Julkaistua 513 & Näyttelykuvia 908 & 909 & Virossa 110: Yksinäisyydestä (eli Päivien runollinen kulku)

Eilinen päivä oli yllättäen varsinainen runopäivä. Oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Olin jo pari päivää aiemmin uimahallin höyrysaunassa päättänyt kirjoittaa maailmasta erkaantumisen halusta, joka minuakin silloin tällöin vaivaa – ja iän myötä yhä useammin. Olisin pohtinut muun muassa sitä, että oliko ennen kaikki paremmin, vai onko kyse vain siitä, että tietyssä iässä ihminen alkaa väistämättä ajatella, että ennen oli kaikki paremmin. Molemmat vaihtoehdot tuntuvat kuitenkin lisäävän tuota erkaantumisen halua. En minä kuitenkaan tyhjän näytön kanssa edennyt mihinkään, ja pari tuntia tietokonetta tuijoteltuani aihe muuntuikin sitten vähän toiseksi. Kun aloitin kirjoittamisen, en tiennyt lainkaan sen mahdollista suuntaa. Päätin vain aloittaa Helsingin taidemuseon Yksin-näyttelystä (14.2.–13.7.), jota kävin viikonloppuna katsomassa, ja päätyä sinne, minne satun päätymään.

Iiu Susiraja (s. 1975): Symbioosi, sarjasta Hyvä käytös (2009).

Näyttely oli hyvä, joskin ehkä yleisasultaan vähän valju. Enkä oikein suostu nielemään kuraattorien – Jari Björklöv ja Satu Oksanen – ajatusta siitä, että eri aikakausien yhdistäminen olisi tällaisessa kokoelmanäyttelyssä ollut erityisen vaikeaa. Kuraattorit päätyivät siis nykytaideratkaisuun, kun minä puolestani väitän, että jos tarkoitus on herättää keskustelua tärkeästä teemasta, olisi ollut paljon tehokkaampaa sitouttaa vanhempaakin polvea mukaan keskusteluun heille tutummalla taiteella – tuoda nimenomaan esiin teeman ikiaikaisuutta. 
Kävin sitten yläkerrassa katsomassa Chaplin kuvissa -näyttelyäkin (14.2.–13.7.).  

Chaplinin poika (1921).

Istuihan tämäkin suurta kulkuria juhlistava näyttely osin samaan teemaan. En kuitenkaan keksi oikein mitään syytä sille, että taidemuseo esittää tällaisia näyttelyitä. Näyttely oli vallan mainio, mutta sen paikka olisi ollut jossain ihan muualla. Jottei syntyisi turhia väärinkäsityksiä ahdasmielisyydestäni, todettaakoon että mielestäni ajatus siitä, että taidemuseo esittää visuaalista kulttuuria varsinaista kuvataidetta laajemmin, on ihan kelpo, mutta tällaisilla sympaattisilla historian rakastettuja suurhahmoja glorifioivilla kuva- ja filmikavalkadeilla ei päästä sille alueelle kovin syvälle – vaikka mukana olisikin jokunen Fernand Léger'n (1881–1955) taideteos. Tällaisena juttu menee vähän liian antikvaariseksi. Ja ehkä vähän yleisön kosiskeluksi.

Léger'n kubistinen Chape.

No, se siitä. Palaan varsinaiseen aiheeseeni. Kun olin saanut tekstini studiossa luettua, minua alkoi paluumatkalla bussissa naurattaa, kun tajusin, että olin juuri lukenut radiossa ääneen kaksi omaa runoani.
Joskus osapuilleen 17-vuotiaana päätin, että minusta tulee runoilija. Eihän minusta sellaista tullut, mutta en kuitenkaan usko, että suomalainen kulttuuri on minussa menettänyt kovinkaan merkittävää runoilijaa. Vaan tuntui se hassulta lukea 57-vuotiaana kaksi omaa runoaan radioyleisölle. Varsinkin kun se tapahtui ikään kuin vahingossa – kirjoittamisen huuman jälkimaininkeina.
Hauska fiilis jatkui, kun bussin penkillä lojui Metro-lehti. Joku muukin kolumnisti – Meri Liukkonen –  oli miettinyt, että mistähän minä tänään kirjoittaisin ja päätynyt täsmälleen samana päivänä saman näyttelyn herättämiin ajatuksiin. Tässä minun haja-ajatuksiani:

Yksinäisyydestä

Helsingin taidemuseossa on parhaillaan esillä näyttely Yksin. Näyttelyssä 15 nykytaiteilijaa tarjoaa tulkintojaan yksinäisyyden teemasta. Kiertelin saleja aika pitkään nimenomaan yksin, sillä muita vieraita ei juurikaan näkynyt. Huomasin yllättäen oudon jännitteen tuossa taiteen vastaanottamistapahtumassa. Suurin osa teoksista on sellaisia, joissa yksinäisyys koetaan ongelmaksi. Minä puolestani pelkästään nautin siitä, että sain olla teosten kanssa yksin. Ei tarvinnut väistellä ketään ja sain ajatella asioita rauhassa. Tai enhän minä oikeastaan ollut yksin: tunsin, että olin teosten kanssa väliin aika kiihkeässäkin vuorovaikutuksessa. Joidenkin äärellä tunsin empatiaa, joidenkin äärellä surua, välillä tuntui miltei siltä, että keskustelin sekä taiteilijan että hänen aiheensa tai hänen kuvaamansa kohdehenkilön kanssa. 

Yksinäisyyden pohdinta jatkui vielä illalla ennen nukahtamista. Huomasin yllättäen, että kokemusmaailmani on näiltä osin aika vajavainen: en ole todennäköisesti koskaan kokenut sellaista yksinäisyyttä, jota olisin pitänyt ongelmana. Lapsena minulla oli meluisa perhe, ja ystäviä minulla on ollut aina – sekä erilaisia kavereita ja tovereita loputtomiin. Olen sosiaalinen ihminen ja tottunut puhumaan ventovieraillekin. 

Toki olen tuntenut itseni joskus epämiellyttävällä tavalla yksinäiseksi: esimerkiksi jossain seminaarissa, jossa en saa mitään otetta muiden ihmisten ajatuksista tai suorastaan ääliömäisten puhujien itsekylläisyydestä, mutta siitähän on helppo päästä eroon. Sen kuin vain kävelee pois, jotta voisi olla yksin ja rauhassa. 

Todellisuudessa yksinäisyys on iso sosiaalinen ongelma. Tutkimusten mukaan esimerkiksi ikääntyneistä suomalaisista viitisen prosenttia kokee jatkuvaa yksinäisyyttä. HelsinkiMission mukaan ”äärimmillään jatkuva yksinäisyys, vakava masennus yhdessä muiden kasautuneiden ongelmien kanssa voivat johtaa umpikujamaiseen toivottomuuteen ja jopa kuolematoiveisiin”. Tuskin erehdyn, kun oletan, että niistä yli 65-vuotiaista vanhuksista jotka tekevät itsemurhan, suurin osa on kokenut masentavaa yksinäisyyttä. Suomessa joka toinen päivä joku vanhus surmaa itsensä. Saan väristyksiä, kun ajattelen tätä. Miten kammottavan maailman me olemmekaan luoneet! 

Minua alkoi suorastaan hävettää se, että henkilökohtaisena asiana yksinäisyys on minulle pelkästään myönteinen asia ja valintakysymys. Voisiko tällainen yksinäisyys olla jopa elitististä? Olenko etuoikeutettu, kun saan valita yksinäisyyden ja tehdä sen vieläpä aika vaikealla tavalla ja kuluttaen siihen rahaa? 

Muistan eräänkin kerran, kun tunsin itseni väsyneeksi ja vähän maailmaan kyllästyneeksikin. Matkustin varsinaiseen maailmanlopun paikkaan vahvistaakseni tuota tunnetta, suorastaan siinä rypien ja siitä melankolisesti nauttien. Lähdin viikoksi virolaiseen Paldiskin pikkukaupunkiin, jossa neuvostoaikana toimi ydinsukellusvenetukikohta ja -koulutuslaitos. Kaikki kadut oli kävelty ja nähtävyydet nähty kahdessa tunnissa. Valtaosa Paldiskin asukkaista puhuu pelkästään venäjää, ja niinpä minulla ei ollut minkäänlaista varsinaista ihmiskontaktia viikkoon. Sosiaalisin tapahtuma koko viikon aikana oli varmaankin se, kun pelastin Kivi-kadulla erään pienen koiran isomman koiran hyökkäykseltä kauppakassiani heilutellen.

Vuonna 2007 purettu Paldiskin Pentagoniksi nimitetty ydinsukellusvenekoulutuskeskus, jonka ehdin nähdä muutamaan otteeseen. Kuva: Hannu. 

Ja kuinka nautinkaan tuosta yksinäisyydestä! Kaikki oli täydellistä: kaupungin ainoan rupuisen pikkuhotellin ruoka oli pahaa, sänky oli epämukava, ja vetoisasta ikkunasta tulvehti sisään lokakuisen hyytävän ensirännän tunnelma. Ja kun ei ollut mitään tekemistä, luin mukanani olleet kaksi kirjaakin aivan liian nopeasti. Aloin jopa kirjoittaa runoja tappaakseni ikävää. Kirjoitin useita haikuja, joista varsinkin yksi tuntuu nyt ajankohtaiselta:

vapaa elämään 
miten haluan; suljen
oven, unohdan 

Nyt kun muistelen tuota kokemusta nostalgisesti, alkaa suorastaan jopa hävettää. Helppohan minun on olla yksinäinen, kun voin halutessani matkustaa jonnekin oikein viettämään yksinäisyyden juhlaa! Mutta olin minä onneksi tajunnut yksinäisyyteni elitismin ja vapaavalintaisuuden jo tuolloin. Siinä varmaan auttoi sekin, että toinen kirjani oli venäläisen emigranttikirjailija Nina Berberovan koskettava muistelmateos Kursivointi minun (WSOY 1990). Kirjoitin nimittäin myös näin – muistaakseni Berberovalta sanoja lainaten:

 

yksinäisyyden
pelko, muut valheelliset
uskomukset

Nina Berberova (1901–1993).

Nyt olen päättänyt, että kun seuraavan kerran koen kyllästymisestä ja turhautumisesta johtuvaa yksin olemisen halua, en hakeudu mihinkään extreme-paikkaan rypemään tuossa tunteessa. Yritän sen sijaan tunnistaa lähiympäristöstäni ihmisen, joka ihan oikeasti kärsii yksinäisyydestä, ja auttaa häntä, olla hänelle kanssaihminen sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Eiköhän se sitten auta minuakin, sillä paras lääke ihmisiin kyllästymiseen on varmaankin löytää toisenlaisia ihmisiä ja heidän avullaan lisää mielekkyyttä omalle ihmisyydelleen.

***

Ja runoa riitti koko päiväksi. Illalla olin nimittäin vielä esiintymislavalla runokriitikkona. Tapanilan kirjastossa järjestettiin runoraati, jossa lisäkseni runoja pistetyttivät näyttelijä Juhani Laitala, Kulttuurivihkojen päätomittaja Elias Krohn ja nukketeatteriohjaaja Elviira Davidow. Tilaisuuden juontaja oli kirjaston johtaja Tarja Vuorinne – opiskelutoverini 1980-luvun alkupuolelta. Runoja esittivät Aura Nurmi ja Harri Hertell, joilta kummaltakin oli mukana yksi oma runo. Voiton vei Hertellin oma tiukkapoljentoinen ja vuolas Helsinki-aiheinen runo, joka oli myös suosikkini. Tässä pala: 

...kaupungin syntysijoilla
kuninkaan vankkurit natisevat
ohi lapsuuden traumojen
kesälomien toteutumattomien toiveiden
joita levykauppias kastelee Fredalla
kahden kiskon keskellä
harmaata jatsia jo kulmakarvoilla... 

Tunnustettakoon, että mieltymykseni johtui osittain varmaankin samastumisen helppoudesta. Kyseinen levykauppias on nimittäin ystäväni Viiskulman Emu, josta olen ennenkin kirjoittanut tässä blogissa.  

Tässä tuo runossa mainittu Emun ympäristötaideteos, jonka kuvasin toissa kesänä.

  
Hauska ja tavattoman lämminhenkinen tilaisuus. Kirjasto on paikka, jossa on hyvä olla sekä yksin että yhdessä. Tätäkin mietin illalla ennen kuin luin vielä yötä vasten Reigin papin viisaita sanoja yksinäisyydestä.