Julkaistua 366 & 367: Miljoona kärpästä & Valitaanko taas paras?

Eilen oli taas varsinainen kolumnipäivä. Aamun Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt kommenttini Pariisissa alkaneesta Salvador Dalín (1904–1989) retrospektiivistä, ja sitten Pasilaan: iltapäivällä YLE Radio 1:n Kultakuumeessa pohdiskelin skeptisesti ensi vuonna aloittavaa Taiteen edistämiskeskusta:

Miljoona kärpästä

Voiko miljoona kärpästä sittenkin olla oikeassa?

Tänään avataan Pariisin Pompidou-keskuksessa suurin Salvador Dalín (1904–1989) näyttely sitten 30 vuoteen. Pompidou-keskuksessa se edellinenkin nähtiin vuonna 1979. Tuolloin näyttelyn näki liki 900.000 katsojaa – Pompidoun ennätys edelleenkin. Onpa Ranskassa päästy 2000-luvulla tämänkin yli: Grand Palais’n Claude Monet (1840–1926) vuonna 2010 keräsi 920.000 katsojaa.

Opetin aikoinani taiteilijanalkuja, ja aika moni kertoi, että nimenomaan Dalí-kirjat olivat tärkeitä virikkeitä taiteilijanurasta kiinnostumiselle. Luulenkin, että Dalí alkaa tässä suhteessa mennä Pablo Picasson (1881–1973) ohi – kilpakumppaninaan epäilemättä Andy Warhol (1928–1987).

Dalí työnsä ääressä.

Vanhemman taiteilijakunnan keskuudessa suhtautuminen Dalín tuotantoon on paljon varauksellisempaa: moni taiteilijatuttavani on todennut, että ainoastaan Dalín 1920–30-lukujen tuotanto on kiinnostavaa – lopun ollessa likipitäen roskaa. Taidemarkkinoille tällainen näkemys ei ole juurikaan yltänyt, ja esimerkiksi Dalín grafiikka menee edelleenkin hyvin kaupaksi – oli se sitten aitoa, väärennettyä tai jotain siltä väliltä. Ja oli sitä ihan kuinka paljon tahansa tarjolla vuosi vuoden jälkeen.

Mutta ei suuri yleisö ainakaan yhdessä suhteessa ole väärässä. Jos Dalín tuotanto on portti taiteen maailmaan, on se kulttuurihistoriallisesti merkittävä asia.

Joten alkakaapa suunnitella matkaa Pariisiin. Miljoona rikki! Aikaa on 25.3.2013 saakka. Jonoihin kannattaa kuitenkin varautua.

***

Valitaanko taas paras?

Vuoden alusta taidehallinnossamme tapahtuu muutos. Nykyinen Taiteen keskustoimikunta muuttuu Taiteen edistämiskeskukseksi. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että nimi muuttuu ikään kuin nykyaikaisemmaksi, vaan myös elimen rooli muuttuu. Keskustoimikunnan nykyinen puheenjohtaja Piia Rantala-Korhonen on kuvannut muutosta näin: ”Apuraha-automaatiksi kuvatusta valtionapuviranomaisesta kasvaa taidepoliittinen vaikuttajavirasto!”

Tämä logo on kohta historiaa.

Taiteilijajärjestöissä on useampikin asia tässä muutoksessa aiheuttanut pelkoja. Yksi huolenaihe on ollut tulevan johtajan liian voimakkaaksi määritelty valta. Taiteilijajärjestöt pelkäävät, että vertaisarviointi korvaantuu lisääntyvällä virkamiesvallalla. Siis sitä, että ymmärrys taiteen todellisista ongelmista vähenee. Toinen huolta herättänyt asia on ammattitaiteen osuus – kulttuuria kun on niin monenlaista, ja kaikkea sitä pitäisi jotenkin tukea. Taiteilijajärjestöt ovat huolissaan siitä, että uudistus antaa mahdollisuuden myös sille, että taiteen ammattimaisen harjoittamisen tuen lisäksi tukea alkaa virrata erilaisille harrastelijatahoille.

Pelkoihin on toki aihetta. Muistan hyvin sen närkästyksen, minkä viime vuoden Suomi-palkintojen – siis opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripalkintojen – jako herätti taiteilijoiden keskuudessa, muun muassa siksi, että yksi palkinnonsaajista oli Ravintolapäivä-työryhmä. Eivätkä monet taiteilijatuttavani vaikuttaneet silloinkaan ihan tyytyväisiltä, kun ITE-taiteilija – siis kansanomaista taidetta tekevä harrastelija – Veijo Rönkkönen sai Suomi-palkinnon vuonna 2007. Ja kuitenkin minunkin on pakko tunnustaa, että olen tuntenut iloa siitä, että korkean ja matalan rajalinjoja on ravisteltu merkittävän symbolisen tuen tasolla. Samalla olen kuitenkin sympatiseerannut taiteilijaystävieni ärtymystä. Vähäisessä tuessa nimittäin toimii kuitenkin tietyllä tavalla nollasummateoria: kun joku saa, niin joku ei saa – vaikka ansaitsisikin. Tästä syntyy ns. ambivalenssi, vastakkaiset ja ristiriitaiset tarpeet kohtaavat, eikä siihen löydy oikein ratkaisua.

Eniten taiteilijoita pelottaa varmaankin taiteen autonomian kohtalo. Olemme ikään kuin tottuneet siihen, että taiteilijoita ei ohjailla tai määräillä. Vaikka eihän tämäkään oikeastaan pidä paikkaansa. Taidetta on aina yritetty ohjailla ja määräillä johonkin suuntaan. Tällainen instrumentalistinen taidekäsitys, jonka mukaan taide on jonkin tavoitteen saavuttamisen väline, on ollut vallalla niin kauan kuin erillistä taidetta on ollut olemassa. Väliin hihnaa on pitänyt hovi, väliin kirkko ja aina silloin tällöin totalitaariset hallinnot, olivat ne sitten vasemmalta tai oikealta – ääriesimerkkeinä lähihistoriasta tietenkin Neuvostoliitto ja natsi-Saksa.  

Bronzinon (1503–1572) näkemys Lorenzo de' Medicistä (1449–1492), aikansa taideruhtinaasta.

Kapitalismi on tässä suhteessa aivan yhtä ovela isäntä: se nimittäin onnistuu piilottamaan instrumentalisminsa taiteen vapauden valeasuun. Tehkööt vain mitä haluavat, mutta meillähän on keinot hyödyntää sitä: esimerkiksi taloudelliset markkinat, matkailu ja vienninedistämispolitiikka. Ei tuoreena vellonut Guggenheim-keskustelukaan ollut kovin monelle poliitikolle taidepoliittista keskustelua. Siinä puhuttiin instrumentalistisesti matkailusta ja kävijämääristä. Tai sitten haettiin viihteen kaltaisesti vain jotain kivaa: ”En minä taiteesta mitään tiedä, mutta olisi kiva saada Helsinkiin hienoa arkkitehtuuria”, totesi eräskin Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.

Olen koko 2000-luvun ajan seurannut aika tarkkaan opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripoliittisia toimia, ja uskallan väittää, että näin jälkikäteen kaksi asiaa nousee keskeisiksi. Ensinnäkin taiteilijoista on yritetty epätoivoisesti tehdä yrittäjiä. Ja sehän ei tahdo onnistua. Lopputuloksena hyvästä taiteilijasta tulee huono yrittäjä. Väliin tuntuu siltä, että kyseessä on ollut vain ovela yritys päästä taiteilijoista eroon. Toinen juonne on ollut tukea taiteemme kansainvälisiä suhteita kulttuurivaihdon sijaan kulttuurivientinä, mikä sopii useisiin taidemuotoihin varsin huonosti. Ulkomaankaupan vajetta ei taiteella tulla koskaan korjaamaan. Ja ns. kärkihankkeiden etsiminen ei tunnetusti taiteen uudistumista ja luovuutta juurikaan edistä.

Tältä pohjalta olisin valmis yhtymään taiteilijakunnan huolenaiheisiin. En minä ainakaan uskaltaisi lisätä opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen uuden viraston valtaa, koska jäljet ovat aika pelottavat. Sitä paitsi johtajavallan lisääntyminen on arveluttavaa maassa, jossa valitaan jatkuvasti heppoisin argumentein huonoja johtajia. Osaan mielessäni luetella jo varmaan kymmenen kelvotonta mutta halukasta johtajakandidaattia – ääneen en tietenkään kehtaa niitä sanoa. Yksi tähän kehityskulkuun kytkeytyvä ulottuvuus on tietenkin poliittisten virkanimitysten lisääntyvä piilottaminen erilaisiin valeasuihin. ”Paras valitaan” mutta saadaan hyvä juoksupoika.