maanantai 7. syyskuuta 2015

Julkaistua 693: Lapsuus Nietzschen kanssa

En tahdo pysyä elämän vauhdissa mukana. Olen yleensä nopea kirjoittaja, mutta nyt meni viikko, ennen kuin sain Jyrki Riekin (s. 1976) Galleria Ortonin näyttelyyn (31.8.–25.9.) liittyen taiteilijaesittelyn gallerian verkkosivuille tehtyä. Taidetaan olla molemmat vähän angstisia. 

Lapsuus Nietzschen kanssa

Taidemaalari Jyrki Riekki (s. 1976) kuuluu siihen joukkoon taiteilijoita, joille taiteen tekeminen on sisäinen pakko. ”En eläisi, ellen maalaisi”, hän toteaa ja lisää: ”Ihan konkreettisesti.”
Tämä on helppo uskoa, varsinkin kun tiedän, että Riekki luki Friedrich Nietzscheä jo lapsena – ehkäpä inhimillisesti katsoen hieman liian aikaisin. 
Riekin taide on rankkaa, hänen väriteoriansa yksinkertainen ja suora: punainen on verta ja lihaa. Riekin kuvamaailma tuo mieleen joitain taiteen jättiläisiä, jotka ovat kuvanneet apokalyptistä maailmaa: vaikkapa Hieronymus Boschin ja Francisco Goyan. Riekki ei kuitenkaan toimi niin metodisesti ja ohjelmallisesti.  
Riekistä voisi todeta, että hän ”omien pirujensa riivaamaa ilon marttyyri”, kuten Nietschestä on sanottu. Hän toimii taiteilijana kuin tuskan ja riemun tuottamassa kaksoissidoksessa, joka miltei skitsofreenisessa ristiriitaisuudessaan toimii luovan työn generaattorina. Se ei myöskään ehdy, koska ristiriita on ikuinen. 

 Vähän vähäeleisempää Riekkiä, Kallo, 2015.

Riekin ekspressiivinen ja kaiken päälle vyöryvän maailmantuskan näyttävä maalaus ei kuitenkaan tuota ahdistavaa tai toivotonta oloa. Katsoja voi hyvin kuvitella, että Riekki tekee asioita hänen puolestaan (”marttyyri”), uskaltaa puhua siitä, mistä hän ei. Samalla hänen maalauksissaan näkyy luomisen riemu (”ilo”), vangitseva intensiteetti, joka estää katsetta kääntymästä pois. Ja kun tarkasti katsoo, löytyy niistä usein huumoriakin. 

Riekki ihastui ripustusillan raakaan sivuvaloon.

Salakuuntelin Galleria Ortonin avajaisissa olan yli, kun Riekki vertasi eräälle katsojalle maalaamistaan automaattikirjoitukseen. Tällä hän ei varmaankaan viitannut rajatietomaailmaan, jossa henget puhuvat kirjoittajan kautta vaan pikemminkin surrealismista tuttuun kirjoittamisen tekniikkaan, jossa tekstin annetaan tulla kontrolloimattomana ja ilman tietoista suunnitelmaa – Riekki ei koskaan luonnostele vaikka piirtääkin paljon – mutta kuitenkin tavallaan tiedostaen sen, mitä on tekemässä. Eivät Riekin liha ja veri silkasta mielikuvituksesta tule: hänen työhuoneellaan voi törmätä vanhoihin lääketieteellisiin teoksiin joiden aiheena on anatomia tai iho- ja sukupuolitaudit. Hänellä on taidemaalarin koulutus, jo kansainvälinenkin ura taiteilijana ja takanaan muun muassa Ars Fennica -ehdokkuus. Mikään ITE-taiteilija hän se siis ole, vaikka tunnustaakin fanittavansa myös heitä. 
Kansanomaista on ehkä se, että hän kykenee näyttämään ymmärrettävänä kuvana sen, miten voi kansanmielellä, vaikka sivistyksen hienostuneisuutta, kohdata eksistentiaaliset mietteet, elämän absurdiuden ja apokalypsin – ja kaiken sen jälkeen vielä mielekkyydenkin.


PS. Avajaisten jatkot olivat pitkästä aikaa oikein perinteiset: juotiin viinaa ja laulettiin ja yksi tappelukin oli aika lähellä. Irlantilainen tuttuni Frank lauloi sikäläisen pitkän vallankumouslaulun, minä osan Punakaartin marssia, mutta pöydän putsasi Riekin tyttöystävä Mirel Wagner, joka on ihan fantastinen laulaja. Hänkin vähän innostui ja veti peräkkäin kolme biisiä.


Hän tekee tämän ajan lauluja: 



PPS. Ja onhan se Riekkikin laulumiehiä, vaikka ei jatkoilla laulanutkaan. Ja aika kova onkin – bändin nimi on Then Came Bronson:
 

Uusi albumikin on tulollaan. Odotan sitä jo vähän innolla, varsinkin kun kuulin, että Steve Vanoni (s. 1956), jonka tapasin viime vuonna Tallinnassa soittaa joillain biiseillä vierailijana saksofonia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti