Julkaistua 161: Poissa silmistä

Viime viikon keskiviikkona (1.6.) ilmestyi Ilkan kolumnini, jossa pohdiskelin usein mielessäni olevia vammaistaiteeseen liittyviä asioita sekä taiteen poliittisia ulottuvuuksia – silloinkin kun kyse ei ole varsinaisista taiteilijan poliittisista intentioista.

Poissa silmistä

Kuvataiteen yksi voimista on se, miten taiteen avulla voi tehdä näkyväksi asioita. Näkyväksi tekeminen on kaiken lisäksi aika monimuotoista. Taiteilija voi esimerkiksi näyttää meille monia abstrakteja asioita, joiden taiteen kautta saatu muoto saattaa ikään kuin avata ihmisten silmät. Muistan esimerkiksi Maaria Wirkkalan teoksen Sokea seinä (1999), jossa hän pelkästään valaisi tiheästi asutussa Kallion kaupunginosassa öisiä talonpäätyjä ja niiden muodostamaa kiehtovaa maailmaa. Näin hän ihan konkreettisesti avasi ihmisten silmiä, opetti suuntamaan katsetta sellaisiin paikkoihin, joita ympäristömme on täynnä mutta joita emme rutiininomaisilla kävelyillämme välttämättä edes huomaa.

Maaria Wirkkala (s. 1954) julkaisi teoksestaan Sokea seinä (1999) onneksi myös dokumentaation.

Taiteilija voi tuoda näkyviin myös sellaisia asioita, joiden emotionaalista voimaa ei pelkällä dokumentilla pysty välittämään. Yksi maailman kuuluisimmista taideteoksista on juuri sellainen: Pablo Picasson Guernica (1937) on säilynyt miltei ylivertaisena esimerkkinä siitä, miten taiteen keinoin voi käsitellä inhimillistä tuskaa ja sodan kauhuja. 

Pablo Picasson (1881–1973) Guernica (1937) lienee maailman tunnetuin sodanvastainen taideteos.

Taiteen rooli nyky-Suomessa voi olla melko vaatimaton, mutta usein se saattaa vaikuttaa tavoilla, joiden merkityksen ymmärrämme vasta myöhemmin. Taide voi olla kampeamassa asenteita johonkin suuntaan niin, että emme välttämättä edes huomaa sitä.

Moni taiteentekijä on avoimen poliittinen, mutta monet ”epäpoliittisemmista” taiteilijoista saattavat olla melkoisia yhteiskunnallisia vaikuttajia. Muistan kuinka vuosituhannen vaihteessa taidemaalari Rafael Wardin koskettavat maalaukset kuolevasta vaimostaan ja tämän tovereista hoitokodissa aloittivat aivan uudenlaisen keskustelun muun muassa saattohoidosta ja sen inhimillisistä ulottuvuuksista. Tämä enimmäkseen värien ja estetiikan maailmassa viihtyvä maalari olikin yhtäkkiä merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja.

Rafael Wardin (s. 1928) hieno pastellityö Varjossa (1997).

Kaikkea tätä ja paljon muutakin pohdiskelin, kun luin pikku-uutisen siitä, että kansainväliseen vammaisten ihmisten luovuutta edistävään verkostoon kuuluva Kulttuuriyhdistys Suomen Eucrea järjestää kesäkuisen Cross Over -festivaalinsa yhteydessä tapahtuman, jossa on tarjolla kahtena päivänä vammaisen elävän mallin piirtämistä. Tiedotteessa he kysyvät: ”Oletko koskaan kunnolla katsonut vammaista ihmistä?”

Suurin osa ei-vammaisistahan tietää epäilemättä vastauksen tuohon esitettyyn kysymykseen. Erilaiset pelot tuottavat juuri sen, että tällainen kunnolla katsominen on aina ollut vähän ongelmallista. Ei tarvitse mennä kauas historiassa taaksepäin, kun voi törmätä siihen, että vammaisia on pidetty poissa silmistä. Enkä ole ihan varma siitä, että se olisi pelkästään historiaa.

Tällainen croquis-tapahtuma (= nopeaa elävän mallin piirtämistä) on sellaiseen osallistuvalle epäilemättä aivan konkreettisesti ikimuistoinen kokemus. Kunnolla katsominen muuttaa maailmaa peruuttamattomasti. Kun on kerran jotain nähnyt niin, että siihen liittyy vaikkapa voimakkaita esteettisiä kokemuksia, ei sitä helposti unohda. Sitä joutuu myös pohdiskelemaan aivan uudella tavalla ja jakamaan kanssaihmisille. Näin maailman voisi kuvitella hiljalleen muuttuvan kohti hyvän elämän tyyssijaa. Kaikille ihmisille.

***

PS. Vielä muuten ehtii. Cross Over järjestetään 9.–12.6. Helsingin Kaapelitehtaalla.