisuhteita ja alkoholia – ihmisten jokapäiväistä elämää. 
Voi Stenvallin näennäisen ankkahahmon sijoittumisen maalausten vakavaan maailmaan nähdä poliittisenakin – se on kuin muistutus siitä, että massakulttuurin ja pinnallisen helpon kuvamaailman takana piilee aina se maailma, jota todellisuudessa emme voi päätä karkuun. 

***

Mies jäniksenä   

Taidemaalari ja -graafikko Risto Suomi (s. 1951) on figuratiivisissa ja selkeissä, mutta siltikin ehkä vähän vaikeasti luettavissa olevissa maalauksissaan tuonut eteemme ikiaikaista myyttistä ainesta, mutta hänen kuvamaailmansa on myös aina ajankohtainen. 
Suomen teosten alkuideat kumpuavat usein unista, mutta ei niinkään selkeistä tarinoista vaan pikemminkin epämääräisistä tunteista. Hän ei kirjoita uniaan muistiin ja ryhdy kuvittamaan niitä. Hän antaa unien tulla kuvan aiheeksi silloin kun ovat tullakseen: ”Sieltä ne tunkevat aina jossain vaiheessa.

Risto Suomi, Zen II, 2006.

Suomen teokset ovat värimaailmaltaan hillittyjä ja hiljaiseen meditatiivisuuteen houkuttelevia. ”Vähän sinivoittoisiahan nämä ovat”, toteaa Suomi mutta ei taida niinkään viitata tiettyyn alakuloon tai suorastaan melankoliaan, jota hänen töistään toisinaan henkii, vaan siniseen ”ajattomuuden ja ikuisuuden värinä”. Jotain hyvin ajatonta Suomen maalauksissa onkin, vaikka kuva-aiheet lähtevätkin kehittymään henkilökohtaisten tarinoiden kautta. Niissä ollaan usein esimerkiksi rannalla, mikä on sekin toki jo monin tavoin luettavissa, mutta läsnä on aina äärellisyyden ja äärettömyyden leikki. Vesi erottaa ja vesi yhdistää. Rannalle päästään ja rannalle jäädään. 
Suomen käyttämää kuva-ainesta nivoo yhteen henkilökohtainen kokemus. Toisaalta sekin on usein vähän piilotettu, koska ”päähenkilöinä” saattavatkin ihmisten sijaan olla eläimet: vaikkapa hevonen tai jänis. Kun kysyin Suomelta, keitä nämä eläimet ovat, mitä ne tekevät, hän vastaa avoimesti: ”Eläin on aika usein minä”. Suhde ei tietenkään ole aivan yksinkertainen. Suomi itse on todennut: ”Teoksissani esiintyvät eläinhahmot ovat luonnon erottamattomia osia ja elävät omaa mytologista elämäänsä, joka on tekijänsä kuva."Mieleeni tulee Albrecht Dürerin allegorioiden täyttämä Melencolia 1 (1514), jonka vähän maaginenkin kuva-aines sisältää saturnaalisuudessaan myös maailmankaikkeuden reunoille hamuavia aiheita – ehkä juuri sinne siniseen, jonka ajattomuuden Suomi niin hienosti on tavoittanut.

*** 

Huolettomuutta ja kiihkoa

Taidemaalari Marjatta Tapiola (s. 1951) kuului siihen naispolveen – Marika Mäkelän ja Leena Luostarisen kanssa – joka suorastaan räjäytti taidemaailmamme uusekspressionistisella otteellaan 1980-luvun alussa.
Tapiola on virtuoosimaisen viivan mestari, ja siksi on kuin luonnollista, että hän on tehnyt myös grafiikkaa.
Tapiola aloitti omasta arkisesta maailmastaan ja ihmiskuvauksesta, mutta tuli tunnetuksi sittemmin esimerkiksi taiteessa varsin klassisesta aiheesta: eläimen kallosta, jossa riitti hänelle vuosiksi tutkittavaa. Maatalon tyttärenä hän osasi lähestyä aihettaan taidehistorian sijaan myös käytännönläheisesti ja arkisesti. Takana on kuitenkin koko ajan ihmisen elämä ja tunnemaailma.

Marjatta Tapiola tekee litografioita 2000-luvullakin, tässä vuodelta 2005.

Miltei jokaisessa Tapiolan siveltimenvedossa voi nähdä sen tietoisen ja tiedostamattoman välisen liikkeen synnyttämän jännitteen, mikä leimaa piirtäjää, piirtäjää ”Jumalan armosta”: sen tuhansien toistojen tuottaman varmuuden ja lihasmuistiin vajonneen herkkyyden, joita ei voi erottaa toisistaan ja joita on turha yrittää erottaa toisistaan. 
Aistivoimaisena taiteilijanakin Tapiolan tapa käsitellä kuvapintaa on muuttunut: hän uskaltaa jättää tyhjää kuvapintaa enemmän ja jättää viivalle mahdollisuus luoda oma dynamiikkansa. Vaikka jälki olisi väliin viitteellisen kepeääkin, jopa aineettoman tuntuista, hänen viivansa löytää aina jonkin liikkeen, toisinaan huikean vitaliteetin, joka tarvitsee ympärilleen tyhjää tilaa ja katsojan mielikuvitukselle temmellyskenttää.
Sittemmin Tapiola on siirtynyt mytologisiin aiheisiin, jopa unimaailmoihinkin. Hänen tuotantoaan ei leimaa kuitenkaan niinkään älyllinen erittely vaan varsin voimakas ruumiillinen ja aistillinen, väliin lihallinenkin ote.
Tapiolan viiva, jos mikä, on todiste siitä voimasta, minkä huoliteltu huolettomuus voi yhdistyneenä taiteelliseen kiihkoon (renessanssista tuttu furore dell’arte) parhaimmillaan tuottaa.

Julkaistua 663 & 664 & 665 & 666 & 667: Uneksijan talot & Teemat syntyvät kulkemalla & Huumaavaa kauneutta & Luontoa, kulttuuria ja henkilöhistoriaa & "On oltava edellä itseänsä"

Ja seuraavat viisi taiteilijaesittelyä viime kuussa julkaistusta kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999: 

Uneksijan talot

Taidegraafikko Päivi Lempinen (s. 1955) on asuttanut mielikuvituksessaan lukemattomia taloja. Taloja on myös monentyyppisiä: Himalajan stupia, huvilatelttoja, voimaloita, talousrakennuksia… 
Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard on todennut: "Jos minulta kysyttäisiin, mikä on talon kallisarvoisin anti, vastaisin seuraavasti: talo antaa uneksinnalle turvapaikan, talo suojaa uneksijaa, talo antaa mahdollisuuden uneksia rauhassa. […] Siksi paikat, joissa ihminen on elänyt uneksien, rakentuvat itsestään uudelleen uudessa uneksinnassa. Koska muistot entisistä asumuksista voidaan elää uudelleen uneksinnassa, menneisyyden asumukset elävät meissä katoamattomina."
 

Päivi Lempinen, Kaupunki, 1993.

Bachelard tarkoittaa uneksinnalla unenkaltaista tilaa, jossa tietoisuus on kuitenkin läsnä. Ihminen on levossa, mutta hänen tietoisuutensa on vapaa. Näin kuvittelen Lempisen tekevän taidettaan: tietoisuus vastaa alati kehittyvästä teknisestä osaamisesta, joka puolestaan sisäistettynä mahdollistaa unenkaltaisen taiteellisen voiman. 
Lempisen aikaperspektiivi on laaja, muinaiset temppelit ja nykyaikaisia huvilatelttoja muistuttavat rakenteet muuntuvat ajattomaksi. Kun mukaan tulee Lempiselle keskeinen veden symboliikkaa, muuntuu lineaarinen aika jääkausien ja vedenpaisumusten – joista Lempinen on aina ollut kiinnostunut – suuriksi sykleiksi. Hän on itse todennut: ”Haluan kuvistani välittyvän sellaisen tunnelman, että ne voivat tapahtua tulevaisuudessa tai menneisyydessä. Ne ovat yhtä aikaa ennustuksia ja perimätietoa.” 
Aikaperspektiivi liittyy myös hänen omaan uraansa. Hänelle ominaiset tutut teemat saavat uusia tulkintoja, mutta Lempinen – virtuoosimaisena käsityöläisenäkin – on antanut sattumallekin mahdollisuutensa viedä työtä eteenpäin. Näin hänen oma työnsäkin on kuin teemojen, tarkkojen rakennusten ja luonnon hallitsemattomuuden välisen suuren jännitteen kuva pienoiskoossa. 
Bachelard on sanonut: ”Taloa ei ’eletä’ vain parhaillaan tapahtuvana, sen siunauksellisuutta ei tunnisteta vain käsillä olevana hetkenä. Todellisella hyvällä ololla on menneisyys.” Lempinen lisää tähän tulevaisuuden. 

