Julkaistua 369 & Näyttelykuvia 753: Miehen riemua

Maanantaina Galleria Ortonissa vietettiin isolla porukalla avajaisia. Ilomiehet – AnttiArkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) ripustivat sunnuntaina näyttelynsä, ja yhdessä tehtyjä teoksia piisasi:

Tänä aamuna kirjoitin gallerian verkkosivuille esittelyn ryhmästä:

Miehen riemua

Taiteilijaryhmiä on nykyaikaisen taide-elämän keskuudessa ollut aina. Usein on kyse tyylillisesti tai henkisiltä taustoiltaan samanhenkisistä taiteilijoista – varsinkin modernismin ns. ismien taisteluiden tuoksinassa syntyneistä ryhmistä. Toisinaan tekniikka ja erilaisten teknisten ongelmien yhdessä pohtiminen ja ratkaiseminen yhdistää tekijöitä. Toisinaan vain hyvin toistensa kanssa viihtyvät kaverukset haluavat pitää yhdessä näyttelyitä, onhan se esimerkiksi taloudellisesti helpompaa.

Suomen taide-elämässä on koko 2000-luvun vaikuttanut harvakseltaan esiintynyt taiteilijaryhmä, jonka toiminta on melko poikkeuksellista. Ilomiehet – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) – kokoontuvat usein piirtämään yhdessä, ja seurauksena on aina taideteoksia, joissa yksittäinen kädenjälki häviää kollektiivisen luomisen juonteeksi. Kukin taiteilijoista on jo vakiintunut ja hankkinut menestystä omalla urallaan, kuka maalaten ja kuka veistäen, mutta yhdessä syntyneet työt eivät useinkaan paljasta niiden tekemiseen osallistuneita taiteilijoita. Joissain ovat kaikki mukana, joissain muutama – miten sessioihin onkaan kulloinkin ehditty, sillä joukko on levittäytynyt myös eri puolille Suomea: Porvoosta Sipoon, Helsingin ja Turun kautta Orivedelle.
Tyylillisesti tarkastellen – ja epäilemättä myös ihmisinä – taiteilijat poikkeavat melko paljon toisistaan, mutta yhteinen sävel tuntuu löytyvän pakottomasti. Sävel onkin hyvä vertaus: kollegani Seppo Heiskanen totesikin osuvasti Ortonin näyttelyn yhteydessä Ilomiesten sekatekniikkateosten olevan kuin jazzmusiikkia. Improvisoinnista onkin epäilemättä kyse: jotkut maalaavat pohjia, antavat virikkeen, joku lisää jotain, vie teemaa johonkin suuntaan, ja joku taas kommentoi. Ei olisi lainkaan haettua puhua myös klassisen musiikin termein: Ilomiesten teoksista voi hakea myös kontrapunktin ja polyfonian ulottuvuuksia.
Oma osuutensa työskentelyn onnistumiseen on myös yhteisöllisyydellä ja pelkän miehisen yhdessäolon paineettomuudella – machomiehistä on turha puhua. Ryhmä julisti jo vuonna 2000: ”Ilomiehet etsivät miehen elämän valopuolia ja julistavat vapautuneen ja rennon miehen puolesta.” Olen seurannut ryhmän toimintaa, ja uskallan sanoa, että ei toiminta todellisuudessa aina ole ollut niin vapautunutta ja rentoa, mutta juuri yhdessä tekeminen on tae oikeasta suunnasta ja kehityskuluista, jotka tulevat näkyviin myös tuotannossa. On itse asiassa varsin emansipatorista, että miehet voivat olla keskenään muuallakin kuin kapakassa tai halata toisiaan muutenkin kuin joukkuepelissä syntyneen maalin jälkeen. Piirtäminenkin voi yhdistää aidosti – sekä tuottaa onnistumisen tunteita ja riemua.

Riemukkaat miehet avajaisissa: vasemmalta Arkoma, Hytönen, Wuorila-Stenberg, Jämsä, Paakkola, Haukeland ja Paunu.

Julkaistua 368 & Näyttelykuvia 752: Sielujen maisemat

Tiistaina kävin Ateneumin taidemuseossa tutustumassa näyttelyyn 52 sielua – Symbolismin maisema 1880–1910 (16.11.2012–17.2.2013). Ja sitten nopeasti kirjoittamaan keskiviikon Kauppalehteen pieni – se nykyään tyypillinen 1500 merkin – juttu: 

Sielujen maisemat

Tämä taitaa olla varsinainen Ateneumin vuosi. Heti Helene Schjerfbeckin jälkeen on tarjolla mestareita sali toisensa jälkeen.
Yhdessä Amsterdamin van Gogh -museon ja Skotlannin kansallisgallerian kanssa toteutettu symbolistisen maisemamaalauksen kansainvälinen esittely on ensimmäinen tässä mittaluokassa toteutettu katsaus. Mukana on 52 taiteilijaa, joita ei paljoa tarvitse esitellä: on van Gogh, Gauguin, Munch ja Kandinsky. Ja joukossa on suomalaisia, joita on hedelmällistä verrata kansainvälisiin sielunveljiin ja -siskoihin: Edelfelt, Gallen-Kallela, Simberg, Thesleff jne.

Hugo Simberg, Kevätilta jäänlähdön aikaan, 1897.

Näyttely on hienosti teemoitettu. Maisematyyppejä on monenlaisia: yömaisemaa, mytologisia raunioita, autioita kaupunkeja omituisine tunnelmineen ja maisemaa, joka liukuu luonnonhavainnosta kohti mystisen kokemuksen kuvaamista. Maalareista on usein tapana kliseisesti sanoa, että heidän maisemaksi miellettävät teoksensa ovat tunnistettavan maiseman sijaan sielunmaisemaa, mutta tämä näyttely näyttää tuon oudon transformaation varsin kouriintuntuvasti, suorastaan lumoavasti.
Taidetta ei koskaan kannata katsoa liian nopeasti, mutta erityisesti nyt ehdottaisin katsojia varaamaan kunnolla aikaa ja lukemaan myös salitekstit, sillä teosten symbolistinen kerroksellisuus on yhtä kiehtova alue kuin useiden mestarillisten maalaukselliset ulottuvuudet: valon, hämyn ja muiden elementtien virittämä assosiaatioiden tulva. 

***

Eipä tuossa taas paljoakaan ehtinyt sanomaan. Olisin voinut esimerkiksi ottaa vähän feinistisestikin kantaa. Mietiskelin nimittäin museolta tietokoneen äärelle palatessani muun muassa sitä, että olipa kuitenkin aika miehinen näyttely. Ellen Thesleff (1869–1954) oli ainoa naispuolinen taiteilija joukossa, ja hänkin vain lisäys tähän suomalaiseen ripustukseen. Onneksi kuulin, että kansainvälisen kuraattorin mukaan Thesleff on niin hyvä, että hänen olisi pitänyt olla mukana alusta lähtien. Ja niinhän hän on:

Ellen Thesleff, Koristeellinen maisema, 1910.

Joka tapauksessa oikein tavattoman hieno näyttely. Ja koska minun pitää nykyään antaa Kauppalehden keskiviikkokritiikkeihin vielä tähtiäkin, niin annoin niitä nyt maksimin: viisi.

Tunnustan väriä

On tässä jäänyt raportoinnit aika vähäisiksi, koska en töiltäni ole oikein ehtinyt kirjoittaa – enkä oikeastaan käymäänkään paljon missään. Viime lauantaina olin kuitenkin Vasemmistoliiton taide- ja kulttuuripoliittisen ohjelman esittelybileissä Le Bonkissa:

  
Osallistuin paneelikeskusteluun, ja puhuin muun muassa taitelijoiden työllistämisestä (erilaisia palkallisia artist in residence -ajatuksia), taiteilijoiden epätoivoisesta ajamisesta yrittäjiksi ja taiteen vientiponnistelujen rakenteellisesta vinoutumasta). Paneeliin osallistumista paljon hauskempaa oli kuitenkin kuunnella hyvää musiikkia. Yona esiintyi ensin kitaristi Nicolas Rehnin (joka oli muuten hyvä) säestyksellä – ja olipa Yonalla hieno ääni ja kyky olla yleisön kanssa:

Ja sitten Pelle Miljoona United (Pelle, Tumppi Varonen ja Jukka Melametsä). Ja taas kitaristi kuulosti aivan erityisen hyvältä – 12-kielinen akustinen kitara on näköjään hyvä bändisoitinkin. Tiukkaa ja hioutunutta menoa, ja vanhatkin hitit – muun muassa Lanka palaa – kuulostivat hyviltä:

Tässä seurassa oli hauska tunnustaa väriä.

Julkaistua 366 & 367: Miljoona kärpästä & Valitaanko taas paras?

