Virossa 162 & Arkkitehtuuria 53: Fantasiaa Kaakkois-Virossa

18.7. näin tavallaan retkeni hienoimman arkkitehtuurikohteen. Arkkitehtuurihistoriaan se tuskin pääsee, eikä sitä kohta enää varmaankaan ole edes olemassa. Kyseessä on Räpinan paperitehdaskaupungin neukkuaikainen fantasiatyylinen – ja sellaisena taatusti harvinainen – jäätelökioski, jonka paikallinen kuluttajaosuuskunta pani pystyyn joskus 1960-luvulla. Rakennusta kutsutaan kansan suussa "Lumikin taloksi" (Lumivalgekese maja). Tarkkaa vuotta ja suunnittelijaa en tiedä. Googlettamalla rakennuksesta ei löytynyt mitään mainintaa.
Talo sijaitsee tällä hetkellä yksityisomituksessa olevalla tontilla, ja eiköhän se saa lähitulevaisuudessa mennä, kun kehitys kehittyy.

Kioski on kuulemma kaikkien neukkuaikana eläneiden lasten pyhä paikka Räpinassa. Samassa puistossa oli myös limonadikioski, mutta se on jo purettu.
Ja sitten se varsinainen pointti. Olisin todennäköisesti ajanut autollani vain ohi ja katsonut, että onpas hassu pikkutalo, jos olisin edes huomannut, mutta nyt tiesinkin, mitä etsiä. 
Haluan olla nyt myös didaktinen ja yrittää havainnollisesti siitä, miten vaatimaton seikkailu voi rikastua sattumalta ja varsin helposti. Satuin huomaamaan Räpinan kunnantalolla olevan turismi-infon ja menin sisään kolme minuuttia ennen sulkemisaikaa. Koska vaimoni on ammatiltaan puutarhuri, ostin hänelle lahjaksi – kerättyäni ensin kaikki ilmaiset brosyyrit – Tinna Tallinnin kirjoittaman kirjan Räpina aiad ja pargid (Räpina Kultuurkapital 2011) yhdeksällä eurolla:

Hotellissa luin sitä kursorisesti ja löysin tiedon jäätelökioskista, joka sijaitsee kirjassa esitellyssä pienessä puistossa. Nyt oli siis retkikohde. Paikalla tunsin outoa liikutusta, ja tunsin myös sen, että Räpinan matkani sai sen avulla aivan erityisen luonteen. Tämä vahvistui lukemalla kirjaa lisää. Siinä kerrottiin Räpinan edelleenkin toimivasta puutarhakoulusta ja sen legenadaarisesta opettajasta Adolf Vaiglasta (1911–2001), joka erikoistui jo 1940-luvulla sireenien jalostukseen. Räpinan paikallishistoriallisessa ja puutarhamuseossa oli tarjolla pahvi-Adolf: 

Kirjasta opin myös sen, että yksi Vaiglan kehittämistä lajikkeista kantaa nimeä "Silvi Vrait". Hiphurraa! Silvi Vrait (1951–2013) on nimittäin yksi suurimmista suosikeistani virolaissa kevyessä musiikissa. Tästä linkistä näyte. No, emmekö vielä löytäneet puutarhakoulun näytekasvimaalta aidon Silvi Vraitin:

 
Voiko matkailu enää olla tämän hienompaa! Nyt minua vain ihmetyttää, että mitä olisinkaan löytänyt, jos olisin ostanut vielä Vello Padrikin kirjan Räpinan lääkäritoimen historiasta.  
Tallinnassa yritin vielä ilahduttaa kokemuksellani ystävääni Leonhard Lapinia (s. 1947). Tiedän, että hän on kotoisin Räpinasta, ja kysyinkin hänen muistojaan lapsuuden jäätelöistä – olisin tietysti halunnut ilahduttaa häntä kertomalla hieman yllätyksellisesti nähneeni omin silmin Lumikin talon. En kuitenkaan muistanut Leon ikää, ja hän kertoi lapsuutensa jäätelökokemuksenaan vain sen, miten kerran viikossa keskiviikkoisin keskustaan tuli pakettiauto, josta sai pikkuruisen pahvipurkin pahaa jäätelöä, jossa oli jotain ruskeaa mönjää päällä. Tästä uskallan kuitenkin päätellä sen, että Lumikin talo on rakennettu vasta 1960-luvun lopulla, koska Leo valmistui Räpina keskkoolista vuonna 1965 ja aloitti Tallinnan kuvataideakatemiassa seuraavana vuonna. Olisivatko päättelyni nyt sitten arkkitehtuurihistoriallista tutkimusta?
Mutta miten alkaa metodisesti bongata Viron neukkuaikaista fantasia-arkkitehtuuria?

