Julkaistua 361 & 362: Arkkityyppistä unta, runoa, pronssia... & Tapio Junno kronologisesti

Viime maanantaina ilmestyi toimittamani kirja kuvanveistäjä Tapio Junnosta (1940–2006). Tiimi oli fantastinen – Tapsan leski, kuvanveistäjä Pirkko Nukari (s. 1943, esipuhe ja kaikkea muutakin), Jussi Tiainen (kustantaja), Susan Heiskanen (käännökset englanniksi) ja Timo Setälä (s. 1958, ulkoasu ja taitto), jonka kanssa olen tehnyt vähän useammankin kirjan, joten oli hauska saada tämä esine käsiinsä:
 

Kirjoitin kirjaan johdantotekstin, joka seuraa tässä:

Arkkityyppistä unta, runoa, pronssia…

Kerroin hänelle Junnosta. Veljeni kyseli: Siis häikäisy? Ehkä leimahdus? Aika pysähtyi? Ahdistiko? Vapauttiko? Väreitä, pistoja, kihelmöintiä? Laskitko housuihin? Kauanko katsoit? Tuntuiko aaltoja?

Mutta mitä se on? Aivovaurio?

Arkkityyppi.

(Heimo Susi: Sopimukseton tila, Otava 2007)

Kuvanveistäjä Tapio Junno (1940–2006) on siitä harvinainen veistäjä, että hänen veistoksensa – Tapiolan Heikintorilla sijaitseva Häikäistynyt (1992) – on päätynyt yhdeksi romaanin avainhenkilöistä. Heimo Suden romaanihenkilö Heikki on tehnyt sopimuksen ensin Jumalan ja sitten humanismin kanssa – kunnes törmää Häikäistyneeseen ja alkaa miettiä elämäänsä, sen tarkoitusta, sen perusarvoja ja syviä eksistentiaalisia ongelmia.

Taiteen monista tehtävistä yhdeksi on kaupattu sen kykyä saada ihminen pysähtymään. Tuo pysähtyminen lienee sitä, että ihminen alkaa miettiä omaa elämäänsä suhteessa teoksen teemoihin. Julkinen taide tekee tätä todellisuudessa aika harvoin. Yksi julkisen taiteen ominaisuus on nimittäin melko paradoksaalinen: se muuttuu melko nopeasti näkymättömäksi. Taideteos ikään kuin sulautuu ympäristöönsä, eikä arkinen katse siihen juurikaan enää pysähdy – saati että teos todella pysäyttäisi katsojansa. Toisin on romaanin Heikin laita. Hän palaa lyhyeen kokemukseen tuon tuostakin käydessään läpi elämäntarinaansa. 

Häikäistynyt. Kuva: Ari Karttunen. (Koneellani ei valitettavasti ole kirjan kuvia, joten laitan vain tämän tekstiä johdattelevan kuvan. Mutta ostakaa kirja hyvinvarustetuista kirjakaupoista – siellä niitä kuvia on pitkälti toista sataa.) 

Häikäistyneessä on siis oltava jotain poikkeuksellista. Vaikka se onkin alun perin pystytetty asuntopoliittisen vaikuttajan, ”Tapiolan isän” Heikki S. von Hertzenin (1913–1985) kunniaksi, on Junno ollut taipumatta perinteisten muistomerkkien kliseiseen kieleen. Silti koko hänen tuotantoaan voi tarkastella eräänlaisina muistomerkkeinä – kuten taiteilijakollega Ahti Susiluoto kirjoittaa pohtiessaan Junnon taiteilijanlaatua ja hänen teoksiaan: ”Ne ovat armottomia realiteetteja, oman aikamme muistomerkkejä, joissa on historiallinen ulottuvuus ja uljuus.”

Jotkut Junnon teoksista pohjautuvatkin aikansa tapahtumiin, kuten vaikkapa keskeinen 1960-luvun lopun teos Palava ihminen (1969), jonka taustalla on tšekkoslovakialaisen opiskelijan Jan Palachin (1948–69) neuvostomiehitystä protestoinut polttoitsemurha, mutta tapahtumat voivat yhtä hyvin olla anonyymejä, kuten Puukotettu (1975), jonka hahmo perustui poliisin rikospaikalle jättämiin liidulla tehtyihin ääriviivapiirustuksiin. Tämäkin teos herätti kriitikko Maila-Katriina Tuomisen mielessä ajatuksen muistomerkistä: ”Ihmisen kuvaajana Junno on aina silminnäkijä. Tavallaan se että hän kuvaa ihmistä tilanteissa on kannanotto ja valinta: hän on taitelijana todistaja ja myös moraalisesti vastuussa siitä mitä hän näkee. Hän katsoo ihmistä. Puukotettu vuodelta 1975 on kansallisen kaunan ja miehisen uhon monumentti.” (Tuominen 1987)

Kyse ei siis ole makrotason poliittisesta historiasta sotineen ja hallitsijoineen, vaan mikrotasosta: arkisen ihmisen usein traagisesta historiasta. Junnolla poliittinen alistuu arjelle: kyseessä voi olla vaikka Matti Ahde, jonka sattumalta lehtikuvassa nähty, Smolnaa kohti juokseva kiireinen hahmo muuntuu pronssiveistokseksi, Junnon tuotannosta tutuksi pukumieheksi, jokamieheksi… yhdeksi meistä kaikista. Kiireinen päivä (1983) on saanut ehkä innoituksensa Ahteen poliittisista kiireistä, mutta samalla se on aikamme kuva. Se on pukumiesten, salkkumiesten, teknokraattien maailmaa, mutta vain pienellä siirtymällä voimme tarkastella miestä Rööperistä (1970), kuluneiden pukujen, pikkurikollisten ja luusereiden maailmaa. Samaa jokamiestä on kaikissa miehissä.

Tämä tarkastelutason valinta koskee myös mytologiaa, jota Junno ei koskaan lähde kuvittamaan suurena kansallisena projektina. Hänen Kullervonsa (1983) on sekin pukumies ja jokamies, jokaisen miehen samastumiskohde. Näiltä osin Junnon mytologisia, toisinaan myös varsin kirjallisia aiheita, voikin tarkastella tietyllä tavalla demytologisointina, myytin purkamisena ja kääntämisenä ei-myyttiselle kielelle. Junno avaa teemojen todellista merkitystä tuomalla ne nykyarkeen ilman historiallisen rekvisiitan tai postmodernille ominaisen taidehistoriallisen viittauksen painolastia. Kullervokin voi olla omaa aikaamme, kuten Junnon runossa:

Ja Kullervo sanoi

Muutan Lappiin

Minäpoika istuin ja

ihmettelin

Puoli tuntia tupakoitiin

Silmät luppasi ja

korvilla ei kuultu

Pilvenreunalla perkele

tupakoitiin.

Joki siinä virtasi ja

uitiin

Junnolla runo syntyy usein ennen veistosta: ”On tiettyjä hetkiä, vaikka yö tai varhainen aamu. Sattuu olemaan semmosessa vireessä, että kirjoittaa jonkun jutun, aforismin ja runon. Siinä saattaa olla avain hirveen moneen työhön. Ja se yksi työ jatkaa taas toista työtä.” (Taivalsaari 1990)

Kaiken taustalla on usein uni – kuten Häikäisyssä, joka on useamminkin hänen veistoksensa nimi. Eräs unista on Junnon tuotannon kannalta merkittävin: ”Näin joka yö lapsena unen, joka oli aika tavalla surrealistisabstraktinen painajainen. Se oli enne. Kirjoitin siitä joskus: ’Mies, joka oli pukeutunut ruskeaan, uuteen pukuun. Hän kävelee suoraa tietä erämaan halki. Aurinko syttyy ylhäällä ja heittää säteen suoraan otsaan. Vieressä on ihmisen muotoisia olioita läjässä.’ Aina kun se auringonsäde tuli, mä rupesin huutamaan. Äiti herätti mut siitä ja rupes lohduttamaan.” (Taivalsaari 1990)

Ja uni sekä muistiinpano muuntuvat runoksi:

Kirkkaat teräksiset voimajohdot halkovat maisemaa.

Aurinko on keskellä taivasta

pienenä, kirkkaan ja pyöreänä.

Ihminen astelee keltahiekkaisella tiellä

puettuna ruskeaan uuteen pukuun,

egyptiläisen askelilla.

Pyramideja ei ole,

mutta voisi kuvitella olevan kolmioita ja kuutioita

ja matemaattiset välineet, harppi ja viivoitin

ja viivakonstruktio.