Eilen oli taas varsinainen kolumnipäivä. Aamun Kauppalehdessä ilmestyi lyhyt kommenttini Pariisissa alkaneesta Salvador Dalín (1904–1989) retrospektiivistä, ja sitten Pasilaan: iltapäivällä YLE Radio 1:n Kultakuumeessa pohdiskelin skeptisesti ensi vuonna aloittavaa Taiteen edistämiskeskusta:

Miljoona kärpästä

Voiko miljoona kärpästä sittenkin olla oikeassa?

Tänään avataan Pariisin Pompidou-keskuksessa suurin Salvador Dalín (1904–1989) näyttely sitten 30 vuoteen. Pompidou-keskuksessa se edellinenkin nähtiin vuonna 1979. Tuolloin näyttelyn näki liki 900.000 katsojaa – Pompidoun ennätys edelleenkin. Onpa Ranskassa päästy 2000-luvulla tämänkin yli: Grand Palais’n Claude Monet (1840–1926) vuonna 2010 keräsi 920.000 katsojaa.

Opetin aikoinani taiteilijanalkuja, ja aika moni kertoi, että nimenomaan Dalí-kirjat olivat tärkeitä virikkeitä taiteilijanurasta kiinnostumiselle. Luulenkin, että Dalí alkaa tässä suhteessa mennä Pablo Picasson (1881–1973) ohi – kilpakumppaninaan epäilemättä Andy Warhol (1928–1987).

Dalí työnsä ääressä.

Vanhemman taiteilijakunnan keskuudessa suhtautuminen Dalín tuotantoon on paljon varauksellisempaa: moni taiteilijatuttavani on todennut, että ainoastaan Dalín 1920–30-lukujen tuotanto on kiinnostavaa – lopun ollessa likipitäen roskaa. Taidemarkkinoille tällainen näkemys ei ole juurikaan yltänyt, ja esimerkiksi Dalín grafiikka menee edelleenkin hyvin kaupaksi – oli se sitten aitoa, väärennettyä tai jotain siltä väliltä. Ja oli sitä ihan kuinka paljon tahansa tarjolla vuosi vuoden jälkeen.

Mutta ei suuri yleisö ainakaan yhdessä suhteessa ole väärässä. Jos Dalín tuotanto on portti taiteen maailmaan, on se kulttuurihistoriallisesti merkittävä asia.

Joten alkakaapa suunnitella matkaa Pariisiin. Miljoona rikki! Aikaa on 25.3.2013 saakka. Jonoihin kannattaa kuitenkin varautua.

***

Valitaanko taas paras?

Vuoden alusta taidehallinnossamme tapahtuu muutos. Nykyinen Taiteen keskustoimikunta muuttuu Taiteen edistämiskeskukseksi. Kyse ei ole ainoastaan siitä, että nimi muuttuu ikään kuin nykyaikaisemmaksi, vaan myös elimen rooli muuttuu. Keskustoimikunnan nykyinen puheenjohtaja Piia Rantala-Korhonen on kuvannut muutosta näin: ”Apuraha-automaatiksi kuvatusta valtionapuviranomaisesta kasvaa taidepoliittinen vaikuttajavirasto!”

Tämä logo on kohta historiaa.

Taiteilijajärjestöissä on useampikin asia tässä muutoksessa aiheuttanut pelkoja. Yksi huolenaihe on ollut tulevan johtajan liian voimakkaaksi määritelty valta. Taiteilijajärjestöt pelkäävät, että vertaisarviointi korvaantuu lisääntyvällä virkamiesvallalla. Siis sitä, että ymmärrys taiteen todellisista ongelmista vähenee. Toinen huolta herättänyt asia on ammattitaiteen osuus – kulttuuria kun on niin monenlaista, ja kaikkea sitä pitäisi jotenkin tukea. Taiteilijajärjestöt ovat huolissaan siitä, että uudistus antaa mahdollisuuden myös sille, että taiteen ammattimaisen harjoittamisen tuen lisäksi tukea alkaa virrata erilaisille harrastelijatahoille.

Pelkoihin on toki aihetta. Muistan hyvin sen närkästyksen, minkä viime vuoden Suomi-palkintojen – siis opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripalkintojen – jako herätti taiteilijoiden keskuudessa, muun muassa siksi, että yksi palkinnonsaajista oli Ravintolapäivä-työryhmä. Eivätkä monet taiteilijatuttavani vaikuttaneet silloinkaan ihan tyytyväisiltä, kun ITE-taiteilija – siis kansanomaista taidetta tekevä harrastelija – Veijo Rönkkönen sai Suomi-palkinnon vuonna 2007. Ja kuitenkin minunkin on pakko tunnustaa, että olen tuntenut iloa siitä, että korkean ja matalan rajalinjoja on ravisteltu merkittävän symbolisen tuen tasolla. Samalla olen kuitenkin sympatiseerannut taiteilijaystävieni ärtymystä. Vähäisessä tuessa nimittäin toimii kuitenkin tietyllä tavalla nollasummateoria: kun joku saa, niin joku ei saa – vaikka ansaitsisikin. Tästä syntyy ns. ambivalenssi, vastakkaiset ja ristiriitaiset tarpeet kohtaavat, eikä siihen löydy oikein ratkaisua.

Eniten taiteilijoita pelottaa varmaankin taiteen autonomian kohtalo. Olemme ikään kuin tottuneet siihen, että taiteilijoita ei ohjailla tai määräillä. Vaikka eihän tämäkään oikeastaan pidä paikkaansa. Taidetta on aina yritetty ohjailla ja määräillä johonkin suuntaan. Tällainen instrumentalistinen taidekäsitys, jonka mukaan taide on jonkin tavoitteen saavuttamisen väline, on ollut vallalla niin kauan kuin erillistä taidetta on ollut olemassa. Väliin hihnaa on pitänyt hovi, väliin kirkko ja aina silloin tällöin totalitaariset hallinnot, olivat ne sitten vasemmalta tai oikealta – ääriesimerkkeinä lähihistoriasta tietenkin Neuvostoliitto ja natsi-Saksa.  

Bronzinon (1503–1572) näkemys Lorenzo de' Medicistä (1449–1492), aikansa taideruhtinaasta.

Kapitalismi on tässä suhteessa aivan yhtä ovela isäntä: se nimittäin onnistuu piilottamaan instrumentalisminsa taiteen vapauden valeasuun. Tehkööt vain mitä haluavat, mutta meillähän on keinot hyödyntää sitä: esimerkiksi taloudelliset markkinat, matkailu ja vienninedistämispolitiikka. Ei tuoreena vellonut Guggenheim-keskustelukaan ollut kovin monelle poliitikolle taidepoliittista keskustelua. Siinä puhuttiin instrumentalistisesti matkailusta ja kävijämääristä. Tai sitten haettiin viihteen kaltaisesti vain jotain kivaa: ”En minä taiteesta mitään tiedä, mutta olisi kiva saada Helsinkiin hienoa arkkitehtuuria”, totesi eräskin Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.

Olen koko 2000-luvun ajan seurannut aika tarkkaan opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuripoliittisia toimia, ja uskallan väittää, että näin jälkikäteen kaksi asiaa nousee keskeisiksi. Ensinnäkin taiteilijoista on yritetty epätoivoisesti tehdä yrittäjiä. Ja sehän ei tahdo onnistua. Lopputuloksena hyvästä taiteilijasta tulee huono yrittäjä. Väliin tuntuu siltä, että kyseessä on ollut vain ovela yritys päästä taiteilijoista eroon. Toinen juonne on ollut tukea taiteemme kansainvälisiä suhteita kulttuurivaihdon sijaan kulttuurivientinä, mikä sopii useisiin taidemuotoihin varsin huonosti. Ulkomaankaupan vajetta ei taiteella tulla koskaan korjaamaan. Ja ns. kärkihankkeiden etsiminen ei tunnetusti taiteen uudistumista ja luovuutta juurikaan edistä.

Tältä pohjalta olisin valmis yhtymään taiteilijakunnan huolenaiheisiin. En minä ainakaan uskaltaisi lisätä opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen uuden viraston valtaa, koska jäljet ovat aika pelottavat. Sitä paitsi johtajavallan lisääntyminen on arveluttavaa maassa, jossa valitaan jatkuvasti heppoisin argumentein huonoja johtajia. Osaan mielessäni luetella jo varmaan kymmenen kelvotonta mutta halukasta johtajakandidaattia – ääneen en tietenkään kehtaa niitä sanoa. Yksi tähän kehityskulkuun kytkeytyvä ulottuvuus on tietenkin poliittisten virkanimitysten lisääntyvä piilottaminen erilaisiin valeasuihin. ”Paras valitaan” mutta saadaan hyvä juoksupoika.

Julkaistua 365 & Näyttelykuvia 751: Hupaisan tiedettä

Tiistaina kävin Galleria Art Kaarisillassa katsomassa Jan-Erik Anderssonin (s. 1954) näyttelyn Ikoninen tila (7.11.–2.12.). Eilisessä Kauppalehdessä sitten ilmestyi pikkujuttuni:

Hupaisan tiedettä

Turkulainen kuvataiteilija Jan-Erik Andersson on toiminut alueella, joka ei taiteissa ole ollut kovinkaan suosittua. Andersson on hauska ja lapsenmielinen ja antaa sen myös näkyä. Hän varaakin juuri fantasialle ja leikille keskeisen roolin taiteessaan – ja ilmeisesti myös elämässään, sillä hänen vuosia rakentamansa lehdenmuotoinen omakotitalo Life on a Leaf on kokonaistaideteos, joka on myös täyttänyt hänen elämäänsä varsin kokonaisvaltaisesti.  

Helsingissä on nyt tarjolla makupaloja Turun asumiskulttuurista – yhden videon myötä myös koristeellisen ja vanhan tuhoamisesta. Anderssonille talon rakentaminen ei siis ole ollut pelkkää leikkiä vaan myös manifesti toisenlaisen arkkitehtuurin puolesta. Suomalainen modernismihan on tunnetusti ollut sekä dominoivaa että muotokieleltään varsin ankaraa, ja Andersson haluaa ottaa kantaa myös halveksitun ornamentiikan asemaan arkkitehtuurissa. Ja vähän laajemminkin: Anderssonin mukaan taloja tulisi suunnitella taiteilijoiden, arkkitehtien, käsityöläisten ja käyttäjien yhteistyönä, lähtökohtanaan unelmat, tarinat, mielikuvitus, vapaus, yllätykset ja ekologia.
Näyttelyssä on esillä talon ylijäämämateriaalista valmistettu kioski, erilaisia videokoosteita talon rakentamisesta ja siinä asumisesta ja jopa reaaliaikainen nettiyhteys taloon
Omalla tavallaan hieman hupaisaa on myös se, että kaikesta tästä piti tehdä vakavaa tiedettä, kun Andersson valmistui talonsa avulla taiteen tohtoriksi.

Julkaistua 364 & Virossa 89: Nainenhan laulaa mitä haluaa

Toisinaan taidekriitikko tekee jotain ihan muuta kuin katselee taidetta – esimerkiksi kuuntelee rockia. Tuli oikein innostuttua eräästä levystä, ja niinpä kirjoitin siitä arvostelun Tuglas-seuran Elo-lehteen (5/12), joka tuli viikolla postissa. Tässäpä se – niin että levykauppaan siitä:
 
Nainenhan laulaa mitä haluaa  

Siiri Sisask: Hommikupuu. Universal 2012 (279 454-2).

Siiri Sisask (s. 1968) tuo mieleeni toisen suuren virolaissuosikkini ja myöskin klassikkolaulajan, jonka monipuolisuus on varsin häkellyttävää. Silvi Vraitin (s. 1951) tavoin Sisask on yhtä kotonaan rockfestivaaleilla kuin estradilaulajana gaalailloissa – molemmat ovat jopa kilpailleet euroviisuissa. Vraitista poiketen Sisask on myös monipuolinen säveltäjä ja sanoittaja.

Sisask ei ole koskaan seurannut trendejä, ja hän on haastatteluissakin korostanut, että hän tekee tietoisesti pienen yleisön musiikkia. Varsinaisen musiikkibisneksen ulkopuolella toimiminen on tarjonnut Sisaskille vapauden tehdä juuri sellaista musiikkia, jota hän kulloinkin haluaa. Kuuntelijalle tämä saattaa tuottaa yllätyksiä, koska kirjo on hyvin laaja. Hänen kolmen vuoden takainen albuminsa 11 sisältää lähinnä taidemusiikkiin vivahtavia Sisaskin omia pianosävellyksiä, suurelta osin jopa pelkästään instrumentaalisia, kun taas edellisellä albumilla Lingua Mea (2010) liikutaan kansanmusiikkivaikutteisen popin ja jazzin alueella. Joillekin Sisaskin ystäville pitkään odotettu uusi albumi Hommikupuu saattaa tulla melkoisena yllätyksenä, sillä nyt kansanmusiikin lisäksi on mukana varsin voimakas annos heavyrockia. Lingua Mealta on mukana pari kappaletta uutena päivityksenä: Vii üle vii ja Kiigu, kiigu. Niiden avulla on itse asiassa varsin hauska tarkastella sitä, miten samaa biisiä voi varioida.

Hommikupuun on tuottanut Metsatöllin rumpali Marko Atso, ja hän soittaa levyllä myös rumpuja. Kitaraa soittaa monesta bändistä – muun muassa Taneli Padar & The Sun – tuttu Tarvo Valm, bassoa monipuolinen popjazzmies Mihkel Mälgand ja selloa Kaido Kelder, joka viihtyy yhtä hyvin rocklavoilla kuin Tallinna Filharmoonian palveluksessa. Sisask itse vastaa laulusta ja pianosta – hän on myös lisäkouluttanut pääinstrumenttiaan Mongoliassa, mikä kuuluu parilta kappaleelta, joissa Sisask ulottaa uskomattoman tarkan ja isorekisterisen äänensä mongolialaisen kurkkulaulun puolelle.

Kaikki levyn sävellykset ovat Sisaskin omia, ja säveltäjänäkin hän varsin monipuolinen. Joku biisi saattaa olla kuin indie rockia (Siin ja praegu), joku tyylipuhdasta bluesia (Ei ole kunagi hilja), monet pohjaavat kansanmusiikkiin, jota Sisask viljelee mielellään niin kuin monet virolaiset edeltäjänsä – oli sitten kyse klassisesta tai rockista. Kaikkia kuitenkin lopulta yhdistää Sisaskin maaginen ääni, joka nivoo levyn saumattomaksi kokonaisuudeksi. Pääosassa on selkeästi Sisask itse, ja bändiä on käytetty säästeliäästi, väliin kun aksenttina ja väliin loppuhuipennusta rakentaen. Mistään varsinaisesta heavyrocklevystä ei siis ole kyse.

Sisask vastaa myös osin sanoista, mutta monien edeltäjiensä tavoin hän luottaa myös virolaiseen runouteen. Nytkin mukana ovat rakastettu klassikko Juhan Liiv (1864–1913), võrulainen setuaktivisti Ilmar Vananurm (s. 1946) ja myös lastenkirjoistaan tunnettu tallinnalainen runoilija Helvi Jürisson (s. 1928). Sisaskin kautta virolaisessa rockissa kuuluu siis monen sukupolven ääni. Jürisson on muuten erään toisen legendan äiti. Sisask on tehnyt yhteistyötä myös Jürissonin pojan, monipuolisen avantgardistin ja monitaiturin Peeter Volkonskin (s. 1954) kanssa. Suomessa tämän yhteistyön tuorein hedelmä on Puhdistus-elokuvan lopussa soiva järisyttävän komea Mis maa see on, vanha (1998) Ultima Thulen kanssa levytetty biisi, jonka Sisask teki ikiklassikoksi viimeistään toissakesän nuorten ja lasten laulujuhlilla.

Näin Sisaskin viime kesänä Peipsin rannalla Rannapungerjan Tuletorni kontsertissa esittämässä Hommikupuun materiaalia, ja oli huikeaa olla todistamassa hänen intensiivistä esitystään ja myöskin selkeää riemua siitä, miten hän saattoi johtaa mahtavaa äänivallia käskiessään heavybändiään kuin kapellimestari ikään.

Tämä akti olisi syytä saada pikaisesti Suomeen!

***

Kuunnelkaa tästä linkistä uudelta levyltä vaikka Ma ütle midagi muud. Ja tästä linkistä se klassikko Mis maa see on. Tässä biisissä on kyllä kaikki ikiklassikon ainekset. Ja tästä linkistä vielä sama biisi nuorten laulujuhlilta. Siiri on syystäkin liikuttunut. Ja tässä vielä Siirin kotisivut. 

Julkaistua 363 & Näyttelykuvia 750: Totta puhuen

Viime viikonloppuna kävin katsomassa Kiasman uuden kokoelmanäyttelyn Tosi kyseessä (2.11.2012–10.3.2013). Keskiviikon Kauppalehdessä ilmestyi sitten lyhyt juttuni:  

Totta puhuen

Realismin kysymykset ovat nykytaiteen myötä muuttuneet hieman toisenlaisiksi kuin ennen. Enää ei välttämättä kysytä, että näyttääkö teos kohteeltaan. Teos voi pikemminkin olla itse tuo kohde, jonka totuutta katsoja joutuu miettimään. Monet taiteilijat leikittelevät todellisen näköisillä dokumenteilla, joita on järjestetty esimerkiksi erilaisiin luokituksiin kuin luonnon- ja kulttuurihistoriallisissa museoissa konsanaan. Toiset taiteilijat puolestaan dokumentoivat todellista elämää tavoilla, joka johtaa katsojan lopulta varsin poeettiseen maailmaan.