Hengessä mukana

En päässyt Helsingin eiliseen mielenosoitukseen, koska olen vielä Tallinnassa. Hengessä olin kuitenkin mukana. Ystäväni Sirpa lähetti reaaliaikaisen kuvankin:

Samalla tunsin hienoista ylpeyttä siitä, että tein 13. kesäkuuta oikeuskanslerin virastoon kantelun Immosen lainvastaisesta valinnasta Yleisradion hallintoneuvostoon. Vastausta vielä odottelen. 
Vähän minua tietysti mietityttää se, että kutsun ihan luontevasti kaikkea tätä edelleenkin "taisteluksi". Ja se, että koen Immosen ja hänen kaltaisensa henkilöt suomalaisen kulttuurin ja sivistyksen "vihollisiksi". Ja se, että koen yhteyttä "taistelutoverieni" kanssa. Olen siis heidän kanssaan "rintamassa", kun käymme taistelua "sivaltelemalla" esimerkiksi sanan "säilällä". "Bloody hell! What to do?" sanoisi kuvanveistäjätoverini Jüri Laulasmaalta.

Virossa 161 & Arkkitehtuuria 52: ... ja vielä kaksi

Viikonloppuna teimme retken Saarenmaalle ja Hiidenmaalle. Emme käyneet Saarenmaan pääkaupungissa Kuressaaressa lainkaan, mutta kaivoin koneeltani esiin viime syyskuulta kaksi kuvaa Kuressaaren vesitornikerrostalosta:

Kuressaaren – kuten myös Narvan – vuonna 1970 valmistuneen vesitornikerrostalon ovat suunnitelleet Henno Seppman (1925–1985) ja Mart Port. Ovat muuten erilaisia. Vesitornin hyödyttömäksi jääneeseen säiliöosaan haluttiin jossain vaiheessa ravintolaa ja näköalapaikkaa, mutta nyt tilanne on avoinna. Se nimittäin myytiin viime vuonna 11 640 eurolla firmalle, joka ei vielä ole ilmoittanut tulevaa käyttötarkoitusta.
Saarenmaalta matkasimme lautalla Hiidenmaalle ja palasimme sieltä mantereelle Haapsalun kautta. Siellä on ehkä Viron hienoin vesitornikerrostalo – tosin nyt sitä rumensi mainos:

Tämä hienous vahvistui vielä tänään, kun tapasin sattumalta ystäväni Jaan Toomikin (s. 1961) Tallinnan Taidehallin kahvilan terassilla. Kerroin hänelle retkestämme, mutta ajattelin, että ei hän kuitenkaan jaksaisi katsoa montaa valokuvaa kamerastani, joten päätin näyttää vain yhden ja jostain syystä arvelin hänen myös arvostavan sitä. Ja bingo! Toomik sanoi, että kyseessä on hänen mielestään "Viron metafyysisin rakennus". Siitä pääsimme Giorgio de Chiricon (1888–1978) maalauksiin. Yksi syy tähän on epäilemättä se, että kyseessä on ilmeisesti Viron ainoa kellollinen vesitornikerrostalo. Ja toinen syy on tietysti se, että Toomik on asunut sen vieressä käydessään koulunsa Haapsalussa. Yksi hänen ystävistään jopa asui siinä.
1960-luvulla valmistunut rakennus on Maimu Palmin (1925–2014) suunnittelema – kuten myös Viljannin ja Võrun vastaavat, jotka olen jo aiemmin nähnyt mutta joista en nyt löydä kuvaa koneeltani. Tarkkaa vuotta en löytänyt, mutta jossain arveltiin sen olevan Viron ensimmäinen vesitornikerrostalo.

Maimu Palm.

***

Ja jos joku luulee minua totaalisen kahjoksi, kerrottakoon että olen tehnyt paljon muutakin kuin vain bongannut vesitornikerrostaloja. Olen nähnyt Saarenmaalla lehmiä...

... syönyt Hiidenmaan ilmeisesti parhaassa ravintolassa kantarellikeittoa...

... käynyt Reigin pappilan verannalla, missä Aino Kallas aikoinaan haastatteli hiidenmaalaisia ihmisiä kerätessään teemoja kirjojaan – muun muassa Reigin pappi (1926) – varten... 

... ja hengittänyt...

Virossa 160 & Arkkitehtuuria 51: Ja lisää vesitornikerrostaloja

Tuli jo raportoitua kahdesta vesitornikerrostalosta: Paide ja Tabasalu. Viikolla kävin Itä-Virossa ja onnistuin bongaamaan kaksi lisää.
Tiistaina ajoin Kundan n. 4 000 asukkaan pikkukaupungin ohi. Kaupunki on kuulu jättimäisestä sementtitehtaastaan, mutta minua kiinnosti nyt enemmän sen vesitornikerrostalo:

Rakennuksesta tai sen arkkitehdista ei löydy mitään tietoja googlettamalla, mutta olettaisin sen olevan 1970-luvun lopulta tai 1980-luvun alusta. Tosi timmiin kuntoon se ainakin on laitettu, niin kuin moni muukin julkinen rakennus Kundassa, joten sementtitehtaalla menee ilmeisen hyvin.Tältä se näytti Googlen Street View'ssä vuonna aika tarkalleen neljä vuotta sitten:

***

Viron kolmanneksi suurimman kaupungin, Venäjän rajalla sijaitsevan Narvan vesitornikerrostalon suunnittelijat ovat sen sijaan hyvin tunnettuja arkkitehtejä. Kaupungin keskellä sijaitsevan rakennuksen piirsivät Henno Seppman (1925–1985) ja Mart Port (1922–2012), ja se valmistui vuonna 1969. Sen näin ja kuvasin viime keskiviikkona ties kuinka monennen kerran:

Vaikka kyseessä on Viron tähtiarkkitehtien luomus, ei se ole muihin näkemiini verrattuna kovin kummoinen. Se jopa voitti arkkitehtuurikilpailun. Vesisäiliöosaa ei kuitenkaan ole mielestäni integroitu mielekkäästi kerrostalo-osaan, joka se taas puolestaan ei ole järin kauniin näköinen. 
Kummallisia taloja kuitenkin nämä vesitornikerrostalot. Varkaudessakin sellainen valmistui jo vuonna 1954. Liekö Suomessa muita? Ainakin Wikipedian mukaan se on ainoa asuttu vesitorni pohjoismaissa. Virossa niitä siis on minun laskujeni mukaan kaksitoista.

Vanheneva mies ilahtuu – eli välimainos

16.6. julkaistiin (Into Kustannus) uusin kirjani Jynkkää menoa Punavuoressa, johon on koottu – siis toimittajan toimesta, itse en valinnut – radiokolumnejani kymmeneltä vuodelta:

  
Ymmärrän oikein hyvin, että vanhojen kolumnien kokoelma ei voi olla vuoden merkittävintä kirjallisuutta, mutta henkilökohtaisesti projekti oli minulle tärkeä: voin katsella eetteriväreiden jälkihehkun tuntemusten sijaan jotain fyysistä objektia viinilasi kädessäni ja miettiä, että onpahan tällaistakin tullut tehtyä. Ja totta kai odotan, että se tuottaisi jotain mielekästä. Odotan siis kaikkien kollegoideni tavoin jonkinlaista vastaanottoa. Niinpä olinkin varsin ilahtunut, kun toissapäivänä palattuani retkeltä Itä-Virosta löysin Agricola-sivustolta kirjani ensimmäisen arvostelun – tässä linkki:

Vanheneva mies oikein ilahtui, kun YTM Markku Nivalainen tiivisti muun muassa näin: "Hyväntahtoinen huumori, vallan ja talouden yhteenliittymän kritiikki sekä usko demokratiaan muodostavat eetoksen, joka toimii viitekehyksenä koko teokselle, on käsittelyn kohteena sitten kulttuuripolitiikka, katutaide, kapakassa istuminen, leppoistelu tai uiminen."
Tästä on taas syksyllä hyvä jatkaa.

Virossa 159 & Arkkitehtuuria 50: Vesitornikerrostalopäivä

Eilisaamun postaukseni jätti vaihteen päälle. Olen kymmeniä kertoja ajanut Tallinnan kupeessa olevan, Harkun kuntaan kuuluvan pikkukauppala (alevik) Tabasalun vesitornikerrostalon ohi, mutta en ole koskaan pysähtynyt kuvaamaan sitä. Niinpä lähdin eilen pienelle retkelle:

Arkkitehdin ja vuodenkin sain selville: rakennus valmistui vuonna 1973, ja suunnittelija oli arkkitehti Jüri Jaama (1936–2004). Rakennus tehtiin Ranna sovhoosin tilauksesta. Senkin nyt tiedän, että katolla on 300 000 litraa vettä.
Sitten innostuin googlettamaan vesitornikerrostaloja ylipäänsä, ja kävin lopulta kaikki hitit lävitse. Löysin yhden hengenheimolaisenkin, Jarmo Kaugen. 
Sain lopulta aikaiseksi listan, jossa on mahdollisesti kaikki Viron vesitornikerrostalot: Elva, Haapsalu, Kunda, Kuressaare, Narva, Paide, Tabasalu, Tartu, Valga, Vinni, Vändra ja Võru – kaikkineen 12. Kundan, Vinnin ja Vändran vesitornikerrostaloja en ole vielä bongannut, joten retkikohteita siis on.
Voi sitä kai näinkin sateisen lomapäivän viettää. Enkä minä aivan totaalisen kahjo harrastukseni kanssa ole: minkä tahansa retkikohteen keksiminen tarjoaa lähinnä hyvän tekosyyn lähteä seikkailemaan – on se sitten vesitornikerrostalo, neuvostotukikohta, vanha kartano, luonnonnähtävyys, jonkun kuuluisuuden hauta tai historiallisesti merkittävä teollisuuslaitos. Vändrassa en ole käynyt koskaan, mutta nyt tiedän, että siellä on esimerkiksi Mädaran linnavuori ja rakastetun runoilijan Lydia Koidulan synnyinkoti. Siis retkelle Vändraan jonain päivänä. Matkaa Tallinnasta on 104 kilometriä. Vändran polkan olen kuitenkin kuullut – Arvo Pärt on sovittanut siitä suositun version. Tästä linkistä Veikko Ahvenaisen tulkinta.

Virossa 158 & Arkkitehtuuria 49: Mikä on veetornelamu?

Vanhenevalla miehellä pitää olla harrastus, joka pitää mielen virkeänä. Minulla on niitä useitakin. Useimmat liittyvät bongaukseen. Bongaan reissuillani erilaisia outoja asioita – joitain ihan järjestelmällisesti. Yksi keräilykohteeni on häkellyttävä neukkuajan virolainen rakennustyyppi: vesitornikerrostalo (veetornelamu). En ole toistaiseksi löytänyt niitä Virosta kuin alle kymmenen kappaletta, enkä ole löytänyt mitään hakuteosta, jossa olisi luettelo niistä. Käsikopelolla siis mennään. Olinkin siis varsin iloinen, kun löysin viime viikon torstaina käydessäni ensimmäistä kertaa Järvamaan pääkaupungissa Paidessa, 10 000 asukkaan pikkukaupungissa, uuden kohteen. Tämä hiljaisen ja viehättävän Paiden nykyäänkin ainoa korkeampi kerrostalo tai "pilvenpiirtäjä" (kõrghoone) valmistui vuonna 1977:

Vesitornikerrostaloista on vaikea saada keskitettyä informaatiota. Sen tiedän, että Narvan ja Kuressaaren vesitornikerrostalot (1969–70), jotka olen jo bongannut, ovat Henno Seppmanin (1925–1985) ja Mart Portin (1922–2012) käsialaa. Samat miehet tekivät Viru-hotellinkin – tai ilmeisesti todellisuudessa vain Seppman, ja Port oli nimenä mukana vain siksi, että oli kaupunginarkkitehti. 
Outoja hajatietojakin löytyy: Valgan vesitornikerrostalon – jonka senkin olen jo bongannut – kellari oli vuonna 2008 täynnä vettä, ja sieltä löytyi hukkunut mies.

Virossa 157 & Katutaidetta 119: Lydia kävi Tallinnassa

Viime viikolla kävin Telliskivi Loomelinnakin alueella syömässä. Kyseessä on vanha rautatietehdas, josta on tullut designkauppojen, hyvien ravintoloiden ja taiteilijoiden ateljeiden kansoittama alue. Siellä on myös lauantaisin Tallinnan paras kirpputori. Alueella on myös luvallinen graffitiseinä vähän kuin Suvilahdessa, mutta minä tietysti bongasin väärässä paikassa olevia katutaideteoksia. Muun muassa tällaisia:

 

Hienoin oli signeerattu, tekijänä sittemmin tietokoneeltani illalla tarttolaiseksi paljastanut – ja myös Suomessa vieraillut – MinajaLydia:

Ja kuinka ollakaan. Pysähdyimme Setumaahan suuntautuneella retkellämme viime torstaina pikaisesti Tartossa syömässä, ja ravintolan vieressä oli saman taiteilijan duuni:

Ja sen vieressä pitkään aikaan hienoin näkemäni katutaideduuni, jossa oli veitsi ja haarukka ja rikkonainen lautanen liimattu ikkunaan ja siinä teksti FAMINE:

Ja lähellä vielä tällainen – koondatud taitaa tarkoittaa lomautettuja tai irtisanottuja (en juuri nyt löydä sanakirjaa):

Setukaiset eivät katutaidetta harrasta, eikä siellä ole katujakaan, mutta viereisen paperitehdaskaupungin Räpinan pojat ovat löytäneet vanhan paperitehtaan – Viron vanhin edelleen toimiva yritys – seinät. Nu-disco-duo Idjut Boys vieraili Tallinnassa vuonna 2008, ja jätti ilmeisesti jälkensä Etelä-Viroon saakka:

Ja muistavat ne vanhan virolaisen, Suomessakin tunnetun punkbändi J.M.K.E.:n:

Virossa 156 & Arkkitehtuuria 48 & Julkista taidetta 79: Väliaikaista...

Tallinnassa rakennusbarbaria jatkuu. Vähän keskustasta Pärnun maantietä eteenpäin sijaitsi valtiovarainministeriön vuonna 1978 valmistunut, Ülo Ilvesin (s. 1929) suunnittelema rakennus, joka oli neukkuaikana suunnittelukomitean – mitä se ikinä tarkoittikaan – talo. Rakennus oli yksi komeimpia ja harvoja tallinnalaisia esimerkkejä ns. kansainvälisestä tyylistä:

Kannattaa kiinnittää myös huomiota rakennuksen leikkaavaan dolomiittirieliefiin, joka on kuvanveistäjä Edgar Viiesin (1931–2006) käsialaa. Se on itse asiassa Viron ensimmäisiä julkisessa tilassa olevia abstrakteja teoksia – nyt se on silkkaa kivimurskaa. Tällaisena sen yllätyksekseni näin viime viikolla:

Tästä linkistä Ilvesin itsensä ajatuksia aiheesta. Tästä linkistä arkkitehti ja kuvataiteilija Leonhard Lapinin (s. 1947) ajatuksia.

Paikalle aiotaan rakentaa kaksoistorni, neljän ministeriön superministeriörakennus.

Tässä vielä pala Viiesin reliefiä:

Virossa 155: Haudoilla

Tänään sain vihdoin – ainakin osapuilleen – kaikki kevään työt pakettiin ja lähdin pitkästä aikaa uimaan. Aion tehdä sitä nyt päivittäin. Aloitin varovaisesti ja uin normaalin kilometrin sijaan vain 400 metriä. 
Sitten aloitin varsinaisen lomailun siirtymällä harrastukseni pariin eli kirjoittamaan kirjaa, joka ei liity leipätöihini mitenkään. Ryhdyin nimittäin viime vuonna huvikseni kirjoittamaan kulttuurimatkaopasta Aino Kallaksen (1878–1956) Viroon ja jatkan nyt sen parissa. Ihan oikeaksi lomaksi sen tekee seikkailu Kallaksen oman elämän ja kirjallisen tuotannon paikoissa ympäri Viroa. Siitä en kylläkään ole varma, että saanko sitä tänäkään vuonna valmiiksi, koska aion käydä aivan jokaikisessä paikassa, mutta ensi vuonna ainakin.
Kallas asui Tallinnassa vuodesta 1934 vuoteen 1943 ja koki myös neuvostomiehityksen kauhut. Vaikea edes kuvitella hänen tragediaansa. Hänen neljästä lapsestaan kaksi kuoli vuonna 1941. Poika Sulev Kallas (1904–1941) oli töissä Eesti Pankissa. GPU (sittemmin muun muassa KGB) painosti häntä vasikakseen sillä seurauksella, että masennukseen muutenkin taipuvainen Sulev ampui itsensä 6.2.1941. Tässä hänen hautapaikkansa Tallinnan kauniissa Metsakalmistussa:    

