perjantai 17. kesäkuuta 2011

Julkaistua 163 & Virossa 45: Ystävystymisestä

Toissapäivänä palasin kotiin kuukauden Mäntän reissulta. Mäntän kuvataideviikot on täyttänyt elämääni aika tehokkaasti, mutta heti jo eilen alkoi paluu normaaliarkeen. Aamulla kirjoitin YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini ja kävin lukemassa sen studiossa heti, jotta se ehtisi iltapäivälähetykseen. Aihetta ei tarvinnut pitkään miettiä, koska uusien ystävien löytäminen ja sattumaan tarttuminen tuntuivat tuoreeltaan aika tärkeältä asialta:

Ystävystymisestä

Olen juuri saanut kaksi uutta ystävää, eikä tällä seikalla ole mitään tekemistä Facebookin kanssa. Olen viettänyt kuukauden maaseudulla, asunut työasunnoksi vuokraamallani kesämökillä ja tutustunut kymmeniin uusiin ihmisiin. Olen pitänyt poikkeuksetta kaikista uusista tuttavuuksistani, tullut heidän kanssaan toimeen, keskustellut heidän kanssaan vähän kaikesta maan ja taivaan välillä ja arvostanut väliaikaisia työtovereitani heidän kaikinpuolisen mukavuutensa lisäksi heidän ammattitaitonsa ja joustavuutensa takia. Olen viihtynyt joka päivä, ja elämä on tuntunut suorastaan ihanalta.
Ystävyydessä on kuitenkin jotain aivan erityistä. On häkellyttävää, miten se voi syntyä kuin rakkaus. Ja erilaisin tavoin – niin kuin kai rakkauskin.
Toisen uusista ystävistäni olen tavannut vain kerran aikaisemmin yhden iltapäivän ajan. Muistan tuolloisen kiusaantumisen, kun jouduin kylmiltään istumaan hänen kanssaan autossa tunnin verran ja puhumaan vielä vierasta kieltäkin koko ajan. Mutta ensimmäisen viiden minuutin aikana tajusin, että jotain aivan erityistä tapahtui. Jo varttitunnissa olimme käyneet läpi hyvän joukon rakkauselämäämme, sairauksiamme ja unelmiamme. Tunnin ajomatka loppui pahasti kesken. Illalla piti vielä palata kaupunkiin, ja olin aivan hilkulla myöhästyä Tallinnan satamasta, josta laivani oli lähdössä takaisin Helsinkiin.
Toista uutta ystävääni olen nähnyt eräässä tallinnalaisessa kahvilassa jo useamman vuoden ajan. Meillä on yhteisiä ystäviä ja tiedämme toisistamme yhtä sun toista. Hän on kuitenkin varautuneempi ja ehkä ujompikin, joten tuttavuutemme on ollut melko etäistä, joskin molemmin puolin arvostavaa, ja sananvaihtomme – sekin vieraalla kielellä – on ollut vähäisempää. Siksi hämmästyinkin, kun hänen miltei ensimmäinen kommenttinsa viime viikolla nähdessämme oli: ”Missä sinä olet ollut? Me olemme kaivanneet sinua.”

Jüri Ojaver (s. 1955) ja Jaan Toomik (s. 1961) Ukonselän rannalla.

Syy miksi haluan kertoa ystävyyden tunnistamisesta ja syttymisestä, on elämän omituinen ja vähän pelottavakin herkkyys ja satunnaisuus. Kuluneen kuukauden aikana olen tehnyt liikaakin töitä, ja olen halunnut usein vetäytyä mökille omiin oloihini. Olen välillä ollut melko epäsosiaalinen. Nämä kaksi tulevaa ystävääni – hekin muuten ystäviä keskenään – olivat mukana samassa taidenäyttelyprojektissa kuin minäkin. He tarvitsivat yösijan kahdeksi yöksi, ja minä päätin uhrautua, ettei heidän täytyisi viettää yötään tylsässä kesähotellissa. En kuitenkaan ollut varauksettoman innostunut siitä, että joutuisin jakamaan rauhani ja järvenrantani ja käymään mahdollisesti väkinäisiä keskusteluja pitkälle aamuyöhön yrittäen viinan voimalla löytää yhteistä säveltä – tai edes pehmennetysti tappaa aikaa.
Kaikki meni kuitenkin heti alusta asti toisin. Varautuneempi vieraani näki virvelini ja innokkaana kalamiehenä uskalsi selvästikin vähän häpeillen välittömästi pyytää lupaa lähteä järvelle – varsinkin kun olin kehunut Ukonselkää hyväksi kuhajärveksi, eikä hän ollut eläissään saanut yhtään kuhaa. Toisen kanssa ryhdyimme lämmittämään saunaa. Kalareissu meni tietenkin pitkäksi, ja sauna tuli vastaavasti liian kuumaksi, mutta mies palasi järveltä mukanaan kaksi kiloista kuhaa. Olen harvoin elämässäni nähnyt niin onnellista kalamiestä. Minua ei edes harmittanut se, etten itse ollut väsyneinä iltoinani oikein jaksanut lähteä kalaan enkä ollut saanut kuluneina viikkoina kuhan kuhaa.
Istuimme pitkälle aamuyöhön mökin terassilla. Juttelimme yksityisistä ja yleisistä asioista, välillä saimme hysteerisiä naurukohtauksia. Puhuimme tarvittavia sanoja hakiessamme sekaisin suomea, viroa ja englantia, eikä kukaan enää muistanut kieliopin korrektiutta ja sen toisinaan puhetta lamauttavaa velvoittavuutta.

Jaan Toomik elämänsä ensimmäisten kuhien kanssa. Juttuni on siis todistettavasti totta.

Aina välillä muistin yllättäen sen, miltä on tuntunut rakastua. Tilanteessa oli jotain samaa. Esimerkiksi heräävä tunne halusta viettää toisen ihmisen kanssa loppuelämänsä. Tajusin välittömästi, että näistä ystävistä haluan pitää kiinni.
Seurasi rankka työpäivä ja tismalleen samanlainen saunailta – paitsi että kuhia tuli vain yksi. Kahdessa päivässä olimme onnistuneet muodostamaan jo oman sisäpiirihuumorimme, mutta samalla olimme käyneet läpi tukun henkilökohtaisia intiimejä asioita ja jakaneet huoltemme lisäksi kokemuksia, joiden avulla elämää jaksaa elää. Tuntui siltä, että mitään sellaista asiaa, josta ei voisi puhua, ei yksinkertaisesti ollut. Eivätköhän nämä ole aidon ystävyyden keskeisiä tunnusmerkkejä?
Mutta on se pelottavaa, kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Muistin nimittäin myös useammankin kerran sen hetken, kun kahta päivää aiemmin mietin vähän aikaa, ähkäisin ja totesin ehkä vähän vastentahtoisesti: ”No hyvä on, voinhan mä ottaa ne mun luo.”
Nyt minusta tuntuu siltä, että tuo mitätön sekunti muutti elämäni, vei sitä taas kohti uusia seikkailuja.

 Kohamees Toomikin hartaushetki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti