Eilen ilmestyi On Displayssa juttuni Juhana Moisanderin (s. 1977) tuoreimmasta videoteoksesta Pommisuoja (2014). Kovasti meni henkilökohtaiseksi, mutta vakuutan, että silkasta narsismista ei ole kyse. Näin minulle ihan oikeasti tapahtui videon äärellä – taide ja estetiikka jäivät totaalisen kakkoseksi isoisäni ajattelemisen, ja kaipaamisenkin, rinnalla:
Suojassa
Juhana Moisander: Pommisuoja (2014)
yksikanavainen projisoitu installaatio, kesto 4’48, luuppi
Teos esillä:
21.2.–25.5.2015
Virka Galleria (Pohjoisesplanadi 11–13, Kaupungintalon aula, Helsinki)
Kun olin nuori, toinen maailmansota – ihmiskunnan tuhoisin sota, jossa Suomikin oli mukana – merkitsi minulle lähinnä Korkeajännitys-sarjakuvalehtiä ja yhdysvaltalaisia elokuvia. Pearl Harbour oli minulle taatusti tutumpi kuin Raatteen tie. Korkeajännityksen puhekuplien saksalaiskirous ”Donnerwetter!” ja kuolevan saksalaisen ”Aargh!” olivat tutumpia ilmaisuja kuin esimerkiksi ”kasapanos” tai ”motittaminen”.
Nuoruudessani
Suomen osuudesta toisessa maailmansodassa puhuivat lähinnä
oikeistolaiset miehet, jotka nimittivät itseään ”isänmaallisiksi” ja
joihin minun oli vaikea samastua.
Minä
olin nuoresta pitäen vasemmistolainen, ja ajattelin varmaankin, että
kun kerran jotkut muut tahot ovat omineet itselleen tuon
isänmaallisuuden ja Suomen sotahistoriasta huolehtimisen, niin menkööt
sikseen. Minä kuuntelin rockia ja katselin elokuvaa.
Ilman isoisää
Kun olen seurannut isäni ja poikani yhteiseloa, olen nähnyt käytännössä sen perinnetieteistä tutun seikan, että traditiot loikkaavat usein yli yhden sukupolven.
Taiteilija-isäni
opetti pojalleni asioita, joita hänellä ei nuoressa aikuisuudessaan
ollut aikaa opettaa minulle. Poikani piti puolestaan isääni ajan tasalla
populaarimusiikin kehityksestä: näin vaarikin tietää, mitä on
rap-musiikki.
Minä
en oppinut isänisältäni koskaan mitään, koska hän kuoli Helsingin
suurpommituksissa helmikuussa 1944. Ensimmäinen raju pommitus 6. ja 7.
päivän välisenä yönä vei mukanaan sekä isoisäni että Aatos-setäni. Ja
ihan omaa tyhmyyttään, sillä he jäivät katsomaan vaikuttavia
pommituksia, kun taas perheen pienimmät lapset – mukana tuleva isäni –
vietiin pommisuojaan.
Ilman isoisää kasvaminen ei oikeastaan koskaan vaivannut minua erityisesti. En tullut oikein edes ajatelleeksi koko asiaa.
Vasta
aikuisena olen alkanut pohtia sitä, minkälaisen loven tuo minulle
lähinnä vain viihteenä aikoinaan välittynyt sota on jättänyt minunkin
elämääni.
Suojassa?
Kaikki tämä tulvi mieleeni, kun istuin Juhana Moisanderin (s. 1977) taideteoksen sisällä. Pommisuoja (2014) on Moisanderin videoinstallaatio: ulkoa ja sisältä raakalaudasta kyhätty koppi, jonka yhdellä seinällä on heijastettuna helmikuun 1944 pommitusten ihmisiä: sotilas, vanha mies, kolme naista, joista yhdellä itkevä vauva.
Äänimaisema
koostuu räjähtävistä pommeista, hälytyssireeneistä, lentokoneista,
radioselostuksista ja pommisuojassa olevien ihmisten puheista.
Pommisuoja
on rakennettu Virka Gallerian näyttelyyn Kolmen yön ihme, joka
juhlistaa Helsingin 70 vuotta sitten tapahtunutta pelastumista. Meitä ei
pommitettu kuin Dresdeniä, mutta hetki ennen pommisuojaan menemistä
olin katsonut näyttelyn seinältä kuvaa juuri siitä Aleksis Kiven kadun
tuhoutuneesta hellahuoneesta, jossa isoisäni monilapsinen perhe oli
asunut.
Olen
ammatiltani taidekriitikko, joten ajattelihan minä, että Moisander on
onnistunut hienosti. Hienovarainen ja -viritteinen installaatio ei pyri
ylimitoitettuihin efekteihin. Se ei shokeeraa. Siinä on voimakkaan
harrasta vakavuutta.
Pommisuojan
puupenkillä voi sotaisista häiriöäänistä huolimatta vaipua myös
mietteisiin – ollaanhan sitä nyt ihan oikeasti suojassa.
Ja
niin minä todellisuudessa teinkin: estetiikan sijaan ajattelin isääni,
joka istui tällaisessa kopperossa 6.2.1944, kun hänen isänsä ja veljensä
kuolivat, ja joka myöhemmin samassa kuussa lähti sotalapsena pitkälle
matkalle Ruotsiin ja Tanskaan hankkimaan loppuelämäkseen lukihäiriötä.
Linkit:
***
Sitten vielä yksi teksti, joka jäi itse asiassa julkaisematta, joten julkaisen sen nyt vain tässä. Kirjoitin On Displaylle jo 31.10. jutun Erkki Kurenniemen (s. 1941) näyttelystä Kohti vuotta 2048 (1.11.2013–2.3.2014) Kiasmassa. On Display esittelee teoksen kerrallaan, joten minun olisi pitänyt kirjoittaa juttu uudelleen, koska nyt käsittelin tuota Kurenniemen maalausläjää, jonka Kiasma oli laittanut esille ei-taiteena, ikään kuin yhtenä teoksena:
Kirjoittaminen kuitenkin jäi jalkoihin muissa kiireissäni – varsinkin kun korvasin sen silloisella kirjoittamisvuorollani Mika Taanilan (s. 1965) videon esittelyllä. Ihan kelvoton juttu ei kuitenkaan ole, joten tässä se:
Maalaus ei-taiteena
Erkki Kurenniemi: nimetön maalaus (1979).
Teos
esillä:
1.11.2013.–2.3.2014
Nykytaiteen museo Kiasma (Mannerheiminaukio 2, Helsinki)
Tein
juuri jotain, joka todennäköisesti saisi Erkki
Kurenniemen (s. 1941) hymyilemään, ns. nauramaan partaansa. Kävin hänen elämäntyöstään
kertovassa näyttelyssä Kohti vuotta 2048
ja siirryin alakerran kahvilaan kirjoittamaan tätä pohdittuani ensin pitkän
aikaa sitä, minkälainen kokemus oli nähdä hänen 1970-luvun maalauksiaan, joita
en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Nyt ne ovat esillä taidemuseossa – eivätkä
edes missä tahansa taidemuseossa, vaan kansallisessa lippulaivassa –, mutta ne
on ripustettu tavalla, joka ei ole normaalia. Niitä ei itse asiassa ole
ripustettu lainkaan, vaan ne on sijoitettu puiselle nurkkakorokkeelle kolmeen
päällekkäiseen riviin ja osin jopa limittäin. Ne ovat riveissään silkkana
sekamelskana, jossa ei ole mitään sen kummempia esteettisiä ulottuvuuksia,
kuten taideobjektien ripustuksessa yleensä on asian laita.
Miksi
Kurenniemi hymyilisi? Siksi, että tämä suomalaisen elektronisen musiikin ja
tietokonepohjaisen taiteen pioneeri on myös varsin huumorintajuinen mies. Hänestähän
on alkanut rakentua aika mytologinen kuva jonkinlaisena syväfilosofisena
meganörttinä, joka näki kaiken jo ennakkoon. Ja osin tuo kuva vastaakin todellisuutta.
Haastattelin häntä aikoinani taiteilijaryhmä Dimension juhlanäyttelyn
julkaisuun, ja tuo kokemus oli urallani yksi ikimuistoisimmista. Hän muun
muassa piti minulle liki tunnin luennon ohjelmoinnin poetiikasta. En ymmärtänyt
siitä juuri mitään, mutta se oli lumoavaa kuunneltavaa. Kävimme myös läpi hänen
vempaimiaan – muun muassa nytkin Kiasmassa esillä olevaa kiroilevaa robottia Master Chaynjis, jonka eräs närkästynyt
uskonnollinen taiteenharrastaja pisti paskaksi Helsingin Taidehallissa vuonna
1982. Näihin taideteoksiin liittyvät muistelukset olivat usein huumorilla
ladattuja, vaikka joistain hänen keksinnöistään tuli sittemmin suuria
uranuurtajaklassikoita, kuten Dimi-S-soittimesta, joka rekisteröi iholla
tapahtuvia sähköisiä muutoksia ja teki niistä ääniä.
Dimi-S:ssä
oli mukana tietty seksuaalinen viritys, ja tämä viritys näkyy Kurenniemen
näyttelyssä muutenkin – myös hänen 1970-luvun maalauksissaan, joissa on hauska
kyborgi-fiilis. Ne yhdistävät konemaailmaa ja pornografista lihallisuutta.
Mutta
miksi maalaukset on ripustettu niin kuin ne on? Siksi, että ne eivät ole
taidetta. Museo haluaa kertoa tämän valitsemallaan ripustustavalla. Ne ovat osa
sitä jättimäistä arkistoa, jonka Kurenniemi on lahjoittanut Kuvataiteen
keskusarkistolle vuonna 2006. Näyttelyä voisi näiltä osin siis nimittää
”arkistonäyttelyksi”. Arkistossa vain sattuu olemaan mukana taideteoksen
kaltaisia objekteja. Kurenniemi on amatöörimaalari, ja sellaisiahan ei Kiasmassa
esitellä muuta kuin mahdollisesti ITE-taiteen yhteydessä. Samalla Kurenniemi on
muilla alueilla erittäin arvostettu, jo klassikkoasemaan noussut taiteilija.
Hauska
ristiriita. Juuri sellainen dialektinen luovuutta edistävä ristiriita, joka
todennäköisesti viehättää Kurenniemeäkin. Hän ei koskaan ole piitannut
luokituksista ja hierarkioista.
Veikkaan
kuitenkin, että joku tulevaisuuden taideteoreetikko keksii asialle
lisäulottuvuuksia. Viimeistään silloin nämä ei-taideteokset ovat taas esillä
Kiasmassa – vuonna 2048, olettaisin.
Linkit:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti