Kirjoitin jo tuoreeltaan toukokuun puolivälissä Ilkkaan arvostelun ARS 11:sta, mutta se ilmestyi vasta viime viikolla (2.6.). Olin itse asiassa unohtanut jo koko jutun, ja oli aika hauska lukea omaa tekstiään melkein kuin uutena. Tässäpä tämä:
ARS 11 suuntaa katseen Afrikkaan
Suomalaisista nykytaideinstituutioista mittavin, vuodesta 1961 toiminut ARS-näyttely, on ensimmäistä kertaa maantieteellisesti rajattu. Kohteena tässä järjestyksessään kahdeksannessa suurkatselmuksessa on Afrikka nykytaiteessa.
ARS-näyttelyt ovat kerta toisensa jälkeen olleet suurten kävijämäärien näyttelyitä, ja useimmiten niiden ympärille on myös rakentunut jonkinlaista kohua – on ollut pissasta tehtyjä veistoksia ja spermaa tehosekoittimissa.
Tämänkertainen ARS ei varmaankaan tule herättämään mitään erityisempää kohua, ja hyvä niin. Aihe on laaja ja vakava, ja olisi ehkä parempi, että mediakin keskittyisi kerrankin taiteen teemoihin.
Afrikan ajankohtaisuus
ARSin aihevalinta on monella tavoin ajankohtainen. Iso osa Afrikasta on merkittävästi kasvavaa talousaluetta, joka on viime vuosina suuntautunut enemmän Kiinaan kuin Eurooppaan, ja voi hyvinkin olla, että Euroopassa joudutaan vielä kosiskelemaan entistä orjaa. Tämä tarkoittaa myös vaatimusta paremmasta ymmärryksestä.
Afrikka on kuitenkin edelleen myös sotien ja kurjuuden näyttämö. Jopa hullujen diktaattorien perinne tuntuu jatkuvan. Kaikki nämä negatiiviset asiat ovat tuottaneet ”afropessimismiksi” nimitetyn ilmiön, joka on pitkään hallinnut puhetta Afrikasta. Vaaditaan satoja ja satoja taiteilijoita kertomaan, että on olemassa paljon muunkinlaisia tapoja puhua Afrikasta ja sen ihmisten arjesta. Jo pelkästään tästä syystä tällaiset monipuoliset näyttelyt lunastavat olemassaolonsa.
Pelko puhua
ARS11:n ympärille on rakennettu vähän turhankin arka tapa puhua Afrikasta. Korostetaan itsestäänselvyyksiä. Muun muassa sitä, että miljardin ihmisen ja 54 valtion mantereesta ei voi tehdä kattavaa taidekatselmusta. Ei kai herran tähden kukaan sellaista olisi odottanutkaan! Tai sitten ollaan häpeissään koloniaalisesta historiasta ja mietitään, että kenellä on oikeus puhua Afrikasta. Eiköhän tämänkin keskustelun olisi jo aika saada ihan uusia suuntia. Esimerkiksi kolonialismin psykopatologiaa käsitellyt Frantz Fanonin klassinen kirja Sorron yöstä ilmestyi suomeksi jo 40 vuotta sitten.
Pieter Hugo: David Akore, Agbogbloshie Market, Accra, Ghana 2010.
Valokuvan voimaa
Onneksi itse näyttelyn taide ei ole asettunut vanhoihin poteroihin, vaan esittelee afrikkalaista nykytaidetta – tai myös Afrikan asemaa muiden maanosien taiteessa – monin tavoin ja hyvinkin raikkaasti.
Kuraattorit ovat tehneet hyvää työtä ja etsineet myös uusia nimiä, niin että läheskään kaikki taiteilijat eivät ole kulkeutuneet ARSiin puolittaisina kehäraakkeina kansanvälisten biennaalien ja triennaalien kautta.
Näyttely keskittyy kolmeen teemaan, muistiin, esittämiseen ja globalisaatioon. Vähän aasinsilloitettuahan tällainen teemoittelu tuppaa olemaan, sillä ko. teemoihin voisi surutta sijoittaa kaiken mahdollisen taiteen.
Mutta varsinkin jos muistia ajatellaan, on valokuva toki keskeinen väline. Niin tässäkin näyttelyssä. Vaikuttavimmat teokset tulevat juuri valokuvaajilta – oli sitten kyse dokumentoivasta otteesta tai provokatorisista poseerauksista. Ilahduttavaa on myös se, että valokuvan monet käyttötavat tulevat nähdyksi tässäkin kontekstissa.
Eteläafrikkalainen Pieter Hugo kuvaa ghanalaisen kaatopaikan arkea, joka rakentuu länsimaisen elektroniikkajätteen varaan, ja toisessa ääripäässä italialaissenegalilainen Maïmouna kuvaa islamilaisia mystikkoja vaikuttavina, jopa ylisesteettisinä veistoksenkauniina hahmoina.
Kongon tasavallasta kotoisin oleva Baudouin Mouanda kuvaa puolestaan kongolaisia keikareita, jotka vähät välittävät siitä, että joku kanssaihminen voisi elää useamman vuoden hänen merkkikenkiensä hinnalla.
Maïmouna: Riippuva, 2008.
Kongon tasavallasta kotoisin oleva Baudouin Mouanda kuvaa puolestaan kongolaisia keikareita, jotka vähät välittävät siitä, että joku kanssaihminen voisi elää useamman vuoden hänen merkkikenkiensä hinnalla.
Erikseen ”näyttelyn sisälle” kuratoitu nigerialaisen valokuvataiteilijan J.D. ’Okhai Ojekeren retrospektiivinen näyttely oli silläkin tavoin silmiä avaava, että se tarjosi hyvän muistutuksen siitä, kuinka modernia Afrikkalainen kulttuuria on 1960–70-luvuilla ollut. Ojekeren kuvia katsellessa tuli täysin samanlainen olo kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa kuulin etiopialaisen jazzfonisti Getatchew Mekuryan 1970-luvun äänitteitä. Ja sen tunteen syvin olemus on se kun tajuaa, että juuri taide tekee maailman rajattomaksi.
PS. Mainittakoon tässä vielä, että Mekurya on todella kiinnostava fonisti. Kuunnelkaa vaikka tästä. Ja sitten vain Digeliukseen ostoksille. Sieltä minäkin hienon kokoelman aikoinaan hain:
***
PS. Mainittakoon tässä vielä, että Mekurya on todella kiinnostava fonisti. Kuunnelkaa vaikka tästä. Ja sitten vain Digeliukseen ostoksille. Sieltä minäkin hienon kokoelman aikoinaan hain:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti