Julkaistua 512 & Näyttelykuvia 907: Elämän yhdistämät

Nyt seuraa aikamoinen tekstimassan vyöry. Yksi viime aikojen suurimmista töistäni on ollut kirjoitaa tekstejä Keravan taidemuseon Pilvenpitelijän tiellä (15.2.–4.5.) -näyttelyn julkaisuun. Kyseessä on seitsemän taiteilijan yhteisnäyttely, jossa mukana ovat vanhat mestarit Tapio Junno (1940–2006) ja Pirkko Nukari (s. 1943) ja heidän kanssaan Tapsan assareina toimineet Riitta Helevä (s. 1951), Kirsi Kaulanen (s. 1969), Anne Meskanen-Barman (s. 1966), Inka Nieminen (s. 1971) ja Eeva Tiisala (s. 1952). Vaikka siis ylen jäävi olenkin, uskallan sanoa, että näyttely tulee olemaan tämän vuoden merkittävimpiä ja hienoimpia kuvanveistonäyttelyitä. Siis: Retki Keravalle odottaa, jos olet aito taiteenystävä!

Avajaisia vietettiin täydessä museossa, ja puheiden lomassa Eeva Tiisala, myös konsertoivana laulajana tunnettu, lauloi Vain pienen kansanlaulun – sen jota Junnolla oli tapana laulaa yhtälailla työhuoneessaan kuin väliin Kosmoksessakin. Se oli – niin kuin englanniksi sanotaan – vähän niin kuin Junnon "signature song".

Pirkko Nukari harrasti avajaisissa taidehavaintoja omien lintuhavaintojensa äärellä.  

25.2. illalla olimme Nukarin kanssa museolla yleisötapaamisessa puhumassa aiheenamme "Ateljee-elämää". Pirkko soitti ja kysyi minulta aiemmin päivällä, että mistäs me sitten puhutaan, ja minä sanoin, että ei tehdä turhaan mitään suunnitelmaa, vaan mennään lavalle kuin rocktähdet ja otetaan yleisömme. Näin me teimme ja improvisoimme, ja luulen meidän onnistuneenkin, koska täysi yleisö osallistui keskusteluun innokkaasti – niin että aika tuntui loppuvan kesken.
 

Silkkasta elvistelystä ei kuitenkaan yllä ollut kyse, koska olemme Nukarin kanssa tästä ateljee-elämästä aika paljon puhuneet, toisinaan punaviinilasin äärellä – alla todisteena julkaisuun kirjoittamani johdanto. Kirjan tekstit teimme kirjan toimittaneen museonjohtaja Arja Elovirran kanssa yhdessä. Elovirta ja minä kirjoitimme kumpikin pitkähkön johdannon erikseen (on minun johdannossakin jotain Elovirran lisäyksiä) ja sitten kuusi taiteilijaesittelyä yhdessä siten, että minä haastattelin kaikki taiteilijat, kirjoitin pohjat ja Elovirta kirjoitti lisää ja sitten minäkin taas lisää jne. Laitan taiteilijaesittelyt blogiin muutaman seuraavan päivän aikana, mutta tässä se pidempi johdanto:

Elämän yhdistämät

Taiteilijapariskunta ei ole harvinainen ilmiö. Valitettavan usein tällaisissa pariskunnissa käy kuitenkin niin, että jommankumman puolison on annettava periksi toisen uralle, uhrauduttava. Tapio Junno (1940–2006) ja Pirkko Nukari (s. 1943) ovat poikkeus tästä. Molemmat ovat kuvanveistäjiä, molemmat vieläpä vannoutuneita pronssiveistäjiä. 

Junnon ja Nukarin yhteinen taival alkoi jo 1960-luvun alkupuolella. He tutustuivat Taideteollisen oppilaitoksen iltalinjalla, jossa kuvanveistoa opettivat Kain Tapper (1930–2004) ja Heikki Häiväoja (s. 1929). Nukari kiinnitti tuolloin huomionsa pitkätukkaiseen, erityisen hyvin muovailevaan poikaan.
Seuraavana vuonna Junno aloitti opinnot Suomen Taideakatemian koulun kuvanveistossa ja Nukari Taideteollisen oppilaitoksen kuvaamataidon opettajalinjalla, mutta muuten tiet yhdistyivät: ”Seurustelu muuttui sitten rakkaudeksi ja työtoveruudeksi, joka kesti yli neljänkymmenen vuoden ajan, Tapion kuolemaan asti”, on Nukari kertonut. 
Molemmat loivat oman menestyksekkään uransa, ja vaikka he käyttivätkin samanlaisia materiaaleja ja ovat usein esiintyneet samoissa näyttelyissä, on heidän taiteensa kulkenut aina omia teitään – toisesta riippumatta.

Junno ja Nukari eivät kilpailleet keskenään, vaikka samalla kentällä toimivatkin. Juuri kilpailuasetelma on epäilemättä se keskeisin tekijä, joka aiheuttaa taiteilijapariskuntien väliin rankkojakin jännitteitä. Tätä kuvaa hyvin esimerkiksi tuore muistelmakirja Tulivuori ja marttyyri (Otava 2012), jossa Markku Pietinen kertoo vanhempiensa, kuvanveistäjä Eila Hiltusen ja valokuvaaja Otso Pietisen raastavasta liitosta. 

Junnon ja Nukarin yhteistä taivalta leimasivat kateuden sijaan ja rakkauden lisäksi keskinäinen kunnioitus, toveruus ja työtoveruus – kodin lisäksi työhuoneilla ja valimoilla. 

Joissain suhteissa tulee mieleen jopa Simone de Beauvoirin ja Jean-Paul Sartren liitto – filosofi Torsti Lehtisen sanoin (Eksitentialismi, vapauden filosofia, Kirjapaja 2002): ”Sartre uskoi, että kaksi ihmistä voivat elää sellaisessa suhteessa, jossa kumpikaan ei esineellistä tai orjuuta toistaan. Mutta vain jos he sitoutuvat noudattamaan samaa moraalilakia ja heidän välillään vallitsee keskinäinen kunnioitus.”

Ihmisistä ja eläimistä

Sartren mukaan vastuu tuottaa eksistentiaalista tuskaa, ja Tapio Junno tulikin tunnetuksi ahdistuneen nykyihmisen, julkisissa teoksissaankin tavallisen ihmisen – useimmiten miehen – kuvaajana. Hänen voimakkaat, eksistentiaaliset, toisinaan jopa surreaalissävyiset hahmonsa ja aiheensa nousivat yleensä unista ja saivat hahmonsa mestarillisena muovaajana tunnetun veistäjän käsien muuttaessa aineen vahvaksi runoksi. 

Junnon työpöytäkin roudattin Keravalle. Kuva: Jussi Tiainen.

Junnon veistokset eivät kuitenkaan jätä jälkeensä epätoivoa ja pettymystä. Hän kykeni muovaamaan rankkojen teemojensa sisään myös lempeyden ja rakkauden, oman humanisminsa. 

Entä ihmisen vastuu ympäröivästä luonnosta? 

Pirkko Nukari on tullut tunnetuksi luonnon ja jo 1970-luvulta asti erityisesti lintujen kuvaajana. Hänen työnsä perustuu tarkkaan ja jatkuvaan luonnon havainnointiin, mutta jälki on kaukana naturalistisesta. Havainnoista tehdyt piirustukset elävät luonnoskirjoissa toisinaan varsin pitkään ja kietoutuvat toisiinsa. Linnut ja rantaluonto saattavat olla kotoisin lapsuuden ja nykyisyyden kesäpaikasta Pernajan Kabbölestä tai nuorten aikuisvuosien Hailuodosta – mutta yhtä hyvin myös Länsi-Afrikan Beninistä, jossa Nukari on ollut taiteilijaresidenssissä. 

Mukana on myös tarinoita ainutkertaisista eläinyksilöistä, vaikka ainutkertaisuudessa olisikin kyse ”luonnossa miljoonia kertoja toistuvasta tapahtumasta”, kuten Nukari itse on todennut. Osa tarinoista on varsin henkilökohtaisia, kuten pronssiin ikuistettu uikku: esikuva oli Nukarin pelastama vammautunut vesilintu, joka vietti perheeseen leimautuneena useiden vuosien loppuelämänsä Karhunkaatajantien työhuoneella, ja jonka hoitaminen oli toisinaan yksi apulaisena toimineen kuvanveistäjä Anne Meskanen-Barmanin tehtävistä.

Vaikka Nukari ei olisikaan varsinainen osallistuva taiteilija, on hänestä vuosien saatossa kehittynyt luonnon puolestapuhuja, sen uhkakuvia vastaan taisteleva veistäjä. Nukarin tuotantoa tulkinneen taidehistorioitsija Leena Peltolan mukaan: ”Lintujen maailma on rikas ja moniulotteinen. Lintu on vapauden vertauskuva, mutta lintu on myös uhkakuvan symboli tulkitessaan ekologista ajattelua, luonnonympäristöä uhkaavaa tuhoa.” 

Junno on joskus humoristisesti todennut, että ”Pirkko pitää huolta eläimistä, minä ihmisistä.” Mutta Nukari on epäilemättä oikeassa todetessaan: ”Kaikki olennot ovat saman elämän yhdistämiä.” Junno ja Nukari ovat yhdessä kuvanneet tätä samaa elämää, sen yksittäisiä hetkiä, sen haurautta. Nuo hetket, hairahdukset, pienet askelet ja tasapainon hakemiset on tuotu kiinnostavaan ajalliseen jännitteeseen ikuistamalla ne pronssiin, miltei iättömään ja ylihistorialliseen materiaaliin, jolla on myös omat taide- ja kulttuurihistorialliset latauksensa.

Sikalasta omaan ateljeeseen

Vaikka Junno ja Nukari kulkivat taiteessa omia erillisiä teitään, oli taiteenteossa yhteistä paljonkin. Työhuoneita jaettiin, muun muassa jo Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeessa vuonna 1966. Juuri Suomenlinnasta Junno löysi muuten yhden keskeisistä aihelmistaan: linnoituksen holvatut aukot, joiden kautta saattoi tarkastella ja ikään kuin kehystää maailman ulottuvuuksia, ja jotka esiintyivät useissa hänen veistoksissaan. 

Nukarin ryhmää Keravalla. Kuva: Jussi Tiainen.

Junno oli työtä rakastava puurtaja ja valoi useimmiten myös Nukarin veistokset. Kuusikymmentäluvulla valut tehtiin Väinö Kärkkäisen valimossa Kellokoskella. Suomenlinnassa Junnolla ja kuvanveistäjä Jouko Toiviaisella (s. 1946) oli yhteinen valimo, mutta Östersundomissa hän valoi kuvanveistäjä Veikko Myllerin (s. 1951) kanssa vanhassa sikalassa. Sen jälkeen valuja tehtiin

Malmilla, Strömsin tilalla valimon paloon saakka, sittemmin Tikkurilassa, vanhassa teollisuusrakennuksessa kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen (s. 1950) kanssa. Ennen viimeistä ateljeeta oli vuorossa vielä vanha teollisuustila Tapanilassa. 

Seitsemänkymmentäluku oli ateljeetalojen synnyn aikaa. Ensimmäisiin ateljeetaloihin kuuluvat vuonna 1955 valmistuneet ateljeeasunnot Espoon Nallenpolulla. Vuonna 1974 avattiin taiteilijakylä Myllypuroon ja pari vuotta myöhemmin Oulunkylään. Junno ja Nukari asuivat ja työskentelivät Myllypurossa sen perustamisesta saakka, kunnes arkkitehti Kirmo Mikkolan piirtämä ateljeerakennus valmistui Helsingin Karhunkaatajantielle vuonna 1990.
Aiemmin taiteilijat jakoivat yhteisen työhuoneen, mutta Karhunkaatajantiellä molemmat saivat oman puolensa. Nukarin päädyssä tila avautuu lasisen erkkerin kautta ulos luontoon. Uudessa ateljeessa oli mahdollista tehdä pieniä valutöitä, mutta suuret tehtiin Suomen Kuvanveistäjäliiton valimossa, joka muuttui sittemmin Teuvo Koljosen ja Raimo Pitkäsen vetämäksi Herttoniemen taidevalimo Oy:ksi. Nykyään sitä hoitaa Juho Pitkänen – jo toisessa polvessa siis.

Tradition välittymisestä 

Taiteen perinteitä on siirretty polvelta toiselle monin tavoin. On taideakatemioita, muita oppilaitoksia, yksityisiä akatemioita ja erilaisia kesäkursseja. Vuonna 1971 Junno ja Nukari aloittivat taideleiritoiminnan kesäpaikassaan Hailuodossa Oulun edustalla. Ojakylän vanhassa kansakoulussa opettajina toimi myös kolme ystävää ja kollegaa: kuvanveistäjä Reijo Hukkanen (s. 1946) Oulusta, sallalaissyntyisen taidemaalari Markku Keränen (s. 1945) ja hänen silloinen puolisonsa, akvarellistina ja graafikkona tunnettu Marjatta Hanhijoki (s. 1948). 

Junno oli kotoisin Oulusta ja kontaktit sinne olivat vielä 1970-luvulla vahvat. Leirejä pidettiin peräkkäisinä kesinä kaikkiaan yhdeksän. Vapaamuotoisempi leiri muuttui hiljalleen jo melko vakavaksi taidekouluksi pääsykokeineen kaikkineen, ja useampikin taiteilija on saanut alkuinnostuksensa juuri Hailuodosta. 

Yksi näistä on sittemmin Junnon apulaisenakin työskennellyt kuvanveistäjä Riitta Helevä. Toinen tuleva apulainen ja kuvanveistäjä, vuonna 1971 syntynyt Inka Nieminen oli vielä niin nuori, ettei hän osallistunut oppilaana leirille, mutta hailuotolaisena hänestä tuli Junnon ja Nukarin Kukka-tyttären ystävä. Nuori oululainen veistäjä, Ari Koch (s. 1956) toimi Junnon apulaisena, kun Hailuodossa tehtiin Oulussa vuonna 1983 paljastettua Junnon Sananvapauden suojelija -monumenttia. 

 

Kisällistä mestariksi

Vaikka teoriatkin ovat tärkeitä, taidetta opitaan varsinaisesti tekemällä. Varsinkin monet kuvanveistotaiteemme mestareista ovat hankkineet sen todellisen ammattitaitonsa ensin kokeneemman mestarin apulaisena työskennellen. Näin on opittu muun muassa valamiseen ja patinointiin liittyviä taitoja, jotka ovat siirtyneet käytännön kautta polvelta toiselle.  

Tällainen mestari–kisälli-malli juontuu jo keskiajalta tunnetusta ammattikuntalaitoksesta ja käsityöläisyydestä – sieltä, mistä taidekin instituutiona on saanut alkunsa. Apulaisia käyttävät myös monet taidemaalarit, mutta juuri kuvanveisto on säilyttänyt taide-elämässämme parhaimmat osat tätä perinnettä. Ammatti ei ole suljettu, mutta parhaat opit ovat pitkään löytyneet ammattikuntalaitoksen tavoin kokeneempien taiteilijoiden avulla – ja usein akatemioiden ulkopuolella.

Esimerkiksi Wäinö Aaltosella (1894–1966) oli urallaan lukuisia apulaisia – jopa niin monia, että taidehistorioitsija Liisa Lindgren on väitöskirjassaan Elävä muoto (Valtion taidemuseo 1996) todennut, että ”Aaltosen työhuoneesta ’valmistui’ lukuisia nuoria taiteilijoita”. Toinen monia veistäjiä kouluttanut mestari oli Aimo Tukiainen (1917–1996), jonka luona esimerkiksi Kain Tapper (1930–2004) viihtyi peräti viisi vuotta. Ukri Merikanto (1950–2010) ehti toimia sekä Tukiaisen että Tapperin apulaisena. 

Merikannon kaskuilevat muistelmat kertoivat myös mestari–kisälli-suhteen moninaisuudesta. Kun hän oli nuorena miehenä kysynyt Tukiaiselta jostain patinointiin liittyvästä niksistä, oli Tukiainen tiuskaissut: ”Se maksaa!” Kyse oli siis osin ammattisalaisuuksista. 

Tapperille hän muisti aina hakeneensa tarvittavat punaviinit läheisestä alkoholiliikkeestä – vaikka oli tuolloin vielä alaikäinen. 

Tapperillakin oli vuorollaan lukuisia nuorempia apulaisia – alkaen Arvo Siikamäestä (s. 1943) ja päätyen jopa 1970-luvulla syntyneisiin veistäjiin. Mukana tässä porukassa on myös Junnon apulaisena toiminut Inka Nieminen.

Tärkeintä oli asenne

Junno asettui siis vahvasti tähän mestari–kisälli-perinteeseen. Hän itse oli opissa 1960-luvulla ensin Oskari Jauhiaisella (1913–1990) ja sittemmin vielä vuosina 1965–66 Tukiaisella. Ja kun oma vuoro tuli jatkaa perinteitä, oli apulaisena 1970-luvun alussa ensin Veikko Myller, jonka kanssa tehtiin muun muassa pitkiä päiviä Keravan Nikkarin koulun Kontakti-veistoksen (1974) valmistamisessa, sitten Martti Aiha (s. 1952) ja vielä Ari Koch. 

Aiha toimi myös opetuksen assistenttina joinakin kesinä Hailuodon taideleirillä. Aiha muistelee, että aika Junnon kanssa oli hänelle ”se varsinainen taideakatemia”: ”Tapsa oli suuri humanisti. Hän se teki minusta taiteilijan.” 

Karhunkaatajantiellä tuli 1990–2000-luvuilla ”tyttöjen” vuoro – näin kai saa nyt poikkeuksellisesti sanoa. Junnon – ja osin myös Nukarin – apulaisina toimivat vuorollaan Riitta Helevä (1975–80), Eeva Tiisala (1986–95), Inka Nieminen (ajoittain 1994–98), Kirsi Kaulanen (1995–96) ja Anne Meskanen-Barman (1996–2002). 

Eivätkä ”tytöt” olleet suinkaan kahvinkeittäjiä tai seuraneitejä. Työ oli raskasta ja sitä oli paljon. Pronssivalu on monivaiheinen prosessi, joka vaatii sekä tarkkuutta että voimaa. Teos käy prosessissa heiluriliikettä negatiivin ja positiivin välillä, eikä se valettunakaan ole vielä valmis: seuraa vielä aikaa vievä siselöinti, valujälkien ja pintavirheiden korjaaminen.

Perinteinen tapa tehdä pronssiveistos alkaa saveen muovailusta. Savimallista valmistetaan useasta osasta tehty kappalemuotti, esimerkiksi kipsistä. Kappalemuotilla valmistetaan vahamalli (esimerkiksi punavahaa eli ”juustonkuorivahaa”). Valumuotti, johon pronssi valetaan, koostuu sisämuotista eli keernasta, ulkomuotista ja niiden väliin jäävästä vahamallista. Keernan avulla valoksesta saadaan ontto. Valumuotit pitää sitten polttaa, jotta ne kestäisivät kuumaa pronssia. 

Muottien valmistaminen sulan metallin kaatoa varten ei sekään ole aivan yksinkertainen prosessi. Kaiken kaikkiaan valu sisältää niin monia vaiheita ja huomioon otettavia seikkoja, että sen kuvaaminen muutamassa lauseessa on miltei mahdotonta. 

Voimaakin vaaditaan prosessin monessa vaiheessa. Voimaa vaatii erityisesti loppuvaiheen hiominen, jota esimerkiksi Junnon veistoksissa riitti. Niissähän keskeinen jännite on usein peilikirkkaan kiillon sekä metallisen roson ja patinan tuottama.

Anne Meskanen-Barmankin muistelee, miten hän oli vähän ylpeäkin hauiksiaan, joita kasvatti muun muassa lakkaamaton hiomakoneen käyttö – hiomavaiheita ja laikanvaihtoja voi yhdessä veistoksessa olla kymmeniä. Eikä valumuottien junttaaminen kosteaan hiekkaan – jotta muotit säilyisivät ehjänä kovassa paineessa – ole sekään aivan kevyttä työtä. 

Raskauden lisäksi työ oli säännöllistä. Töihin tultiin aikaisin ja tarvittaessa päivät olivat pitkiä. Nukari muistelee hymyillen myös sitä, että näin koko ikänsä ankarana työmiehenä tunnettu, mutta väliin hieman hulivililuonteinen Junnokin pysyi paremmin kurissa, koska apulaiset tulivat varhain ja säännöllisesti.

Se varsinainen taidekoulu

Taiteilijan työhuone on ihan omanlaisensa paikka. Siellä taide ei ole vielä sliipattua eikä pelkkiä taideobjekteja. Kuvanveistäjä Jyrki Siukonen on kuvannut tätä osuvasti kirjassaan Vasara ja hiljaisuus (Kuvataideakatemia 2011):  
Taiteilijan työhuoneen hyödyllisin ominaisuus työkaluna on sen ’likaisuus’. Se saattaa olla sitä konkreettisesti ja pysyvästi. [---] Olennaisempaa ja arvokkaampaa on kuitenkin likaisuuden käsitteellinen avaruus: työhuone on vielä tapahtumisen tilaa. Siellä muotoutuvat ja muotonsa saaneet teokset ovat aivan erilaisen ’puheen’ keskellä kuin  galleriassa tai museossa, joissa ne usein asetetaan staattisen järjestyksen ja  ajatuksellisen  siisteyden piiriin. [---] Työhuoneen likaisuus ja hyödyllisyys ilmenee vapautena, joka sallii työkalujen ja materiaalien elää määritellyn ja määrittelemättömän rajalla. Se mahdollistaa vapaan keskustelun.

Vapaus ja keskustelu koskevat myös ihmisiä – mestareita ja kisälleitä – työhuoneella, vaikka itse työ konkreettisine vaiheineen sanelisikin reunaehdot. Tämä ilmapiiri luo puitteet taiteilijuudelle ja sen kehittymiselle – pelkän teknisen osaamisen lisäksi. 

Aivan samoin kuin Martti Aiha, muistelevat muutkin Junnon apulaiset kokemuksen merkitystä omalle taiteilijuudelle. Kirsi Kaulasen mukaan ”Junnon aika oli yhtä tärkeä kuin taidekoulu”. Hän oppi tekniikoita ja joutui kokemattomanakin jopa hitsaamaan, mutta tärkein oli kuitenkin jossain muualla: ”Tärkeintä oli asenne. Elin todeksi sen, mitä oli olla kuvanveistäjä… että tämä toimii ihan oikeana ammattina.” Eikä kaikki ollut aina niin vakavaa.
Inka Niemien mieleen on jäänyt, kuinka hyväntuulinen Junno luikautti silloin tällöin laajemminkin taiteilijapiireissä tavaramerkikseen tulleen Vain pieni kansanlaulu tai kertoi tarinoita Hailuodon äijistä. Samaa muistelee Heleväkin.

Kaikki assistentit eivät kuitenkaan olleet kuvanveistäjiä. Eeva Tiisala oli ollut sekä Junnon että Nukarin oppilaana Taideteollisen oppilaitoksen iltalinjalla, ja oppien siirtyminen jatkui apulaisena toimimisen myötä. Tiisala vahvistaa osuvasti: ”Minulle aika Tapsalla ja Pirkolla oli kuvataideakatemia… kokea se maailma merkittäväksi, ja nähdä, miten sitä tehdään kuin arkista työtä. Että nämä asiat ovat tärkeitä ja että niitä tehdään aamusta iltaan.” 

Herkkänä piirtäjänä ja installaatioiden rakentajana myöhemmin tunnettu Tiisala oli ronski työntekijä, Nukarin mukaan muun muassa loistava hioja: Junnon ”Korpraaliksi” nimittämä Tiisala oli väliin pronssipölystä yltympäriinsä pikimusta. 

Vuosien varrella Tiisalasta kasvoi tasaveroinen kollega ja hyvällä silmällä varustettu luottoripustaja, joka nähdään edelleenkin rakentamassa Nukarin näyttelyitä. 

Pronssivalajia ei veistäjänaisistakaan tullut. Helevä teki sitä jonkin verran nuoruudessaan ja on sittemmin uusiokäyttänyt vanhoja pronssejaan kiillotettuina uusien installaatioiden osana. Meskanen-Barman on aina ollut vannoutunut muotin kautta tekijä, mutta hänen käyttämänsä materiaalit ovat jo toisia, muun muassa kajakeissa ja lentokoneissa käytettävää epoksihartsia. Nieminen kuitenkin arvelee vielä jossain vaiheessa kokeilevansa pronssiakin.

Valosta vektorointiin 

Uudet ja entistä monipuolisemmat tekniikat ja materiaalit vaativat uudenlaisia työmenetelmiä ja tekemisen tapoja. Kirsi Kaulanen rakentaa teoksensa laserleikatuista teräslevyistä. Kiviveistämön tai valimon ammattilaisten sijaan ammattiapua tarvitaan nyt vaikkapa mallien vektorointiin ja leikkaukseen.
Varsinaisia apulaisia tai taidekouluista tulevia harjoittelijoita Kaulanen on käyttänyt satunnaisesti esimerkiksi silloin, kun Sculptorin näyttelyn teoksia varten oli lehtisahalla leikattava vanerista satoja samanlaisia kappaleita. Ruuvaamista, poraamista, roudausta ja teräksen putsausta riittää aina. 

Martti Aihan apuna oli pitkään Veijo Ulmanen (s. 1950) – joka muuten monipuolisena osaajana on avustanut muun muassa Taisto Martiskaista (1943–1982), Ukri Merikantoa, Anneli Sipiläistä (s. 1940), Matti Nurmista (s. 1942) ja Pekka Kauhasta (s. 1954) – mutta uusimpien teostensa monimutkaisten muotojen viimeistelyyn vaadittavaa ammattitaitoa Aiha on joutunut etsimään Kiinasta saakka. Yhteydet itään avautuivat norjalaisen kollegan, Bård Breivikin (s. 1948) kautta. Ulmasen kanssa yhteydenpito on nykyään lähinnä tasavertaisten kollegoiden ystävyyttä.

Vaikka tekniikat olisivatkin tärkeitä, ei kannata aliarvioida työhuoneen sosiaalista elämää: myös kaikkien tarinamme naisten välille on syntynyt elinikäinen ystävyys. Nukari esimerkiksi kertoi siitä, miten Helsingin ja Oulun välillä käydään usein tuntejakin kestäviä puheluita, kun hän käy Helevän kanssa arkisten asioiden lisäksi läpi työasioita, taidetta ja väliin taidepolitiikkaakin – molemmissa päissä toisessa kädessä saattaa toisinaan olla myös punaviinilasi.