Junnon teemat eivät kuitenkaan kumpua pelkästä alitajunnasta vaan saavat unien tavoin materiaalinsa myös arkikokemuksesta, vaikka hankikelillä Oulujokirannassa: ”Huikaisevan kirkas valo osui kuin hermoon, leikkasi kipuna, laajeni koko perusolevaan. Kokemus oli niin voimakas, että se yhä edelleen heijastuu kaikkeen mitä teen.” (Naski 1990). Salamannopeanakin kokemus muuttuu tunnetilaksi, jonka ympäristölleen herkistynyt taiteilija kykenee vangitsemaan teokseensa, se on merkki ”sekunnin murto-osassa tapahtuvasta hätkähtymästä, viiltävistä, voimakkaista tunnetiloista”. (Rossi 1990) 

Veistäjänä Junno näkee asiat voimakkaasti tilassa, unissaan ja runoissaankin:

Erääseen suureen maisemaan

olivat jotkut rakentaneet kolmekymmentä metriä korkeita

noin kymmenen senttiä halkaisijaltaan

putkista punaisiksi maalattuja kummallisia konstruktioita

jotka muodostivat tilan joka oli totta

Ja aurinko paistoi taivaalta

Ja rannalla oli ihmisiä

eivätkä he välittäneet mitään

vaan pitivät siinä tavanomaisia kesäisiä ilojaan

Junno ei pelkästään kuvita vaan muuntaa taiteensa kautta arkikokemuksen uusiin ulottuvuuksiin. Taiteilijakollega Kuutti Lavonen kirjoittaa ”visiosta, jossa arkitodellisuuden ohittaa eksistentialistinen, osin surrealistinen kirkastumisen hetki”. Lavonen tiivistää osuvasti: ”Todellisuus lyö kasvoille kuin meteoriitti, joka osuu maapallon pintaan. Albert Camus’n Putoaminen voi olla Junnon figuurien kaatumista, revähtämistä yli arkitodellisuuden, jossa selkäpii värähtää ja Helios puhuu.”

***

Junnon taiteilijanlaadun määrittely on selvästikin ollut vaikeaa. Ihmismielen kuvaajana hänet on subjektiivisten kokemustensa kautta nähty ekspressionistina, valon ja varjon tematiikan mestarina hänen töissään on nähty jopa impressionistia piirteitä. Unien merkitys – ja sitä kautta unen logiikka – ovat vieneet monen ajatukset surrealismiin. Ovatpa jotkut hänen teoksensa ulkoisten motiivien kautta – Puhelin aurinkoisella pöydällä (1968) ja Kirjoituskone aurinkoisella pöydällä (1968) – saaneet hänen työnsä vastaanottajien mielessä liitetyksi jopa pop-taiteeseen. Varsin perustellusti Junno on nähty taiteellisen metodin tasolla – ei siis niinkään tyylillisesti – kuitenkin ennen kaikkea realistina. Taiteilijakollega Perttu Näsäsen sanoin: ”Realistisesta metodista varmasti on kyse, mutta ei mistään yksioikoisesta todellisuuden jäljentämisestä, vaan menetelmästä jossa taiteilija todella tunkeutuu realismin esteettiseen ytimeen.” Näsänen näkee Junnon teoksille ominaisen kaksinapaisuuden – mitä voi tarkastella myös pinnan tasolla Junnolle ominaisen kiillon ja patinoidun roson välisenä jännitteenä – läpikäyvänä dialektiikkana: ”Junnolla realismia on taito kehitellä kokonaisuuksia joissa rumuus ja kauneus yhtyvät dialektisella tavalla. Juuri tähän perustuu myös Junnon hienosti viritetty tyyli, jossa groteski, ruhjova ja taiteen esteettinen kudelma limittyvät ja kohtaavat jännitteisesti.” (Näsänen 1987)

Susiluoto näkee realismin Junnon eksistentiaalisuuden kautta: ”Eksistentialistisessa mielessä Junnon taide kattaa ihmisen sivullisuuden ongelman. Puukotetussa ei ole kyse kenenkään yksityisen henkilön syyllisyydestä, vaan laajasta prosessista, jolloin syyllisyystapahtuma laventuu koskemaan jokaista. Ellei tätä puolta olisi teoksessa, se olisi vain plastinen kuvaelma, ohivirtaavan maailman pikku yksityiskohta. Minusta vaikuttaakin, että realismin vaateet ja arvovaraukset on tungettu liian pieneen tilaan, kutistettu sanattomaksi lauseeksi.”

Kriitikko, runoilija ja kuvataiteilija Leo Lindsten (1943–1988) kiinnitti huomiota varhain esiintyneen luonnonmuodon pysymiseen Junnon tematiikassa. Hän näkee Junnon uusrealistisessa urbaanissa ihmisfiguurissa ja luonnonmystiikassa hedelmällisen jännitteen: ”Uusrealistisesti tavattu ihmisfiguuri toisaalta ja mystiseen pelkkyyteen kiinteytetty luonnonaihe toisaalta ovat luoneet Junnon veistotaiteeseen joka tapauksessa halkinaista linjaa, joka on dualismissaan nähtävissä myös selkeänä.”

Realismissa ei siis välttämättä ole kyse esittävyydestä tai figuurin käytöstä. Jos realismissa on pelkkien ulkoisten tyyliseikkojen sijaan kyse asioiden esittämisestä sellaisina kuin ne elämässä oikeasti ovat, on Junno epäilemättä realisti. Hänen teoksensa ovat usein raa’alla ja viiltävällä tavalla totta. Realistista hänen humanisminsa – humanismia hän itsekin monissa haastatteluissa korosti – on monessa suhteessa. Se on sitä näkijän roolin kautta, se on sitä kokevan yksilön kautta ja se on sitä myös yhteisön kautta. Itseilmaisijanakin Junno on kuin yhteisön tulkki, joka näkee aikansa ihmisen osan pelkistetyissä arkkityyppisissä perusteemoissa. Onpa Junnoa usein nimitettykin shamaaniksi – ja kyse ei siis välttämättä ole pelkästään parrakkaasta, menninkäismäisestä hahmosta. Susiluodon mielestä Junno päätyy keskeisten teemojensa – esimerkiksi Pakenijat (1972), Häikäisy (1978), Puolustautuva (1980) ja Vastavalo (1982) – kautta tietynlaiseen arkkityyppiseen ajatteluun: ”Arkkityyppi merkitsee kuvaa, muotoa ja mallia, joka esiintyy inhimillisessä käyttäytymisessä ja psyykessä eräänlaisena rakenteena. Arkkityyppi ei ole symboli vaan ’eksakti’ kuvaus.” Olemme siis jälleen realismin yhdessä ulottuvuudessa – ehkä sen varsinaisessa ytimessä.

Junnon tapauksessa realismi ja humanismi kietoutuivat saumattomasti yhteen. Väliin humoristisestikin – muistan jostain haastattelusta: ”Pirkko pitää huolta eläimistä, minä ihmisistä.” Pirkko on tietenkin Junnon elinikäinen puoliso ja työkumppani, eläin- ja varsinkin lintuaiheisista pronssiveistoksistaan tunnettu Pirkko Nukari.

Vaikka Junno olikin ihmisen traagisten tuntojen kuvaaja, on hänen tuotannossaan toisinaan humoristisiakin piirteitä – parodisten elementtien ja satiirin lisäksi lempeämpääkin huumoria. Tämä näkyy jopa julkisissa teoksissa. Kriitikko Markku Valkonen kiinnitti huomiota Helsingin Myllypuron lasten kahluualtaan veistokseen Rakkaus ja valppaus (1976): ”Rakkaus ja valppaus hymyilee kuin aurinko siinä missä keskiverto julkinen veistos luo ympäristöönsä ainoastaan pikkuisen harmaata hohdetta.”

Junnon aihepiirit ja teokset eivät jätä jälkeensä epätoivoa, ne eivät kerro mitään tylyä tarinaa maailmaan pettyneestä, angstisesta ja traagisesta taiteilijahahmosta. Tässä on jotain paradoksaalistakin, sillä niin rankkaa hänen kuvakielensä yleensä on. Täytyy olla niin, että taitava veistäjä kykenee muovaamaan veistokseen plastisten omaisuuksien lisäksi sisään myös lempeyden ja rakkauden. Sen joka Junnosta henki myös ihmisenä. Tällaista immateriaalista substanssia veistoksessa on toki vaikea osoittaa, mutta ehkä juuri se on varsinainen avain kaiken suuren taiteen mysteeriin.

Toimittaja Tuulikki Islander, joka myös teki Junnosta hienon TV-dokumentin Mielen kuvia (1984), muotoili asian näin: ”Olisi tietenkin voinut käydä, että sellainen mies kuin Tapio Junno, joka koskettelee suurin käsin ihmisen elämänongelmia, ristiriitoja ja ahdistusta – ei vain tämän päivän ongelmana vaan ikuisena ihmisenäolonongelmana – olisi päätynyt epätoivoon kuin eksistentialistit tai moderniin välinpitämättömyyteen ja kyynisyyteen. Mutta niin ei ole käynyt, vaan kriiseistä kasvaa suuri nauru, huumori ja ihmisrakkaus.” (Islander 1984)

Taiteilijakollega Jorma Hautala on selvästikin miettinyt samaa ongelmaa: ”Tapio Junnon pronsseissa ihmistä ympäröivä maailma on alati uhkaava. Viiltävästä traagisuudestaan huolimatta teosten taiteellinen kvaliteetti kääntää näkökulman positiiviseksi.” (Hautala 1983)

Taiteellisella kvaliteetilla Hautala tarkoittaa epäilemättä sitä vaivattomuutta, jolla Junno siirtyi klassisesta plastiikasta – jossa hän oli virtuoosi ja joka oli hänellä kuin lihasmuistissa – omien teemojensa pariin: ”Muistan kuinka muutamilla 1960-luvun alun näpeistään taitavilla ja näkemystä omaavilla kuvanveiston opiskelijoilla, kuten esimerkiksi Tapio Junnolla ei ollut suuriakaan vaikeuksia muovailla kopio jostain renessanssimestarin muotokuvan kipsijäljennöksestä. Junno teki tarkan kopion Verrocchion nuoren miehen rintakuvasta ja kehitti samaan aikaan omaperäistä taiteilijanlaatuaan.” (Hautala 2001)  

***

Mutta ei Junno ollut pelkästään humanisti ja realisti tai näkijä ja shamaani. Hän oli kuvanveistäjä – sellaisena myös varsinainen ammattimies ja työläinen. Hän ankkuroitui vankasti kuvanveiston perinteiseen käsityöläiseen jatkumoon ollen mestari–kisälli-perinteen ylläpitäjä itsekin. Hän toimi aikoinaan apulaisena Oskari Jauhiaisella (1913–1990) ja Aimo Tukiaisella (1917–1996), ja hänen apulaisiaan on puolestaan ollut monta: muun muassa Martti Aiha, Riitta Helevä, Ari Koch, Eeva Tiisala, Kirsi Kaulanen ja Anne Meskanen.

Kuvanveistäjänä Junno oli kova työmies, joka teki työnsä alusta loppuun saakka itse. Hän rakasti valamista. Isommissa töissä apuna toimivat luottovalurit, joiden kanssa hän myös vuosien mittaan ystävystyi. 1960-luvulla hän käytti Kellokoskella Väinö Kärkkäisen valimoa, Suomenlinnassa oli jo käytössä kuvanveistäjä Jouko Toiviaisen kanssa oma. Östersundomissa valettiin kuvanveistäjä Veikko Myllerin kanssa vanhassa sikalassa. 1970-luvulla muutettiin Malmille Strömsin tilalle, jossa valimo myös lopulta paloi onnettomuudessa. 1980-luvulla valettiin Tikkurilassa vanhassa teollisuusrakennuksessa, ja mukana oli myös kuvanveistäjä Pekka Pitkänen. Siten muutettiin Tapanilaan vanhaan teollisuustilaan, minkä jälkeen valettiin omassa ateljeessa Herttoniemessä. Ja mukana työssä oli toki koko ajan puoliso ja kollega Pirkko Nukari. Herttoniemessä käytettiin isommissa töissä ensin Suomen Kuvanveistäjäliiton valimoa, jonka ottivat huomaansa Herttoniemen taidevalimo Oy:n nimellä sittemmin valajat Teuvo Koljonen ja Raimo Pitkänen – Junnon pitkäaikaiset luottovalurit ja ystävät. Koljonen muistelee Junnoa: ”Tapsalle oli hyvä tehdä hommia. Tapsa oli aina reilu ja rehellinen – ja ihan omanlaisensa persoona, täynnä hienoja piirteitä. Ei koskaan puhunut kenestäkään pahaa. Se näki aina hyvän. Ja mitä työntekoon tulee, kirvesmiehen poikana ja itsekin valajana Tapsalla oli erehtymätön käsitys tekniikasta. Ja siihen vielä kristallinkirkas taiteellinen näkemys…”

***

Junnon ura lähti alusta alkaen liikkeelle hyvissä merkeissä, mutta julkisia veistoksia toteuttaneena veistäjänä hän joutui kohtaamaan myös ns. suuren yleisön mielipiteen. Kriitikot huomasivat hänen omaperäisyytensä nopeasti, ja hän myös menestyi hyvin kilpailuissa – 1960-luvulta (Seinäjoen Ruukinpatsas-kilpailu 1965) aina 1990-luvulle saakka, jolloin hän voitti Helene Schjerfbeck -muistomerkkikilpailun (1996).
 

Ovi, 1998.

Ja kun julkisista veistoksista on kyse, sai hänkin osakseen niihin niin yleisesti liittyviä intohimoja. Seinäjoen osin abstraktia ruukinpatsasta pidettiin 1960-luvulla joissain piireissä liian modernina, ja kaupunginvaltuustossa käytiin kuumia keskusteluita useine äänestyksineen. Pihlajamäen kirkon alttariveistosta vaadittiin 1970-luvulla poistettavaksi, koska sen tuottamat assosiaatioita saattaisivat johtaa ”vääriin tulkintoihin”. Riita eteni kirkkoneuvostosta aina tuomiokapituliin saakka – tosin tuloksetta. Vielä 1980-lukukin herätti yhden keskustelun. Suolahden lastaajapatsas (Lastaajat, 1983) oli figuratiivisenakin joillekin vaikea pala: ”Ei se tuollaista ollut” oli yleinen kommentti ja myös jonkin aikaa veistoksen irvaileva kutsumanimi. Paikallinen pakinoitsija Tokko oivalsi maallikkonakin Junnon realismin laadun varsin osuvasti: ”Niin voi tehdä taide. Se voi avata todellisuuden eteemme todellisempana kuin arki.” Tokon mukaan veistos ”ei ole kuva lastauksesta vaan lastauksen maailmankuva”.

Tätä ajatusta on helppo soveltaa koko Junnon tuotantoon.

Lähteet:

– Hautala, Jorma: Kuvataide tänään – uutta avoimuutta etsimässä. – Taide ja taiteilijat. Suomen taiteen vuosikirja. Suomen Taiteilijaseura 1983. S. 8–46.

– Hautala, Jorma:  Kuvanveistoa ajan ja muutosten virrassa. – Näyttelyluettelossa Hokkarikukkia. Teoksia Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta Rovaniemen taidemuseosta. Rovaniemen taidemuseo 2001. S. 64–71.

– Islander, Tuulikki: Tulen maailmaa vastaan kaikkine käsineni. _ Taide 6/1984, s. 16–23.

– Lavonen, Kuutti: Ihmispuu. – Näyttelyluettelossa Neljä taiteilijaa Keravalla. Keravan taidemuseo 2003.

– Lindsten, Leo: Tapio Junno. – Teoksessa Realismin kasvot. 18 taiteilijamuotokuvaa. WSOY 1976. S. 122–128.

– Naski, Kaarina: Taiteen kokeminen on itseilmaisua. – Länsi-Suomi 8.1.1990.

– Näsänen, Perttu: Realismin ytimessä. – Tiedonantaja 21.8.1987.

– Rossi, Leena-Maija: Pronssiin valettu kuvanveistäjä. – Helsingin Sanomat 12.1.1990.

– Susiluoto, Ahti: Pronssiin valettu huuto. – Näyttelyluettelossa Tapio Junno. Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden taiteilija. Helsinki 1987.

– Taivalsaari, Eero: Syvällä salattu uni. – Pirkka 8/87.

– Tokko: Kuinka katsoa patsasta? – Sisä-Suomen Lehti 5.3.1983.

– Tuominen, Maila-Katriina: Katso, ihminen palaa. – Aamulehti 23.8.1987.

– Valkonen, Markku: Kerrankin julkinen veistos joka hymyilee. – Helsingin Sanomat 2.6.1976.

***

Tapio Junno kronologisesti
 
Kirjassa on myös laatimani Junnon kronologia, mutta koska sillä on pituutta peräti 18 liuskaa, en laita sitä tähän, koska ei sitä kukaan jaksaisi tältä visuaalisesti kököltä sivultani ilman kuvia lukea. 

Kirjassa painettuna kronologiaa on 11 sivua, varustettuna hauskoilla vanhoilla kuvilla. Hankkikaa siis kirja!