Tällaista taidetta on tehty maailmalla 1960-luvulta alkaen, ja nyt Kiasma esittää mittavassa todellisuuden ja dokumentaation problematiikkaa käsittelevässä kokoelmanäyttelyssään katsojaa hämmentävän kokonaisuuden. 

Dzamil Kamangerin (s. 1948) helmikudontainen Suomen viisumi vuodelta 2012.

Monet teokset vaativat katsojalta aikaa ja pohdintaa, oivallus saattaa tulla vasta näkökulman rajulla vaihtamisella. Tällainen taidehan on visuaalisesti toisinaan varsin vähäeleistä ja kuivakkaa, mutta kyllä Tosi kyseessä tarjoaa melko runollisiakin elämyksiä – monet teokset ovat suorastaan kauniita, jopa lumoavia.

Näyttelyssä on teemaa levitetty reunoiltaan ehkä vähän liikaakin, ja ilmeisiä puutteitakin on helppo esittää – missä ovat esimerkiksi dokumentaristimme par excellence Jussi Heikkilä ja Jussi Kivi? Kokonaisuus on kuitenkin erinomainen ja näyttää jälleen, että yksi Kiasman vahvimmista puolista on ollut sen hyvin tutkittujen kokoelmanäyttelyiden sarja. 

***

PS. Nyt olisin todella tarvinnut enemmän kuin sen 1500 merkkiä tilaa, sillä näyttelyssä oli monta työtä, josta olisin halunnut kirjoittaa. Pari niistä sai minut oikein lumoihinsa, mikä ei nykyään taidenäyttelyissä ole ihan yleistä. Esimerkiksi Hans Rosenströmin (s. 1978) ääniteos Hiljaa läsnä (2010/11), joka oli uskomattoman elämyksellinen, ja ukrainalaisen Sergei Bratkovin (s. 1960) absurdi videoinstallaatio Balaklavskin tunne (2009), ehdoton lempiteokseni näyttelyssä.
Olisin halunnut kehua myös näyttelyjulkaisua, joka oli pohdittu ja monipuolinen – joskin vähän turhan akateeminen.
PPS. Joudun nykyään antamaan tähtiä Kauppalehden kritiikeissäni. Tästä näyttelystä annoin ekan kerran viisi tähteä, mutta toimituksessa oli jostain syystä tipahtanut kaksi niistä pois. Pahoitteluni siitä.

Julkaistua 361 & 362: Arkkityyppistä unta, runoa, pronssia... & Tapio Junno kronologisesti

Viime maanantaina ilmestyi toimittamani kirja kuvanveistäjä Tapio Junnosta (1940–2006). Tiimi oli fantastinen – Tapsan leski, kuvanveistäjä Pirkko Nukari (s. 1943, esipuhe ja kaikkea muutakin), Jussi Tiainen (kustantaja), Susan Heiskanen (käännökset englanniksi) ja Timo Setälä (s. 1958, ulkoasu ja taitto), jonka kanssa olen tehnyt vähän useammankin kirjan, joten oli hauska saada tämä esine käsiinsä:
 

Kirjoitin kirjaan johdantotekstin, joka seuraa tässä:

Arkkityyppistä unta, runoa, pronssia…

Kerroin hänelle Junnosta. Veljeni kyseli: Siis häikäisy? Ehkä leimahdus? Aika pysähtyi? Ahdistiko? Vapauttiko? Väreitä, pistoja, kihelmöintiä? Laskitko housuihin? Kauanko katsoit? Tuntuiko aaltoja?

Mutta mitä se on? Aivovaurio?

Arkkityyppi.

(Heimo Susi: Sopimukseton tila, Otava 2007)

Kuvanveistäjä Tapio Junno (1940–2006) on siitä harvinainen veistäjä, että hänen veistoksensa – Tapiolan Heikintorilla sijaitseva Häikäistynyt (1992) – on päätynyt yhdeksi romaanin avainhenkilöistä. Heimo Suden romaanihenkilö Heikki on tehnyt sopimuksen ensin Jumalan ja sitten humanismin kanssa – kunnes törmää Häikäistyneeseen ja alkaa miettiä elämäänsä, sen tarkoitusta, sen perusarvoja ja syviä eksistentiaalisia ongelmia.

Taiteen monista tehtävistä yhdeksi on kaupattu sen kykyä saada ihminen pysähtymään. Tuo pysähtyminen lienee sitä, että ihminen alkaa miettiä omaa elämäänsä suhteessa teoksen teemoihin. Julkinen taide tekee tätä todellisuudessa aika harvoin. Yksi julkisen taiteen ominaisuus on nimittäin melko paradoksaalinen: se muuttuu melko nopeasti näkymättömäksi. Taideteos ikään kuin sulautuu ympäristöönsä, eikä arkinen katse siihen juurikaan enää pysähdy – saati että teos todella pysäyttäisi katsojansa. Toisin on romaanin Heikin laita. Hän palaa lyhyeen kokemukseen tuon tuostakin käydessään läpi elämäntarinaansa. 

Häikäistynyt. Kuva: Ari Karttunen. (Koneellani ei valitettavasti ole kirjan kuvia, joten laitan vain tämän tekstiä johdattelevan kuvan. Mutta ostakaa kirja hyvinvarustetuista kirjakaupoista – siellä niitä kuvia on pitkälti toista sataa.) 

Häikäistyneessä on siis oltava jotain poikkeuksellista. Vaikka se onkin alun perin pystytetty asuntopoliittisen vaikuttajan, ”Tapiolan isän” Heikki S. von Hertzenin (1913–1985) kunniaksi, on Junno ollut taipumatta perinteisten muistomerkkien kliseiseen kieleen. Silti koko hänen tuotantoaan voi tarkastella eräänlaisina muistomerkkeinä – kuten taiteilijakollega Ahti Susiluoto kirjoittaa pohtiessaan Junnon taiteilijanlaatua ja hänen teoksiaan: ”Ne ovat armottomia realiteetteja, oman aikamme muistomerkkejä, joissa on historiallinen ulottuvuus ja uljuus.”

Jotkut Junnon teoksista pohjautuvatkin aikansa tapahtumiin, kuten vaikkapa keskeinen 1960-luvun lopun teos Palava ihminen (1969), jonka taustalla on tšekkoslovakialaisen opiskelijan Jan Palachin (1948–69) neuvostomiehitystä protestoinut polttoitsemurha, mutta tapahtumat voivat yhtä hyvin olla anonyymejä, kuten Puukotettu (1975), jonka hahmo perustui poliisin rikospaikalle jättämiin liidulla tehtyihin ääriviivapiirustuksiin. Tämäkin teos herätti kriitikko Maila-Katriina Tuomisen mielessä ajatuksen muistomerkistä: ”Ihmisen kuvaajana Junno on aina silminnäkijä. Tavallaan se että hän kuvaa ihmistä tilanteissa on kannanotto ja valinta: hän on taitelijana todistaja ja myös moraalisesti vastuussa siitä mitä hän näkee. Hän katsoo ihmistä. Puukotettu vuodelta 1975 on kansallisen kaunan ja miehisen uhon monumentti.” (Tuominen 1987)

Kyse ei siis ole makrotason poliittisesta historiasta sotineen ja hallitsijoineen, vaan mikrotasosta: arkisen ihmisen usein traagisesta historiasta. Junnolla poliittinen alistuu arjelle: kyseessä voi olla vaikka Matti Ahde, jonka sattumalta lehtikuvassa nähty, Smolnaa kohti juokseva kiireinen hahmo muuntuu pronssiveistokseksi, Junnon tuotannosta tutuksi pukumieheksi, jokamieheksi… yhdeksi meistä kaikista. Kiireinen päivä (1983) on saanut ehkä innoituksensa Ahteen poliittisista kiireistä, mutta samalla se on aikamme kuva. Se on pukumiesten, salkkumiesten, teknokraattien maailmaa, mutta vain pienellä siirtymällä voimme tarkastella miestä Rööperistä (1970), kuluneiden pukujen, pikkurikollisten ja luusereiden maailmaa. Samaa jokamiestä on kaikissa miehissä.

Tämä tarkastelutason valinta koskee myös mytologiaa, jota Junno ei koskaan lähde kuvittamaan suurena kansallisena projektina. Hänen Kullervonsa (1983) on sekin pukumies ja jokamies, jokaisen miehen samastumiskohde. Näiltä osin Junnon mytologisia, toisinaan myös varsin kirjallisia aiheita, voikin tarkastella tietyllä tavalla demytologisointina, myytin purkamisena ja kääntämisenä ei-myyttiselle kielelle. Junno avaa teemojen todellista merkitystä tuomalla ne nykyarkeen ilman historiallisen rekvisiitan tai postmodernille ominaisen taidehistoriallisen viittauksen painolastia. Kullervokin voi olla omaa aikaamme, kuten Junnon runossa:

Ja Kullervo sanoi

Muutan Lappiin

Minäpoika istuin ja

ihmettelin

Puoli tuntia tupakoitiin

Silmät luppasi ja

korvilla ei kuultu

Pilvenreunalla perkele

tupakoitiin.

Joki siinä virtasi ja

uitiin

Junnolla runo syntyy usein ennen veistosta: ”On tiettyjä hetkiä, vaikka yö tai varhainen aamu. Sattuu olemaan semmosessa vireessä, että kirjoittaa jonkun jutun, aforismin ja runon. Siinä saattaa olla avain hirveen moneen työhön. Ja se yksi työ jatkaa taas toista työtä.” (Taivalsaari 1990)

Kaiken taustalla on usein uni – kuten Häikäisyssä, joka on useamminkin hänen veistoksensa nimi. Eräs unista on Junnon tuotannon kannalta merkittävin: ”Näin joka yö lapsena unen, joka oli aika tavalla surrealistisabstraktinen painajainen. Se oli enne. Kirjoitin siitä joskus: ’Mies, joka oli pukeutunut ruskeaan, uuteen pukuun. Hän kävelee suoraa tietä erämaan halki. Aurinko syttyy ylhäällä ja heittää säteen suoraan otsaan. Vieressä on ihmisen muotoisia olioita läjässä.’ Aina kun se auringonsäde tuli, mä rupesin huutamaan. Äiti herätti mut siitä ja rupes lohduttamaan.” (Taivalsaari 1990)

Ja uni sekä muistiinpano muuntuvat runoksi:

Kirkkaat teräksiset voimajohdot halkovat maisemaa.

Aurinko on keskellä taivasta

pienenä, kirkkaan ja pyöreänä.

Ihminen astelee keltahiekkaisella tiellä

puettuna ruskeaan uuteen pukuun,

egyptiläisen askelilla.

Pyramideja ei ole,

mutta voisi kuvitella olevan kolmioita ja kuutioita

ja matemaattiset välineet, harppi ja viivoitin

ja viivakonstruktio.

Junnon teemat eivät kuitenkaan kumpua pelkästä alitajunnasta vaan saavat unien tavoin materiaalinsa myös arkikokemuksesta, vaikka hankikelillä Oulujokirannassa: ”Huikaisevan kirkas valo osui kuin hermoon, leikkasi kipuna, laajeni koko perusolevaan. Kokemus oli niin voimakas, että se yhä edelleen heijastuu kaikkeen mitä teen.” (Naski 1990). Salamannopeanakin kokemus muuttuu tunnetilaksi, jonka ympäristölleen herkistynyt taiteilija kykenee vangitsemaan teokseensa, se on merkki ”sekunnin murto-osassa tapahtuvasta hätkähtymästä, viiltävistä, voimakkaista tunnetiloista”. (Rossi 1990) 

Veistäjänä Junno näkee asiat voimakkaasti tilassa, unissaan ja runoissaankin:

Erääseen suureen maisemaan

olivat jotkut rakentaneet kolmekymmentä metriä korkeita

noin kymmenen senttiä halkaisijaltaan

putkista punaisiksi maalattuja kummallisia konstruktioita

jotka muodostivat tilan joka oli totta

Ja aurinko paistoi taivaalta

Ja rannalla oli ihmisiä

eivätkä he välittäneet mitään

vaan pitivät siinä tavanomaisia kesäisiä ilojaan

Junno ei pelkästään kuvita vaan muuntaa taiteensa kautta arkikokemuksen uusiin ulottuvuuksiin. Taiteilijakollega Kuutti Lavonen kirjoittaa ”visiosta, jossa arkitodellisuuden ohittaa eksistentialistinen, osin surrealistinen kirkastumisen hetki”. Lavonen tiivistää osuvasti: ”Todellisuus lyö kasvoille kuin meteoriitti, joka osuu maapallon pintaan. Albert Camus’n Putoaminen voi olla Junnon figuurien kaatumista, revähtämistä yli arkitodellisuuden, jossa selkäpii värähtää ja Helios puhuu.”

***

Junnon taiteilijanlaadun määrittely on selvästikin ollut vaikeaa. Ihmismielen kuvaajana hänet on subjektiivisten kokemustensa kautta nähty ekspressionistina, valon ja varjon tematiikan mestarina hänen töissään on nähty jopa impressionistia piirteitä. Unien merkitys – ja sitä kautta unen logiikka – ovat vieneet monen ajatukset surrealismiin. Ovatpa jotkut hänen teoksensa ulkoisten motiivien kautta – Puhelin aurinkoisella pöydällä (1968) ja Kirjoituskone aurinkoisella pöydällä (1968) – saaneet hänen työnsä vastaanottajien mielessä liitetyksi jopa pop-taiteeseen. Varsin perustellusti Junno on nähty taiteellisen metodin tasolla – ei siis niinkään tyylillisesti – kuitenkin ennen kaikkea realistina. Taiteilijakollega Perttu Näsäsen sanoin: ”Realistisesta metodista varmasti on kyse, mutta ei mistään yksioikoisesta todellisuuden jäljentämisestä, vaan menetelmästä jossa taiteilija todella tunkeutuu realismin esteettiseen ytimeen.” Näsänen näkee Junnon teoksille ominaisen kaksinapaisuuden – mitä voi tarkastella myös pinnan tasolla Junnolle ominaisen kiillon ja patinoidun roson välisenä jännitteenä – läpikäyvänä dialektiikkana: ”Junnolla realismia on taito kehitellä kokonaisuuksia joissa rumuus ja kauneus yhtyvät dialektisella tavalla. Juuri tähän perustuu myös Junnon hienosti viritetty tyyli, jossa groteski, ruhjova ja taiteen esteettinen kudelma limittyvät ja kohtaavat jännitteisesti.” (Näsänen 1987)

Susiluoto näkee realismin Junnon eksistentiaalisuuden kautta: ”Eksistentialistisessa mielessä Junnon taide kattaa ihmisen sivullisuuden ongelman. Puukotetussa ei ole kyse kenenkään yksityisen henkilön syyllisyydestä, vaan laajasta prosessista, jolloin syyllisyystapahtuma laventuu koskemaan jokaista. Ellei tätä puolta olisi teoksessa, se olisi vain plastinen kuvaelma, ohivirtaavan maailman pikku yksityiskohta. Minusta vaikuttaakin, että realismin vaateet ja arvovaraukset on tungettu liian pieneen tilaan, kutistettu sanattomaksi lauseeksi.”

Kriitikko, runoilija ja kuvataiteilija Leo Lindsten (1943–1988) kiinnitti huomiota varhain esiintyneen luonnonmuodon pysymiseen Junnon tematiikassa. Hän näkee Junnon uusrealistisessa urbaanissa ihmisfiguurissa ja luonnonmystiikassa hedelmällisen jännitteen: ”Uusrealistisesti tavattu ihmisfiguuri toisaalta ja mystiseen pelkkyyteen kiinteytetty luonnonaihe toisaalta ovat luoneet Junnon veistotaiteeseen joka tapauksessa halkinaista linjaa, joka on dualismissaan nähtävissä myös selkeänä.”

Realismissa ei siis välttämättä ole kyse esittävyydestä tai figuurin käytöstä. Jos realismissa on pelkkien ulkoisten tyyliseikkojen sijaan kyse asioiden esittämisestä sellaisina kuin ne elämässä oikeasti ovat, on Junno epäilemättä realisti. Hänen teoksensa ovat usein raa’alla ja viiltävällä tavalla totta. Realistista hänen humanisminsa – humanismia hän itsekin monissa haastatteluissa korosti – on monessa suhteessa. Se on sitä näkijän roolin kautta, se on sitä kokevan yksilön kautta ja se on sitä myös yhteisön kautta. Itseilmaisijanakin Junno on kuin yhteisön tulkki, joka näkee aikansa ihmisen osan pelkistetyissä arkkityyppisissä perusteemoissa. Onpa Junnoa usein nimitettykin shamaaniksi – ja kyse ei siis välttämättä ole pelkästään parrakkaasta, menninkäismäisestä hahmosta. Susiluodon mielestä Junno päätyy keskeisten teemojensa – esimerkiksi Pakenijat (1972), Häikäisy (1978), Puolustautuva (1980) ja Vastavalo (1982) – kautta tietynlaiseen arkkityyppiseen ajatteluun: ”Arkkityyppi merkitsee kuvaa, muotoa ja mallia, joka esiintyy inhimillisessä käyttäytymisessä ja psyykessä eräänlaisena rakenteena. Arkkityyppi ei ole symboli vaan ’eksakti’ kuvaus.” Olemme siis jälleen realismin yhdessä ulottuvuudessa – ehkä sen varsinaisessa ytimessä.

Junnon tapauksessa realismi ja humanismi kietoutuivat saumattomasti yhteen. Väliin humoristisestikin – muistan jostain haastattelusta: ”Pirkko pitää huolta eläimistä, minä ihmisistä.” Pirkko on tietenkin Junnon elinikäinen puoliso ja työkumppani, eläin- ja varsinkin lintuaiheisista pronssiveistoksistaan tunnettu Pirkko Nukari.

Vaikka Junno olikin ihmisen traagisten tuntojen kuvaaja, on hänen tuotannossaan toisinaan humoristisiakin piirteitä – parodisten elementtien ja satiirin lisäksi lempeämpääkin huumoria. Tämä näkyy jopa julkisissa teoksissa. Kriitikko Markku Valkonen kiinnitti huomiota Helsingin Myllypuron lasten kahluualtaan veistokseen Rakkaus ja valppaus (1976): ”Rakkaus ja valppaus hymyilee kuin aurinko siinä missä keskiverto julkinen veistos luo ympäristöönsä ainoastaan pikkuisen harmaata hohdetta.”

Junnon aihepiirit ja teokset eivät jätä jälkeensä epätoivoa, ne eivät kerro mitään tylyä tarinaa maailmaan pettyneestä, angstisesta ja traagisesta taiteilijahahmosta. Tässä on jotain paradoksaalistakin, sillä niin rankkaa hänen kuvakielensä yleensä on. Täytyy olla niin, että taitava veistäjä kykenee muovaamaan veistokseen plastisten omaisuuksien lisäksi sisään myös lempeyden ja rakkauden. Sen joka Junnosta henki myös ihmisenä. Tällaista immateriaalista substanssia veistoksessa on toki vaikea osoittaa, mutta ehkä juuri se on varsinainen avain kaiken suuren taiteen mysteeriin.

Toimittaja Tuulikki Islander, joka myös teki Junnosta hienon TV-dokumentin Mielen kuvia (1984), muotoili asian näin: ”Olisi tietenkin voinut käydä, että sellainen mies kuin Tapio Junno, joka koskettelee suurin käsin ihmisen elämänongelmia, ristiriitoja ja ahdistusta – ei vain tämän päivän ongelmana vaan ikuisena ihmisenäolonongelmana – olisi päätynyt epätoivoon kuin eksistentialistit tai moderniin välinpitämättömyyteen ja kyynisyyteen. Mutta niin ei ole käynyt, vaan kriiseistä kasvaa suuri nauru, huumori ja ihmisrakkaus.” (Islander 1984)

Taiteilijakollega Jorma Hautala on selvästikin miettinyt samaa ongelmaa: ”Tapio Junnon pronsseissa ihmistä ympäröivä maailma on alati uhkaava. Viiltävästä traagisuudestaan huolimatta teosten taiteellinen kvaliteetti kääntää näkökulman positiiviseksi.” (Hautala 1983)

Taiteellisella kvaliteetilla Hautala tarkoittaa epäilemättä sitä vaivattomuutta, jolla Junno siirtyi klassisesta plastiikasta – jossa hän oli virtuoosi ja joka oli hänellä kuin lihasmuistissa – omien teemojensa pariin: ”Muistan kuinka muutamilla 1960-luvun alun näpeistään taitavilla ja näkemystä omaavilla kuvanveiston opiskelijoilla, kuten esimerkiksi Tapio Junnolla ei ollut suuriakaan vaikeuksia muovailla kopio jostain renessanssimestarin muotokuvan kipsijäljennöksestä. Junno teki tarkan kopion Verrocchion nuoren miehen rintakuvasta ja kehitti samaan aikaan omaperäistä taiteilijanlaatuaan.” (Hautala 2001)  

***

Mutta ei Junno ollut pelkästään humanisti ja realisti tai näkijä ja shamaani. Hän oli kuvanveistäjä – sellaisena myös varsinainen ammattimies ja työläinen. Hän ankkuroitui vankasti kuvanveiston perinteiseen käsityöläiseen jatkumoon ollen mestari–kisälli-perinteen ylläpitäjä itsekin. Hän toimi aikoinaan apulaisena Oskari Jauhiaisella (1913–1990) ja Aimo Tukiaisella (1917–1996), ja hänen apulaisiaan on puolestaan ollut monta: muun muassa Martti Aiha, Riitta Helevä, Ari Koch, Eeva Tiisala, Kirsi Kaulanen ja Anne Meskanen.

Kuvanveistäjänä Junno oli kova työmies, joka teki työnsä alusta loppuun saakka itse. Hän rakasti valamista. Isommissa töissä apuna toimivat luottovalurit, joiden kanssa hän myös vuosien mittaan ystävystyi. 1960-luvulla hän käytti Kellokoskella Väinö Kärkkäisen valimoa, Suomenlinnassa oli jo käytössä kuvanveistäjä Jouko Toiviaisen kanssa oma. Östersundomissa valettiin kuvanveistäjä Veikko Myllerin kanssa vanhassa sikalassa. 1970-luvulla muutettiin Malmille Strömsin tilalle, jossa valimo myös lopulta paloi onnettomuudessa. 1980-luvulla valettiin Tikkurilassa vanhassa teollisuusrakennuksessa, ja mukana oli myös kuvanveistäjä Pekka Pitkänen. Siten muutettiin Tapanilaan vanhaan teollisuustilaan, minkä jälkeen valettiin omassa ateljeessa Herttoniemessä. Ja mukana työssä oli toki koko ajan puoliso ja kollega Pirkko Nukari. Herttoniemessä käytettiin isommissa töissä ensin Suomen Kuvanveistäjäliiton valimoa, jonka ottivat huomaansa Herttoniemen taidevalimo Oy:n nimellä sittemmin valajat Teuvo Koljonen ja Raimo Pitkänen – Junnon pitkäaikaiset luottovalurit ja ystävät. Koljonen muistelee Junnoa: ”Tapsalle oli hyvä tehdä hommia. Tapsa oli aina reilu ja rehellinen – ja ihan omanlaisensa persoona, täynnä hienoja piirteitä. Ei koskaan puhunut kenestäkään pahaa. Se näki aina hyvän. Ja mitä työntekoon tulee, kirvesmiehen poikana ja itsekin valajana Tapsalla oli erehtymätön käsitys tekniikasta. Ja siihen vielä kristallinkirkas taiteellinen näkemys…”

***

Junnon ura lähti alusta alkaen liikkeelle hyvissä merkeissä, mutta julkisia veistoksia toteuttaneena veistäjänä hän joutui kohtaamaan myös ns. suuren yleisön mielipiteen. Kriitikot huomasivat hänen omaperäisyytensä nopeasti, ja hän myös menestyi hyvin kilpailuissa – 1960-luvulta (Seinäjoen Ruukinpatsas-kilpailu 1965) aina 1990-luvulle saakka, jolloin hän voitti Helene Schjerfbeck -muistomerkkikilpailun (1996).
 

Ovi, 1998.

Ja kun julkisista veistoksista on kyse, sai hänkin osakseen niihin niin yleisesti liittyviä intohimoja. Seinäjoen osin abstraktia ruukinpatsasta pidettiin 1960-luvulla joissain piireissä liian modernina, ja kaupunginvaltuustossa käytiin kuumia keskusteluita useine äänestyksineen. Pihlajamäen kirkon alttariveistosta vaadittiin 1970-luvulla poistettavaksi, koska sen tuottamat assosiaatioita saattaisivat johtaa ”vääriin tulkintoihin”. Riita eteni kirkkoneuvostosta aina tuomiokapituliin saakka – tosin tuloksetta. Vielä 1980-lukukin herätti yhden keskustelun. Suolahden lastaajapatsas (Lastaajat, 1983) oli figuratiivisenakin joillekin vaikea pala: ”Ei se tuollaista ollut” oli yleinen kommentti ja myös jonkin aikaa veistoksen irvaileva kutsumanimi. Paikallinen pakinoitsija Tokko oivalsi maallikkonakin Junnon realismin laadun varsin osuvasti: ”Niin voi tehdä taide. Se voi avata todellisuuden eteemme todellisempana kuin arki.” Tokon mukaan veistos ”ei ole kuva lastauksesta vaan lastauksen maailmankuva”.

