Näyttelykuvia 547 & Julkaistua 253: Taiteen ymmärtämisestä

Eilen kävin viimeistelemässä elokuvaohjaaja Jean Bitarin kanssa Vantaan Pyhän Laurin kappelista tekeillä olevan videodokkarin haastattelut. Tapasimme kappelin suunnitelleet nuoret arkkitehdit Anu Puustisen (s. 1974) ja Ville Haran (s. 1974) heidän toimistollaan:

Keskustelimme muun muassa modernin arkkitehtuurin sijoittamisesta historialliseen miljööseen, nuorten arkkitehtien suhteesta modernismiin sekä kuvataiteen ja arkkitehtuurin suhteista. Arkkitehtuurin historiahan rakentuu usein sankariarkkitehtien henkilöiden kautta, jolloin maallikolle muodostuu helposti aika stereotyppinen kuva koko hommasta, ja siksi olikin erittäin hauska tavata tällaisia nuoremman väen ammattilaisia, joiden asenne tuntuu olevan vähän toista maata. Pitäisi varmaan seurata tätäkin alaa vähän enemmän ja käydä esimerkiksi joissain keskustelutlaisuuksissa. 

***

Iltapäivällä oli sitten vuorossa vuoden ensimmäiset avajaiset. tm-galleriassa avasi näyttelynsä (4.–22.1.) Outi Pienimäki (s. 1959). Olen aina pitänyt Pienimäkeä oikein maalarimaalarina, joka syventää taidokkaasti suuria teemojaan pienillä eleillä ja siirroilla. Hänellä on hallussaan aikamoinen herkkyys ja sensitiivisyys, ja nyt tulos läheni salaperäisyydessään jo miltei ylevää. Hieno fiilis.

Yö liikehtii, 2011, öljy.

Niinpä taiteilijalla olikin syy olla iloinen:

Kävin avajaisissa kesken paheellisen korttipeli-illan ja yksi pelikavereistanikin lähti mukaan. Tästä sainkin oivan aasinsillan tämänpäiväiseen YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumniini, jonka aamulla kirjoitin ja joka tuli ulos iltapäivällä (tarina on siis tosi ja näyttely Pienimäen näyttely):

Taiteen ymmärtämisestä

Taiteen ymmärtämisen ongelma on aika nuori. Vasta joskus 1800-luvun lopulla alettiin tehdä sellaista taidetta, josta katsoja saattoi sanoa olevansa ymmärtämättä sitä.

Nykytaide on miltei ohjelmallisesti yrittänyt poistaa tätä ongelmaa, mutta todellisuudessa se on vain pahentunut. Se on itse asiassa kumuloitunut, koska esimerkiksi abstraktin taiteen ympärillä käytyä ymmärtämis-keskustelua ei vieläkään ole käsitelty loppuun.

Sain tästä viimeksi eilen kouriintuntuvan todistuksen. Kävin erään ystäväni kanssa taidenäyttelyn avajaisissa. Hän on ns. maallikko ja sanoi jo etukäteen, että hän ei ymmärrä abstraktia taidetta. Samalla hän kuitenkin totesi, että nyt minulla olisi tilaisuus opettaa häntä. No, minähän tein työtä käskettyä. Tai siis yritin tehdä.

Näyttelyssä oli esillä pelkkiä abstrakteja maalauksia, joista taiteilija itse toteaa, että ”muisti ja tajunta synnyttävät toisenlaisen kuvan kuin pelkkä faktinen näköhavainto”. Hän kertoo myös, että hänen maalauksensa ”suodattuvat aistien ja tunnekentän läpi”.

Niinpä yritin saada ystäväni katsomaan teoksia samalla tavalla, miettimään esimerkiksi niitä tunnereaktioita ja toisaalta vapaita assosiaatioita, joita teokset mahdollisesti hänessä tuottavat. Torjunta oli kuitenkin aika rankkaa ja ystävääni selvästikin turhautti se, että teoksissa oli nähtävissä jonkinlaisia figuratiivisia elementtejä – esimerkiksi maisemallisuutta, jota hän ei kuitenkaan pystynyt kunnolla paikallistamaan.

Outi Pienimäki, Kaste, 2011, öljy.
  