***

Teemat syntyvät kulkemalla 

Taidegraafikko ja kuvanveistäjä Harri Leppäsen (s. 1952) ura on sujunut taiteen, painamisen ja organisoimisen vuoropuheluiden puristuksessa – lisäksi hän opettanut 1990-luvulla Kuvataideakatemiassa. Hän ollut on ollut yksi keskeisimmistä hahmoista suomalaisen litografian kehityksessä aina Aukusti Tuhkan työhuoneelta alkaen.

Aktiivisuus ja monipuolisuus näkyy epäilemättä Leppäsen omassa taiteellisessa työskentelyssäkin: kun yksi vaihe on ohi, se on ohi, ja on aika heittäytyä seuraavaan: ”Olen aina tehnyt sen, mikä juuri silloin pitää tehdä – olen sellainen, että jos päässä pyörii joku asia, on se tehtävä pois.” Hän ei ole myöskään lähestynyt tekemistään luomalla tavaramerkkimäistä tyyliä: ”En ole mikään sankaritaiteilija.”

Harri Leppänen, JOJO, 1985.

Leppäsen lähtökohdat ovat abstraktissa ilmaisussa, ehkäpä abstraktissa ekspressionismissa, ja hän muisteleekin sitä, kuinka 1970-luvulla taiteilijat kävivät America Centerin kirjastossa tutustumassa yhdysvaltalaisen taiteen uusimpiin tuuliin. Suomalainen abstrakti taide oli tuolloin kovalinjaista konstruktivismia. Systemaattinen ja jopa matemaattinen tekeminen ei houkutellut Leppästä, joka on aina ollut kokeilunhaluinen ja avoin uudelle. Hän onkin matkustanut paljon ympäri maailmaa ja imenyt vaikutteita: ”Teemat syntyvät kulkemalla. Kun paljon reissaa, asiat vain menevät tajuntaan.” Leppänen ei erityisesti dokumentoi kohtaamiaan kuvamaailmoja vaan antaa visuaalisten ärsykkeiden sulautua toisiinsa: ”Kaikki tekemisen sisällä on lopulta hyvin intuitiivista, kaikki tapahtuu prosessin myötä.” 
Leppäsen monipuolisuudesta kertoo myös se, että hän on tehnyt paljon veistoksia ja reliefejä – materiaalinaan muun muassa paperi. Tässäkin hän oli mukana uranuurtajien joukossa, sillä yhteistyössä barcenolaisen paperitaiteilija Thomas Pupkiewiczin kanssa hän lanseerasi paperitaiteen Kuvataideakatemiaan vuonna 1989. Myöhemmin hän oli perustamassa Suomen Paperitaiteen keskusta Porvooseen. 
Nyttemmin Leppänen on palannut litografian pariin, mukana on tutuissa teemoissa on ”mukana vähän vanhan miehen elementtiä: maisemaa”.

***

Huumaavaa kauneutta

Taidemaalari Leena Luostarinen (1949–2013) on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä rakastetuimmista suomalaistaiteilijoista. Hän kuuluu Marika Mäkelän ja Marjatta Tapiolan kanssa naismaalareiden polveen, joka räjäytti taidemaailmamme tajunnan 1980-luvun alun rajulla uusekspressionismilla. 
Luostarisesta on puhuttu ekspressionistina, postmodernistina ja romantikkona. Hänen ekspressionisminsa on ollut sen verran ajatonta tai ehkä pikemminkin niin syvää historiaa kommentoivaa ja taidehistoriallisesti ladattua, ettei se ole ollut alttiina trendeille. 
Luostarisen taustavoimana on aina ollut voimakas romanttinen ote. Hän nimittikin itseään siekailematta romantikoksi. Eksoottiset teemat – oli sitten kyse egyptiläisistä sfinkseistä tai balilaisesta varjoteatterista – ja välimerellinen valo tekevät hänen maalauksistaan hyviä assosiaatiopintoja. Voimme miettiä rakkautta, kaipuuta, surua tai mitä tahansa elämässämme edelleenkin vaikuttavan kreikkalaisen draaman perusteemaa. Tätä Luostarinenkin teki, sillä jokaiseen teokseen liittyy henkilöhistoriallisia ulottuvuuksia, mutta niiden tunnistaminen ei kuitenkaan ole mikään avain. 

Leena Luostarinen, Kiinalaislapsen uni I, 1990.

Postmoderniin on usein liitetty eklektisyys, säännöistä piittaamaton eri puolilta tulleita vaikutteita ja lainoja yhdistelevä tapa työskennellä. 
Luostarinen oli epäilemättä eklektinen – monellakin tasolla ja täysin tietoisesti. Hän ei koskaan suhtautunut puritanistisesti käytössään olleeseen kulttuuriseen materiaalivarastoon. Hän käsitteli teoksissaan yhtäaikaisesti banaalia ja ylevää, hänen lukuisilta matkoiltaan mukaan tarttuneissa esinekokoelmissaan oli yhtä hyvin kitschahtavia matkamuistoja kuin arvokkaita sakraaliesineitäkin. Niistä ja niiden yhdistelmistä hän kykeni työstämään esiin huumaavan kauneuden – ja juuri kauneutta hän tunnusti etsivänsäkin. 

Vaikka Luostarinen olikin ennen kaikkea maalari, hän teki erilaisia graafisia kokeiluita pitkin uraansa ja paneutui esimerkiksi japanilaisiin klassisiin puupiirroksiin. Imprimo-kokoelmassa Luostariselta on neljä litografiaa 1990-luvun alkupuolelta. 

***

Luontoa, kulttuuria ja henkilöhistoriaa 

Taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) mielletään nimenomaan taidegraafikoksi, mutta sielultaan hän piti itseään aina myös taidemaalarina.

Suomen taide-elämässä Mikkonen tuli kuitenkin ennen kaikkea tunnetuksi taidegrafiikan uudistajana. Hänen 1970-luvun tuotantonsa koostui lähinnä puu- ja linoleikkauksista, aiheet löytyivät arjesta ja ajalle ominaisista realistisista työläiskuvauksista. 1980-luvun alussa hän siirtyi litografiaan, työt suurenivat ja väri tuli mukaan, myös maalauksellisuus. Mikkonen olikin yksi Imprimon keskeisistä tukijaloista – sekä taiteilijana että yhteisön puuhamiehenä. Kokoelmassa on kaikkineen 77 Mikkosen työtä 1970-luvun lopulta 1990-luvun lopulle.
Mikkonen oli keulahahmo siinä sukupolvessa, joka ”nosti grafiikan seinälle” – oli valtaamassa grafiikalle tasavertaista paikkaa muun kuvataiteen joukossa 1980-luvulla. Rajoja ei tunnustettu, ja niinpä Mikkonen oli uranuurtaja myös monumentaaligrafiikan tekijänä. Hän toteutti suuria julkisia teoksia – tunnetuimpana rakennusyhtiö Skanskan pääkonttoriinsa tilaama kolmeen kerrokseen yltävä, 12-metrinen Vuosituhannen muistiinpanoja (2001). 