Tätä ajatusta on helppo soveltaa koko Junnon tuotantoon.

Lähteet:

– Hautala, Jorma: Kuvataide tänään – uutta avoimuutta etsimässä. – Taide ja taiteilijat. Suomen taiteen vuosikirja. Suomen Taiteilijaseura 1983. S. 8–46.

– Hautala, Jorma:  Kuvanveistoa ajan ja muutosten virrassa. – Näyttelyluettelossa Hokkarikukkia. Teoksia Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmasta Rovaniemen taidemuseosta. Rovaniemen taidemuseo 2001. S. 64–71.

– Islander, Tuulikki: Tulen maailmaa vastaan kaikkine käsineni. _ Taide 6/1984, s. 16–23.

– Lavonen, Kuutti: Ihmispuu. – Näyttelyluettelossa Neljä taiteilijaa Keravalla. Keravan taidemuseo 2003.

– Lindsten, Leo: Tapio Junno. – Teoksessa Realismin kasvot. 18 taiteilijamuotokuvaa. WSOY 1976. S. 122–128.

– Naski, Kaarina: Taiteen kokeminen on itseilmaisua. – Länsi-Suomi 8.1.1990.

– Näsänen, Perttu: Realismin ytimessä. – Tiedonantaja 21.8.1987.

– Rossi, Leena-Maija: Pronssiin valettu kuvanveistäjä. – Helsingin Sanomat 12.1.1990.

– Susiluoto, Ahti: Pronssiin valettu huuto. – Näyttelyluettelossa Tapio Junno. Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden taiteilija. Helsinki 1987.

– Taivalsaari, Eero: Syvällä salattu uni. – Pirkka 8/87.

– Tokko: Kuinka katsoa patsasta? – Sisä-Suomen Lehti 5.3.1983.

– Tuominen, Maila-Katriina: Katso, ihminen palaa. – Aamulehti 23.8.1987.

– Valkonen, Markku: Kerrankin julkinen veistos joka hymyilee. – Helsingin Sanomat 2.6.1976.

***

Tapio Junno kronologisesti
 
Kirjassa on myös laatimani Junnon kronologia, mutta koska sillä on pituutta peräti 18 liuskaa, en laita sitä tähän, koska ei sitä kukaan jaksaisi tältä visuaalisesti kököltä sivultani ilman kuvia lukea. 

Kirjassa painettuna kronologiaa on 11 sivua, varustettuna hauskoilla vanhoilla kuvilla. Hankkikaa siis kirja!

Julkaistua 359 & 360: Kuvataidevuosi 2011–2012 & Kimmo Kaivanto 25.5.1932–20.3.2012

Posti toi joskus viime viikolla MMM-vuosikirjan, johon tein taas vuoden kuvataidekatsauksen ja pienen nekrologin Kimmo Kaivannosta (1932–2012). Tässäpä ne:

Kuvataidevuosi 2011–2012

Alkuvuodesta 2011 alkanut keskustelu ja väliin hyvinkin vimmainen kädenvääntö Helsinkiin tarjolla olevasta Guggenheimin taidemuseosta jatkui koko vuoden ja vielä pitkälle kevääseen 2012, kunnes vaa’ankieliasemassa olleet vihreät ratkaisivat hankkeen kaatumisen Helsingin kaupunginhallituksessa toukokuun 2012 alussa.

Sekä Guggenheimin kannattajat ja vastustajat ovat epäilemättä samaa mieltä kuitenkin siitä, että näin runsasta kuvataide- ja taidemuseokeskustelua ei Suomessa ole käyty ehkä koskaan aikaisemmin. Hanke herätti myös itsensä taiteilijakunnan, ja monen taiteilijan voimin esitetty vaihtoehtoinen Checkpoint Helsinki -hanke jatkaa varmaan elämäänsä.

Helsingin taidemuseo joutuu joka tapauksessa miettimään tarkkaan tulevaisuuttaan ja tilaratkaisujaan, koska esimerkiksi Meilahden museorakennuksesta päätettiin luopua rakennuksen huonon kunnon vuoksi. Viimeinen näyttely (9.3.–10.6.) sulkeutui yhdysvaltalaisen valokuvataiteilija Taryn Simonin kuvien myötä 10.6.

Suurin osa Suomen taidemuseoista kamppaili joko lisääntymättömien tai pienenevien määrärahojensa kanssa, ja ehkä ainoa suurempi valopilkku taidemuseomaailman tapahtumissa oli mänttäläisen Serlachiuksen taidemuseon lisärakennuksen kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti espanjalainen toimisto. Museon tilat kolminkertaistuvat syksyllä 2012 alkaneen rakennusprojektin myötä. Uusi museo on tarkoitus avata vuonna 2014.

Jos oli taidemuseoilla ankaraa, koskivat säästötoimet ja leikkaukset myös suomalaista taidekoulutusta. Opetusministeriö toi lokakuussa 2011 julkisuuteen esityksensä ammattikorkeakoulujen säästöistä. Leikkuri osui kahteen perinteiseen taidealan oppilaitokseen: Lahden taideinstituuttiin ja Kankaanpään taidekouluun, joita ehdotettiin lakkautettaviksi. Kankaanpää sai taisteltua itselleen jatkoa, mutta Lahden tilanne vaikuttaa toivottomalta. 

Kaija Papu (s. 1980) virkkasi Camouflage-näyttelyyn kokonaisen poliisiauton varmaankin sormet puutuneina. 

Yksi tapa selvitä lama-ajasta on tietenkin ottaa synergiaeduista kaikki irti, ja niinpä kuvataidemaailmakin – jotkut museot ja jotkut galleriatkin – noteerasivat ohjelmassaan Helsingin muotoilupääkaupunkivuoden. Nykytaiteen museo Kiasmassa nähtiin Camouflage -näyttely (15.6.–7.10.2012), jossa esiteltiin nykytaidetta muotoilun maastossa. Helsingin Taidehallissa oli esillä Teollisuustaiteen Liitto Ornamon 100-vuotisjuhlanäyttely (16.6.–5.8.2012). Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä keskityttiin puolestaan muodin ja nykytaiteen suhteeseen näyttelyssä Boutique (17.8.–12.11.2012). Vantaan taidemuseossa oli esillä Kauneus – 6 käsitystä (10.2.–4.8.2012), jossa muotoilija–taiteilija-työparit olivat tehneet dioraamoja. Muutenkin kuvataide tuntuu hakevan juuri muotoilusta enenevässä määrin tukea. Turun taidemuseossakin nähtiin taiteen ja muotoilun rajapintoja peilaava näyttely Muotoseikkoja (9.9.2011–8.1.2012).

Taidemuseoiden lama näkyy edelleenkin pitenevinä näyttelyaikoina ja kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä. Monesta merkittävästäkin näyttelystä jää aivan liian vähän dokumentteja jälkipolville, koska näyttelyjulkaisuja ei ole useinkaan varaa tehdä.

Galleriaelämä kärsi sekin lamasta, mutta näyttelytoiminnassa tämä ei erityisesti näkynyt. Vahvat kaupalliset galleriat pitivät puolensa, ja taiteilijoiden itsensä kehittämä omaehtoinen galleriatoiminta tuntuu elävän kukoistuskauttaan – muuallakin kuin Helsingissä.

Pieni taidemaailmamme yksilöityy usein keskeisten toimijoiden näyttämöksi, ja niinpä museoiden johtajanpaikoista käydään kiivasta taistelua. Eläkkeelle EMMA – Espoon modernin taiteen museosta jäävä Markku Valkonen sai seuraajakseen Pilvi Kalhaman Gallery Piippo & Kalhama Contemporarysta. Anne-Maj Sahlin siirtyi Kuntsin modernin taiteen museosta Vaasasta Punkaharjun Retretin johtoon. Häntä seurasi tehtävässä Selma Green, joka siirtyi Vaasaan Lönnströmin taidemuseon johtajan paikalta Raumalta.

Naiset edelleen vahvoina

Vaikka nuori taidemaalari Rauha Mäkilä herättikin huomiota feministissävyisillä maalauksillaan Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa (3.8.–2.9.2012), tuntuu siltä, että ajat, jolloin naisten suut on tukittu, ovat kaukana takanapäin. 

Rauha Mäkilän (s. 1980) näyttelystä...

Suomessa on opittu rakastamaan sekä vanhoja naismestareita, kuten Helene Schjerfbeckiä (Ateneumin taidemuseo, Helsinki 1.6.–14.10.2012) tai Fanny Churbergia (Turun taidemuseo 1.6.–2.9.2012), että myös arvostamaan nuorempaa tekijäkaartia, kuten taidemaalari Elina Merenmies (Helsingin Taidehalli 21.1.–4.3.2012) tai maalauksen lisäksi videoita ja installaatioita käyttävä Pirjetta Brander, (Helsingin Taidehalli 28.4.–3.6.2012).

Moni nainen tutkailee omaa identiteettiään ja elämänvaiheitaan hyvinkin henkilökohtaisesti. Pitkä sukupolvien kaari nähtiin valokuvataiteilija Raakel Kuukan retrospektiivissä (Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 7.10.2011–15.1.2012). Varsin intiimi ja henkilökohtainen oli myös valokuvaa ja videota käyttävän Sophie Callen näyttely EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 2.3.–10.6.2012. Callen lisäksi toisen merkittävän kansainvälisen naistähden, Georgia O’Keeffen voimakasta maalaustuotantoa nähtiin Helsingin taidemuseossa 8.6.–9.9.2012.

Osa naisista ei luonnollisestikaan käsittele sukupuolitettuja teemoja vaan liikkuu taiteen eturintamassa paikkansa ikään kuin luonnollisesti ottaen. Tästäkin meillä on pitkät perinteet. Anitra Lucander (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 28.9.2011–8.1.2012) kuului sodanjälkeisen abstraktin maalaustaiteen eturintamaan, kun taas Silja Rantanen (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 17.9.2011–22.1.2012) on ollut näyttämässä suuntaa monella nykymaalauksen rintamalla.

Naisten menestyksen ja naistietoisuuden jälkeen on toisinaan hauska nähdä myös miehiä, joille oman miesidentiteetin muotoutuminen on tärkeä teema. Jarmo Mäkilä – Rauha Mäkilän isä – käsitteli laajassa näyttelyssään (Porin taidemuseo 15.6.–2.9.2012) poikien maailmaa.

 ... ja isänsä Jarmo Mäkilän (s. 1952) näyttelystä.

Eikä miehiäkään tarvitse aina sukupuolittaa. Konstruktivistissävyiset konkarimme Matti Kujasalo (Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012) ja Carolus Enckell (Seinäjoen Taidehalli 21.4.–21.6.2012) osoittivat laajoilla näyttelyillään, että moni 1900-luvulta ponnistava maalaustaiteen teema on myös tätä päivää – jollei ikuista.

Taidekin rokkaa

Korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin sekoittuminen ei ole enää mikään uusi asia, mutta osalle yleisöä on varmaan vielä vaikea nähdä nuoremman väen ronskia menoa museomaailmassa.

Anssi Kasitonni nappasi arvostetun Ars Fennica -palkinnon ja toi museoon (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 18.11.2011–30.1.2012) pahvisia veistoksia ja huonon maun lyhytfilmejä. 

Anssi Kasitonnin (s. 1978) pahvinen Plymouth.

Porin taidemuseo toi museon seinien sisään – ja vähän kaupungillekin – uuden, usein pelkillä taiteilijanimillä toimivan katutaiteen näyttelyssään Street Art –The New Generation (10.2.–27.5.2012). Nykytaiteen museo Kiasmassa Helsingissä puolestaan esiteltiin erilaisten rockin alakulttuurien vaikutusta taiteeseen – innostunutta fanittamista unohtamatta – näyttelyssä Thank You for the Music, (20.1.–17.6.2012). Rockin mukana kulkee usein myös sarjakuva, niin Kiasmassakin, jossa nähtiin myös sarjakuvan ja taiteen raja-alueita näyttelyssä Päin näköä! Sarjakuvan uudet muodot (9.3.–9.9.).

Lajit kunniaan

Vaikka taide ja sen sisällöt vaihtuvatkin lajityyppien rajoista piittaamatta, pitää moni laji myös pintansa. Taidegrafiikkakin koki taas useita huippuhetkiä. Litografian historiaa esiteltiin Helsingissä Ateneumin taidemuseon mittavassa näyttelyssä Painavat kivet (14.10.2011–15.1.2012). Vanhoista taidegrafiikan klassikoista suurin oli epäilemättä Rembrandt, jonka Venäjältä tullut merkittävä näyttely Rembrandt – kuparilaatan mestari nähtiin Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä 2.2.–6.5.2012. Eivätkä nuoretkaan ole unohtaneet näitä taitoja, minkä osoitti nuori mutta mestarillinen puupiirtäjä Ari Pelkonen (Tampereen taidemuseo 18.2.–22.4.2012), joka valittiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi.

Taiteen lajit tuntuvat liikkuvan ikuisissa unohduksen ja paluun sykleissä.

Palkintoja 2011–12

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2011 Pekka Nevalainen

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2011 Hans Rosenström

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2011 Maija Helasvuo

Ars Fennica 2011 Anssi Kasitonni

AVEK-palkinto 2011 Lea ja Pekka Kantonen

Fotofinlandia 2011 Maija Tammi

Vuoden nuori taiteilija 2012 Ari Pelkonen

Suomi-palkinto 2011 Meiju Niskala

Kuvataiteen valtionpalkinto 2011 Erkki Pirtola

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2011 Merja Salo

Vuoden ympäristötaideteos 2011 Toisissa tiloissa -ryhmä

Pro Finlandia -mitali 2011 Pekka Kauhanen, Kari Piippo, Catarina Ryöppy

Muita merkittäviä näyttelyitä:

Torger Enckell, Porin taidemuseo 30.9.2011–15.1.2012

Akseli Gallen-Kallela, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Carl Larsson, Turun taidemuseo 1.6.2011–8.1.2012, Ateneumin taidemuseo 10.2.–29.4.2012

Ragnar ja Hilding Ekelundin maalauksellinen kaupunki, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.9.20122–9.1.2012

Värin voima, Helsingin taidemuseo 23.9.2011–15.1.2012

Charles Sandison, Hämeenlinnan taidemuseo 30.9.2011–5.2.2012

Nuoret 2011, Helsingin Taidehalli 2.12.2011–8.1.2012

Juhani Harri, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 11.11.2011–17.3.2013

Uusi veistos, Lahden taidemuseo15.10.2011–15.1.2012

Timo Kelaranta, Suomen valokuvataiteen museo 1.2.–29.4.2012

Outi Ikkala & Seppo Kärkkäinen, Järvenpään taidemuseo 9.2.–27.5.2012

Speed of Darkness, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 10.2.–30.5.2012

Erik Enroth, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 11.2.–6.5.2012

Juhani Linnovaara, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 11.2.–20.5.2012

Lauri Laine, Helsingin Taidehalli 10.3.–22.4.2012, Kuntsin modernin taiteen museo, Vaasa 12.5.–2.9.2012

Uusi taide / nopeus, vaara, uhma – Italian futurismi, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 2.3.–10.6.2012

Peter Dahl, Gallen-Kallelan museo, Espoo 28.3.–27.5.

Kenen joukoissa seisot?, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 2.3.–7.5.

Pirkanmaan triennaali, Tampere 16.6.–12.8.2012

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 9.6.–9-9.2012

Mäntän kuvataideviikot 10.6.–30.8.

Carnegie Art Award 2012, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 25.5.–30.7.2102

Graphica Creativa ’12, Jyväskylän taidemuseo, 5.5.–9.9.2012

Tapani Kokko ja ITE-taide naista kuvaamassa, Lapinlahden taidemuseo 25.5.–30.9.2012

Polaroid, Suomen valokuvataiteen museo 18.6.–2.12.2012

***

Kimmo Kaivanto 25.5.1932 – 20.4.2012

Monipuolinen taidemaalari, -graafikko ja kuvanveistäjä Kimmo kaivanto kuoli Helsingissä miltei 80 vuoden iässä.

Kaivanto oli yksi suomalaisen taiteen uudistajista 1960-luvulla. Hän oli mukana siinä prosessissa, jossa taide muuttui voimakkaasti osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Kaivanto tuli tunnetuksi ennen kaikkea luonnon hyväksi toimimisesta – ei niinkään varsinkin 1970-luvulle ominaisesta taiteen puoluepolitisoitumisesta, minkä ulkopuolella hän pysyi määrätietoisesti, mikä varmaan myös aiheutti hänelle tiettyjä ulkopuolisuuden tuntemuksia.

Kimmo Kaivanto. Kuva: Arja Lento.

Kaivanto teki runsaasti myös julkisia teoksia. Hän ei malttanut pysytellä perinteisissä lajeissa vaan teki myös runsaasti lavastuksia ja puvustuksia, jo 1950-luvulta alkaen. Yksi komeimmista esimerkeistä oli Aulis Sallisen Punainen viiva (1978).

Kaivanto oli kansainvälisestikin näkyvä taiteilija, joka oli mukana muun muassa São Paulon biennaalissa vuonna 1963 ja Venetsian biennaalissa kahteenkin kertaan, vuosina 1968 ja 1976.

Kaivanto sai professorin arvonimen vuonna 1995.