Tyttären Laine Määrin (ent. Kallas-Poska, 1902–1941) kohtalo oli sekin varsin traaginen. Iktyologi Aleksander Määrin kanssa toiseen avioonsa mennyt Laine toimi Viron turismiyhdistyksen turismitarkastajana. Hän sai surmansa Tallinnassa perheen huvilan pihalla ilmeisesti 16. elokuuta 1941 ollessaan puutarhassa poimimassa viinimarjoja – syynä oli ilmeisesti humalaisten sotilaiden harhalaukaus. Hän lepää veljensä vierellä Metsakalmistussa: 

Tässä molemmat yhdessä:

Ja jos joku haluaa tehdä retken: vanha osa, kortteli 1, tontti 18, keskustasta päin tultaessa ensimmäisestä portista sisään. Kauempana näkyy kappeli, sitä kohti oikealla vähän matkan päästä haudat ovat aivan pääkäytävän vieressä. Tihrustella vähän pitää, koska tekstit ovat varsin kuluneet. Mainittakoon kuitenkin, että molemmilla haudoilla oli viimevuotinen kynttilä. Joku siellä siis käy, mutta en tiedä kuka.

Virossa 154: Kriitikot syövät myös savuankeriasta

Perjantaina elvistelin sillä, että kriitikotkin syövät juhlan tullen toisinaan ostereita. Kriitikon elämä on prekaariudesta huolimatta välillä silkkaa juhlaa. Tänään jatkoin gourmet-juhlintaa kortteerissani lauantaisin avoinna olevalta ja vallan mainiolta Tallinnan kalatorilta ostetulla savuankeriaalla (30,00/kg) – eipä tämäkään lautanen siis todellisuudessa hirveän kalliiksi tullut:

Ja juomana naapurin Maximasta ostettu Tommasi Adorato 2013, alta kympin pullo. 
Syytä juhlaan oli taas. Eilen tapasin tällä reissulla jo toisen kerran Leonhard Lapinin (s. 1947), joka innostui KuKu kohvikin terrassilla lukemaan ääneen viimevuotista omaelämäkerrallista romaaniaan Siintallinn (Eesti keele sihtasutus), jonka hän antoi minulle omisteella:

Varsinainen juhlan syy oli kuitenkin se, että kevään työt loppuivat vihdoin tänään. Tein nimittäin aamulla viimeiset taittovedoskorjaukset Timo Setälän (s. 1958) kanssa hänen taittamaansa ja minun kirjoittamaani kirjaan Kristian Krokforsista (s. 1952), kustantajana Parvs Publishing:

Hieno tuli, mutta syyskuussa saatte tehdä omat arvionne. 
Nyt ei ole enää mitään oikeita töitä ennen elokuuta. Jotain kirjoitettavaa saatan kuitenkin keksiä. 

PS. Meinasi ihan unohtua. Oli minulla vielä muitakin juhlan aiheita. Olen hieman pervolla tavalla fetisisti. Kävin eilen Telliskiven kirpputorilla. Tuhlasin kaksi euroa. Mikä mies se olisi, jolla ei olisi neuvostoliittolaista pienenpientä peltistä puljonkikuutiorasiaa:

Ja olipa neukkulassa polkupyörillekin rekisteriote. Tässä sellainen vuodelta 1978 – 78-vuotiaan miehen menopelille Anijan kunnassa – missä muuten edellisessä postauksessa mainittu Kehra sijaitsee – ja Soodlan kylässä. Nyt se on minun:

Nyt olen vähän onnellinen mies.

Virossa 153 & Arkkitehtuuria 47: Hemmetin babtistit

Kävin tänään katsomassa Kosen parintuhannen asukkaan pikkukauppalaa nelisenkymmentä kilometriä Tallinnan alapuolella. Kiersin sitten samantien Paunkülan tekoaltaan, Viron toiseksi suurimman. Tallinnaan laskeva Pirita-joki tulee Paidesta sen kautta. 55-vuotias tekoallas näyttää osin ihan luonnolliselta järveltä:

Sitten huomasin pöpelikössä tienviitan muutaman tuhannen asukkaan seluloosakaupunki Kehraan, missä olen käynyt useita kertoja aikaisemminkin. Päätin kiertää sen kautta takaisin Tallinnaan nähdäkseni taas muun muassa Kehran sohvoosin pääkonttorin, jonka on suunnitellut myös kuvataiteilijana tunnettu arkkitehti Vilen Künnapu (s. 1948). Se valmistui ihan neukkuajan lopulla vuonna 1990 – suunnitelmat ovat vuodelta 1984.
Matkalla bongasin yhden hieman oudoista keräilykohteistani: tyyppitalojen päätyjen konstruktivistiset maalaukset. Tässä siis Kehran Kose maantee 34:n elementtitalon pääty:

  
Minulla on tapana rutiininomaisesti googletella miltei kaikki näkemäni ja kiinnostusta syystä tai toisesta aiheuttaneet osoitteet, sekä uudet että vanhat talot. Huomasinpa siis äsken kortteeriin palattuani, että ko. talosta olisi myynnissä kolmannesta kerroksesta 48 m²:n kaksio puistonäkymällä – hinta 23 000 euroa.
Sovhoosin pääkonttorin jälleennäkeminen oli pöyristyttävä kokemus. Künnapun suunnittelema rakennus on epäilemättä yksi 1980-luvun Viron maaseudun julkisen rakentamisen merkkikohteista. Tältä se näytti viisi vuotta sitten:

Fasadi.

Eteläpääty.

Babtistit ostivat talon vuonna 1994, hinta huikeat 64 000 euroa. Rappaus rapistuu hiljalleen, mutta yksi remonttiele oli tehty. Künnapulle ominainen herkkä vaaleanpunainen pylväs – ehkäpä muistuma Künnapun opettaja Edgar Johan Kuusikin (1888–1974) piirtämästä Tallinnan Taidehallista ja sen pylväistä – oli maalattu uudelleen, hirveällä sinisellä, joka murskasi koko fiiliksen – pylvään takaa nimittäin aukeaa myös näkymä takapihalle ja kohti Jägalajokea. Käytetty maali oli paksua ja kiiltävää, mikä epäilemättä tarkoittaa sitä, että se oli väärä laatua, joka ei hengitä ja siten tuottaa taas kohta vahinkoja ja remontintarvetta lisää. Tässä näky nyt – ovikin oli maalattu samalla sinisellä:

Rakennus ei ole Viron museoviraston suojelukohde, mutta toivoisin sen sitä joskus tulevaisuudessa olevan. Saavat babtistit sitten maalata sen alkuperäiseen asuunsa ja oikeilla materiaaleilla – ja pitää muutenkin huolta hiljalleen rapistuvasta rakennuksesta.

Vähän minua itseänikin huvittaa närkästykseni yhdestä pylvään väristä, mutta taidan silti olla oikeassa närkästykseni kanssa. Hemmetin babtistit!

Virossa 152: Kriitikot syövät ostereita

Keskiviikkona saavuin Tallinnaan, missä aion viettää loppukuun. Illalla lähdin kaupungin ulkopuolelle Jõelähtmen kunnan Neemen kylään, missä sijaitsee Ruhe, yksi Viron parhaista kalaravintoloista.
Kulttuurijournalismin alasajo lienee väistämätön tosiasia, mutta me kriitikot emme noin vain lannistu. Kyllä me osterime ansaitsemme ja jotenkin myös rahoitamme:

 
Ihan vakavasti ottaen: kolme osteria (à 3,00) ja hyvä lasi valkoviiniä maksaa muutaman bulkkioluttuopin verran. Kyse on siis vain priorisoinnista.
Ja syytä juhlaan oli. Kirjapainoon lähti tällä viikolla Arvo Summasen (1928–2006) tuotantoa esittelevä kirja (Parvs Publishing), johon olen kirjoittanut kaksi tekstiä ja jolle Timo Setälä (s. 1958) antoi Summasen taiteen ominaislaatua henkivän riemukkaan ulkoasun:

Syksyllä seuraa Vantaan taidemuseossa Summasen näyttely. Lupaan elämyksiä.

***

Eilen juhla jatkui: tapasin vanhan ystäväni Leonhard Lapinin (s. 1947), joka tekee taidetta vaikka vessanpytyn kansista:

On syytä kuitenkin tunnustaa tosiasiat, kuten poliitikot usein toteavat. Vielä tiistaina join bulkkiolutta ja luin terassilla Maon pientä punaista kirjaa, maailman laajalevikkisintä kirjaa Raamatun jälkeen:

"Vallankumous ei ole päivälliskutsuilla oloa eikä esseen kirjoittamista", toteaa puhemies 'Selostuksessaan talonpoikaisliikkeen tutkimuksesta Hunanissa'.
Mitähän minä seuraavana tekisin?