Julkaistua 356 & 357: Taiteen voima on kiveen hakattu & Taiteen monistettavuudesta

Eilen oli taas varsinainen kolumnipäivä. Vaalikaranteenini [ja muuten lämmin kiitos kaikille niille 357:lle äänestäjälle, jotka antoivat minulle tukensa!] on ohi, ja radiokolumnistin urani jatkuu taas. Tiistaina kirjoitin Kauppalehteen lyhyen kolumnin yhdysvaltalaisen ympäristötaiteen kohtaloista, ja eilen se ilmestyi. Eilen aamulla kirjoitin ja kävin heti päivällä studiossa lukemassa Taide-lehden silmäilyuutisen innoittamana Radio YLE1:n Kultakuumeeseen jutun taiteen monstettavuudesta, joka on kiehtonut minua pitkään. Olisiko taas multippelin aika? [Katsokaa tästä linkistä perään tulleet keskustelukommentit.]

Taiteen voima on kiveen hakattu

Miksi usein niin turhaksi koettu taide herättää kuitenkin suuria intohimoja?

Julkisten veistosten tuho sotien myötä herättää aina puhetta vandalismista. Toisinaan veistoksia vain siirretään. Näin käy, kun valta vaihtuu. Esimerkiksi Neuvostoliiton tuhon myötä moni veistos sai muuttaa. Muistan itsekin, kuinka huvittavalta tuntui löytää museon varaston nurkan takaa maassa makaava Stalin. Tallinnassa ”neuvostovapauttajien” hautamuistomerkin siirtäminen aiheutti melkoisia mellakoita viitisen vuotta sitten.

Veistosten voimassa ei kyse ole aina edes poliittisesta historiasta suurmiehineen ja sotineen. Luin juuri The New York Timesista kiinnostavan taideuutisen. Wyomingin yliopiston kampusalueelle ilmestyi viime vuonna Chris Druryn teos Hiilinielu, nurmikolle upotettu pyörrekuvio, joka koostui osin palaneista puista ja hiilestä. Taiteilija halusi kuvata ilmaston lämpenemisen ja vuoristomäntykovakuoriaisen aiheuttamien metsätuhojen kytkentää. 

 Chris Drury: Carbon Sink.

Ympäristöhuolen aiheuttama taide on nykyään tavanomaista, eikä sen luulisi erityisesti loukkaavan ketään. Toisin kävi Wyomingissa. Hiiliteollisuuden edustajat ja jotkut poliitikot kävivät lobbaustaistoon ja saivat aikaan väliaikaiseksi alunperinkin suunnitellun teoksen ennenaikaisen poistamisen. Se oli kuulemma paikallista teollisuutta loukkaava.

On se kummallista, miten yleensä niin turhaksi puuhasteluksi mielletty taide tuntuu säilyttävän voimansa – olivat sen yhteiskunnalliset ulottuvuudet mitkä tahansa. 

***

 

Taiteen monistettavuudesta

Kaksi helsinkiläisnuorta, jotka esiintyvät vain etunimillään – Joel ja Lasse – on herättänyt huomiota kiinnostavalla taideyrityksellä. Aava Helsinki markkinoi itseään uudella liikeidealla: firman tarkoitus on tuoda käsinmaalattua öljyväritaidetta ihmisten koteihin ja toimistoihin järkevällä hinnalla. Eihän tämä ole mitään aivan uutta – käsinmaalattuja sisustustauluja on ollut tarjolla jo pitkään, mutta poikien idea pitää sisällään myös taiteilijan luovan roolin. ”Öljyväritöistä nauttiminen ei kuitenkaan olisi mahdollista ilman teoksen luoneen taiteilijan visiota”, toteavat pojat. Heidän kehittelemänsä designed by -konsepti tarkoittaa sitä, että taiteilija suunnittelee taulun, jota siten monistetaan maalaamalla firman yhteistyöverkoston kautta. ”Vedosmäärä”, niin kuin Aava Helsinki asian ilmaisee, on korkeintaan 50. Teosten hinnat asetuvat 189 euron ja 289 euron välille. Taiteilijoita on toistaiseksi mukana seitsemän.

Taidemaailmassa tällainen herättää tietysti hilpeyttä, mutta on ollut aikoja, jolloin taideteosten monistaminen on ollut aito taidefilosofinen ja -poliittinen kysymys. Taiteen kehitys on ollut tilaajatahojen ikeestä vapautumista, kirkot ja hovit menettivät asemansa taiteen merkittävimpänä isäntinä. Anonyymit markkinat sitoivat taiteen enenevässä määrin kapitalismin ikeeseen: taide kytkeytyi tavaramarkkinoihin, elitismiin ja hierarkkiseen kulutuskäyttäytymiseen. Tätä kehityskulkua on moni taiteilija halunnut vastustaa, aina 1900-alkupuolen avantgardistisista liikkeistä alkaen. Taiteen jakelun ongelma on myös demokratian ongelmana. 1960-luvun villit vuodet toivat Suomeen uuden idean: multippelin eli teollisesti monistettavan taideteoksen. Ruotsissa multippeleita nähtiin jo vuoden 1967 Multikonst-projektissa, jonka myötä yhteensä sadalla paikkakunnalla esiteltiin näyttely, joka koostui 66:sta monistetusta työstä. Suomessa seurattiin esikuvaa vuonna 1972, jolloin Suomen Taideakatemian valistusosasto ja Nykytaide ry. järjestivät Multippeli-nimisen kiertonäyttelyn. Taiteilijat olivat maamme huippunimiä, ja esimerkiksi Paul Osipowin puristemuovista teosta Nurkka myytiin 10 markalla 26 kappaletta.

Myös Tapio Junno (1940–2006) osallistui Multippeli-näytelyyn Tontullaan.

Tarkoitus oli hyvä. Yksi multippelin puolestapuhujista, suomessakin voimakkaasti vaikuttanut unkarilainen Victor Vasarely (1906–1997) on todennut ankarasti: ”Mutta taideteoksen saattaminen mahdollisimman monien ulottuville on myös uuteen estetiikkaan liittyvä välttämättömyys ja sen sisäinen laki. Taiteellisen luomistyön etiikka ei ole enää ajateltavissa ilman sitä. Mikään plastinen toteutus ei päde, ellei siinä ole käytetty monistamiseen soveltuvaa tekniikkaa. Vasta se oikeuttaa taideteoksen elämään yhteisöön liittyvänä tekijänä.”

Väärässähän Vasarely oli, eikä esimerkiksi Multippeli-näyttely jättänyt Suomen taide-elämään juuri minkäänlaisia jälkiä. Se on lähinnä historiallinen kuriositeetti, hellyttävä muisto ajasta, jolloin taide yritti olla yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä.

Muistan ne ajat, jolloin valokuva ja video alkoivat tunkeutua nykytaiteen keskiöön. Muistin myös tuolloin monistettavuuden lupaukset ja olin melko optimistinen. Voisiko koittaa aika, jolloin voisin mennä kirjakauppaan ja ostaa videoteoksen aivan samalla tavalla kuin kirjan tai levyn? Maksaa siitä esimerkiksi 26 euroa? Alkaa mahdollisesti kerätä suomalaisen videotaiteen kirjastoa?

Mutta eihän näin tapahtunut. Video ja valokuva pettivät demokraattiset odotukset. Valokuvavedosten koot suurenivat kalliiseen laboratoriokokoon, numeroituja sarjoja alettiin rajoittaa voimakkaasti. Videoteokset monimutkaistuivat, ja teos saattaa olla monista projisoinneista koostuva installaatio, jota ei omalta tv-ruudulta kannata edes yrittää katsella.

Nykytaide karkasi gallerioiden ja kansainvälisten huippunäyttelyiden myötä tavallisen kuluttajan ulottumattomiin.

Miksi Vasarelyä kunnioitetaan ja miksi Joelille ja Lasselle naureskellaan? Syy on varmaan se, että Vasarely halusi taiteellaan muuttaa maailmaa, kun taas Joel ja Lasse haluavat todennäköisesti tehdä rahaa. Rahan, taiteen, maun ja originaalisuuden monimutkaiset kytkennät tuntuvat pitävän ns. tavallisen ihmisen tehokkaasti taiteen taikapiirin ulkopuolella. Ostamalla Joelin ja Lassen markkinoimaa taidetta osoittaa huonoa makua. 

15.000 dollarin monistettu Vasarely.

Myös aika tekee tehtävänsä: Vasarelyn multippeleista saa huutokaupoissa maksaa tuhansia dollareita. Itse asiassa Vasarely teki vähän samaa kuin Joel ja Lasse. Hänen käsinmaalattu multippelinsa saattaa nykyään maksaa 15.000 dollaria – vaikka samanlaisia on valmistettu sata eikä hän itse niitä varmaankaan maalannut.

Mutta on pakko tunnustaa, että olen alkanut himoita Osipowin Nurkkaa. Nyt se on jo harvinaisuus – monistettavuudesta huolimatta. Ja osoittaisi taatusti hyvää makua sekä historiatietoisuutta.