Mikkosen ilmaisu liikkui abstraktimpaan suuntaan, mutta taustalla oli usein maisemallinen ajattelu – olihan hän myös klassinen havainnosta kuvaa tekevä ulkoilmamaalari, mitä hän jatkoi koko uransa ajan.
 

 Ystäväni Tapani Mikkonen (1952–2014) teki myös maisemaa, tässä litografia Koli, 2008. Ja Kolille hänet tuhkansakin vietiin.

 
Mikkonen haki jatkuvasti innoitusta taidehistoriasta ja erilaisista kuvallisista perinteistä: monet matkat ja intohimoinen lukeminen toivat mukaan espanjalaista luolamaalausta, klassista japanilaista puupiirrosta sekä Länsi-Afrikan ihmeellisen valon ja jälleen perusvärit. Mikkosen tuotannossa luonto ja kulttuuri kietoutuvat toisiinsa. Mukana on myös yksilöllinen ja satunnainen henkilöhistoria, joka kuvaksi muututtuaan saavuttaa kuitenkin aina yhteyden yleisesti jaetun kulttuuri- ja luonnonhistorian kanssa. Toiminta, tunne ja merkitys sulautuvat toisiinsa. Tämän mahdollistaa muun muassa toisto, jota kuitenkin rytmittävät jatkuvan virran sijaan myös lepo ja vakaus. Taide on yhtä elämän ja ympäristön kanssa.

***

 

”On oltava edellä itseänsä” 
 
Taidemaalari Jukka Mäkelä (s. 1949) on 1980-luvun suomalaisen uusekspressionismin keskeisiä nimiä. Hän valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1972. 
Taidekriitikko Timo Valjakka on luonnehtinut varhaista Mäkelää ”lyyriseksi konstruktivistiksi”. Sittemmin ote muuttui ekspressiivisemmäksi. Maalausten koot suurenivat, ja Mäkelä alkoi koetella rajojaan rankalla alla prima -maalauksella – väliin niin, että voimatkin tahtoivat loppua. Isolle kankaalle ”märkää märälle” -tekniikalla tehdyt työt eivät kuitenkaan olleet ulkopuolelle suunnattua uhoa: ”Minua kiinnosti enemmänkin omien rajojen kokeilu, myös se minkä kokoista pintaa pystyn hallitsemaan.” 
Mäkelän työtä onkin aina leimannut tietty käytännönläheisyys. Suurten teemojen lisäksi hän puhuu mielellään tekniikoista ja materiaaleista, joihin liittyy koko ajan uuden oppiminen. Takavuosina, kun kerran haastattelin häntä, hän maalasi parhaillaan läpinäkyvälle kuitupaperille, jonka sitten liimasi maalatulle kankaalle. Hän halusi uuden tekniikan opettelemisen lisäksi myös aikaa: ”Tekniikan on oltava riittävän vaikeaa ja pitkäkestoista, että on aikaa ajatella.” 

Jukka Mäkelä on jatkanut litografian tekemistä 2000-luvullakin, tässä vuodelta 2005.

Mitä Mäkelä sitten ajattelee? Varsin abstrakteinakin hänen teoksensa on aina liitetty suomalaiseen maisemaan. Ja puhuu hän itsekin esittävyydestä: ”Kaikki teokseni ovat esittäviä.” Mutta samaan hengenvetoon hän haluaa tehdä asian vähän ongelmallisemmaksi: ”Maalaanko sitä mitä näen vai näenkö sitä mitä maalaan?” Suurempaa ideaa on kuitenkin metsästettävä niin ettei aina itsekään tiedä, mihin on menossa. ”On oltava edellä itseänsä”, toteaa Mäkelä, joka kuitenkin abstraktien teemojen sijaan kiinnitti haastattelun aikana huomioni pöydällä olevaan korallikaktukseen (Rhipsalis pilocarpa), jonka tapa jakautua on kiihottanut hänen mielikuvitustaan jo pitkään. 
Arki ja ylevä – esittävä ja abstrakti – käyvät Mäkelän taiteessa jatkuvaa vuoropuheluaan.