Julkaistua 363 & Näyttelykuvia 750: Totta puhuen

Viime viikonloppuna kävin katsomassa Kiasman uuden kokoelmanäyttelyn Tosi kyseessä (2.11.2012–10.3.2013). Keskiviikon Kauppalehdessä ilmestyi sitten lyhyt juttuni:  

Totta puhuen

Realismin kysymykset ovat nykytaiteen myötä muuttuneet hieman toisenlaisiksi kuin ennen. Enää ei välttämättä kysytä, että näyttääkö teos kohteeltaan. Teos voi pikemminkin olla itse tuo kohde, jonka totuutta katsoja joutuu miettimään. Monet taiteilijat leikittelevät todellisen näköisillä dokumenteilla, joita on järjestetty esimerkiksi erilaisiin luokituksiin kuin luonnon- ja kulttuurihistoriallisissa museoissa konsanaan. Toiset taiteilijat puolestaan dokumentoivat todellista elämää tavoilla, joka johtaa katsojan lopulta varsin poeettiseen maailmaan.

Tällaista taidetta on tehty maailmalla 1960-luvulta alkaen, ja nyt Kiasma esittää mittavassa todellisuuden ja dokumentaation problematiikkaa käsittelevässä kokoelmanäyttelyssään katsojaa hämmentävän kokonaisuuden. 

Dzamil Kamangerin (s. 1948) helmikudontainen Suomen viisumi vuodelta 2012.

Monet teokset vaativat katsojalta aikaa ja pohdintaa, oivallus saattaa tulla vasta näkökulman rajulla vaihtamisella. Tällainen taidehan on visuaalisesti toisinaan varsin vähäeleistä ja kuivakkaa, mutta kyllä Tosi kyseessä tarjoaa melko runollisiakin elämyksiä – monet teokset ovat suorastaan kauniita, jopa lumoavia.

Näyttelyssä on teemaa levitetty reunoiltaan ehkä vähän liikaakin, ja ilmeisiä puutteitakin on helppo esittää – missä ovat esimerkiksi dokumentaristimme par excellence Jussi Heikkilä ja Jussi Kivi? Kokonaisuus on kuitenkin erinomainen ja näyttää jälleen, että yksi Kiasman vahvimmista puolista on ollut sen hyvin tutkittujen kokoelmanäyttelyiden sarja. 

***

PS. Nyt olisin todella tarvinnut enemmän kuin sen 1500 merkkiä tilaa, sillä näyttelyssä oli monta työtä, josta olisin halunnut kirjoittaa. Pari niistä sai minut oikein lumoihinsa, mikä ei nykyään taidenäyttelyissä ole ihan yleistä. Esimerkiksi Hans Rosenströmin (s. 1978) ääniteos Hiljaa läsnä (2010/11), joka oli uskomattoman elämyksellinen, ja ukrainalaisen Sergei Bratkovin (s. 1960) absurdi videoinstallaatio Balaklavskin tunne (2009), ehdoton lempiteokseni näyttelyssä.
Olisin halunnut kehua myös näyttelyjulkaisua, joka oli pohdittu ja monipuolinen – joskin vähän turhan akateeminen.
PPS. Joudun nykyään antamaan tähtiä Kauppalehden kritiikeissäni. Tästä näyttelystä annoin ekan kerran viisi tähteä, mutta toimituksessa oli jostain syystä tipahtanut kaksi niistä pois. Pahoitteluni siitä.