Sitten otin esimerkiksi eräästä teoksesta sen oudon syvyysvaikutelman, jota itse pidin varsin vaikuttavana. Ystäväni vain kohautti olkapäitään, ja hänen suurimmaksi esteettiseksi havainnokseen taisi lopulta jäädä se, että taiteilija itse oli hänen mukaansa aika vetävän näköinen. Kun olimme gallerian ulkopuolella tupakalla ja jo lähdössä pois, hän näki vielä takaseinällä tuon syvyysvaikutelmalla pelaavan maalauksen ja myönsi, että ehkä siinä sittenkin on edes jotain vaikuttavaa. Sitten hän nimesikin sen näyttelyn parhaaksi työksi. Mutta mistään teoksista hän ei kuitenkaan olisi suostunut maksamaan niiden käypää ja varsin kohtuullista hintaa.

Niiden ihmisten lisäksi, jotka kokevat olevansa ymmärtämättä taidetta, on paljon sellaisia ihmisiä, jotka kokevat olevansa ymmärtämättä, mutta silti antavat ymmärtää ymmärtävänsä. He siis teeskentelevät. Syy tällaiseen teeskentelyyn on varsin yksinkertainen: tiettyyn yhteiskuntaluokkaan tai sosiaaliryhmään kuuluminen edellyttää ainakin jonkinasteista taiteen ymmärtämistä ja varsinkin kykyä puhua taiteesta siten, että antaa tietyn vaikutelman sen ymmärtämisestä. Taide toimii siis esimerkiksi esteettisten kokemusten tarjoamisen lisäksi jonkinlaisena sivistyksen indikaattorina.

Kaikki tämäkin oli jo tuttua 1800-luvun lopulla. Ruotsalainen kirjailija August Strindberg kirjoitti vuonna 1877 sanakirjamuotoon tehdyn irvailevan bluffaajan oppaan Tunnissa taiteen tuntijaksi. Jo silloin osattiin esimerkiksi käyttää ilmaisua ’tietty’ varsin vakuuttavalla tavalla. Näin Strindberg:

TIETTY

Yksi tärkeimmistä sanoista, koska se kuulostaa varmalta eikä velvoita mihinkään. ”Taulun tietyt värit (tai linjat, osat jne) muistuttavat… Vaaditaan tiettyä nerokkuutta siihen ja siihen seikkaan… Tietyssä mielessä valaistus, hahmottaminen, väritys eivät ole riittävän selkeitä.” Haluamme erityisesti kiinnittää huomiotanne tämän sanan rajattomaan käyttökelpoisuuteen.

Edvard Munch (1863–1944), August Strindberg, 1892, Moderna Museet, Tukholma. 

Strindbergin ajoista ei mikään ole yli sataan vuoteen muuttunut. Esimerkiksi sanaa ’tietty’ käytetään edelleenkin aivan samalla tavalla kertomaan jotain, mitä ei oikeastaan osata kertoa. Ja nyt huomaan, että minäkin käytin sitä edellä puhuessani ”tietyn vaikutelman antamisesta”, joka liittyi ymmärtämiseen.

Kun on vuosien mittaan katsonut tarpeeksi taidetta ja kuullut siitä mitä moninaisinta puhetta, on aika helppo puhua sujuvasti kenen tahansa kanssa taiteesta – ja puhua melkein mitä tahansa. Minä olen saanut tehdä tätä leipätyökseni jo varsin pitkään, mutta kohtaan silti edelleenkin erilaisia ymmärtämisongelmia.

’Ymmärtäminen’ ei käsitteenä ole ihan yksinkertainen asia. Voin esimerkiksi ymmärtää teoksen sisällön monellakin tasolla – varsinkin jos taiteilija on kertonut jotain tavoitteistaan, mutta toisinaan minulla saattaa olla ongelmia ymmärtää sitä, että miksi ihmeessä taiteilija on kokenut jonkin teoksen esille laittamisen tai sen aiheen ylipäänsä kuvaamisen arvoiseksi. Eikä kyse ole välttämättä siitä, että teos olisi varsinaisesti huono. Joskus olen tällaisessa tilanteessa ihan ymmälläni, mutta minulla on toisaalta retoriset keinot siitä selviämiseksi.

Voi myös ajatella, että on olemassa sekä sellaista taidetta, jota pitää kyetä ymmärtämään, että sellaista taidetta, jonka vastaanotossa ymmärryksellä ei ole varsinaisesti mitään roolia. Mutta tämäkin jako pitää ymmärtää ja kyetä ilmaisemaan verbaalisti – jos siis haluaa antaa tietyn vaikutelman.