En tahdo pysyä elämän vauhdissa mukana. Olen yleensä nopea kirjoittaja, mutta nyt meni viikko, ennen kuin sain Jyrki Riekin (s. 1976) Galleria Ortonin näyttelyyn (31.8.–25.9.) liittyen taiteilijaesittelyn gallerian verkkosivuille tehtyä. Taidetaan olla molemmat vähän angstisia.
Lapsuus Nietzschen kanssa
Taidemaalari
Jyrki Riekki (s. 1976) kuuluu siihen
joukkoon taiteilijoita, joille taiteen tekeminen on sisäinen pakko. ”En eläisi,
ellen maalaisi”, hän toteaa ja lisää: ”Ihan konkreettisesti.”
Tämä
on helppo uskoa, varsinkin kun tiedän, että Riekki luki Friedrich Nietzscheä jo lapsena – ehkäpä inhimillisesti katsoen hieman
liian aikaisin.
Riekin
taide on rankkaa, hänen väriteoriansa yksinkertainen ja suora: punainen on
verta ja lihaa. Riekin kuvamaailma tuo mieleen joitain taiteen jättiläisiä,
jotka ovat kuvanneet apokalyptistä maailmaa: vaikkapa Hieronymus Boschin ja Francisco
Goyan. Riekki ei kuitenkaan toimi niin metodisesti ja ohjelmallisesti.
Riekistä
voisi todeta, että hän ”omien pirujensa riivaamaa ilon marttyyri”, kuten Nietschestä
on sanottu. Hän toimii taiteilijana kuin tuskan ja riemun tuottamassa
kaksoissidoksessa, joka miltei skitsofreenisessa ristiriitaisuudessaan toimii
luovan työn generaattorina. Se ei myöskään ehdy, koska ristiriita on ikuinen.
Vähän vähäeleisempää Riekkiä, Kallo, 2015.
Riekin
ekspressiivinen ja kaiken päälle vyöryvän maailmantuskan näyttävä maalaus ei
kuitenkaan tuota ahdistavaa tai toivotonta oloa. Katsoja voi hyvin kuvitella,
että Riekki tekee asioita hänen puolestaan (”marttyyri”), uskaltaa puhua siitä,
mistä hän ei. Samalla hänen maalauksissaan näkyy luomisen riemu (”ilo”),
vangitseva intensiteetti, joka estää katsetta kääntymästä pois. Ja kun tarkasti
katsoo, löytyy niistä usein huumoriakin.
Riekki ihastui ripustusillan raakaan sivuvaloon.
Salakuuntelin
Galleria Ortonin avajaisissa olan yli, kun Riekki vertasi eräälle katsojalle maalaamistaan
automaattikirjoitukseen. Tällä hän ei varmaankaan viitannut rajatietomaailmaan,
jossa henget puhuvat kirjoittajan kautta vaan pikemminkin surrealismista
tuttuun kirjoittamisen tekniikkaan, jossa tekstin annetaan tulla
kontrolloimattomana ja ilman tietoista suunnitelmaa – Riekki ei koskaan
luonnostele vaikka piirtääkin paljon – mutta kuitenkin tavallaan tiedostaen
sen, mitä on tekemässä. Eivät Riekin liha ja veri silkasta mielikuvituksesta
tule: hänen työhuoneellaan voi törmätä vanhoihin lääketieteellisiin teoksiin
joiden aiheena on anatomia tai iho- ja sukupuolitaudit. Hänellä on taidemaalarin
koulutus, jo kansainvälinenkin ura taiteilijana ja takanaan muun muassa Ars
Fennica -ehdokkuus. Mikään ITE-taiteilija hän se siis ole, vaikka tunnustaakin
fanittavansa myös heitä.
Kansanomaista
on ehkä se, että hän kykenee näyttämään ymmärrettävänä kuvana sen, miten voi
kansanmielellä, vaikka sivistyksen hienostuneisuutta, kohdata eksistentiaaliset
mietteet, elämän absurdiuden ja apokalypsin – ja kaiken sen jälkeen vielä
mielekkyydenkin.
PS. Avajaisten jatkot olivat pitkästä aikaa oikein perinteiset: juotiin viinaa ja laulettiin ja yksi tappelukin oli aika lähellä. Irlantilainen tuttuni Frank lauloi sikäläisen pitkän vallankumouslaulun, minä osan Punakaartin marssia, mutta pöydän putsasi Riekin tyttöystävä Mirel Wagner, joka on ihan fantastinen laulaja. Hänkin vähän innostui ja veti peräkkäin kolme biisiä.
Hän tekee tämän ajan lauluja:
PPS. Ja onhan se Riekkikin laulumiehiä, vaikka ei jatkoilla laulanutkaan. Ja aika kova onkin – bändin nimi on Then Came Bronson:
Uusi albumikin on tulollaan. Odotan sitä jo vähän innolla, varsinkin kun kuulin, että Steve Vanoni (s. 1956), jonka tapasin viime vuonna Tallinnassa soittaa joillain biiseillä vierailijana saksofonia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti