Julkaistua 424: Kun taidetta on liikaa

Eilen oli YLE Radio1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Alla oleva teksti onkin sitten viimeinen vähään aikaan: kolumnit jäävät kesätauolle, mutta onneksi saan jatkaa elokuussa. Aihe ei Suomessa ole vielä kovin ajankohtainen, mutta tuskin erehdyn, kun veikkaan, että näitä keskusteluita tullaan meilläkin vielä käymään. Ja helppoja ne eivät ole.

Kun taidetta on liikaa

Maailman taidemuseoväkeä on 2000-luvulla puhuttanut mahdollisuus paikata museoiden taloutta myymällä kokoelmiin kuuluvia taideteoksia. Joissain museoissa on myyty sellaisia teoksia, joiden ei koeta kuuluvan museon keskeisimpiin kokoelmiin. Nykyään tämä tehdään usein niin, että tuloilla hankitaan toisenlaista taidetta. Esimerkkejä viime vuosilta on paljon.

Maailman kallein huutokaupassa myyty antiikkiesine, roomalainen pronssiveistos, myytiin Sotheby’n huutokauppahuoneessa vuonna 2007. Tulos oli huikea: 28,6 miljoonaa dollaria. Myyjänä oli suomalaisistakin uutisista nykyään tuttu Buffalossa sijaitseva Albright-Knox Art Gallery. Ostajana oli yksityinen keräilijä. Pahimmillaan kyseinen teos siis lakkasi olemasta yhteistä kulttuuriperintöämme. Voi olla, että uusi yksityinen omistaja ei halua enää koskaan näyttää kenellekään aarrettaan. Siihen hänellä on täysi oikeus.

 28,6 miljoonan dollarin Artemis.
  

Toisinaan kyse on museoiden tosi raa’asta nykytodellisuudesta: monen museon on ryhdyttävä harkitsemaan poistoja pysyäkseen ylipäänsä olemassa ja varmistaakseen resursseja jatkuvuudelle. Näin varsinkin silloin, kun museot ovat riippuvaisia yksityisestä rahasta, jonka suhdanneherkkyys on tunnettua.

Julkinen keskustelu ja poistoja tekevien museoiden osakseen saama kritiikki on ollut voimakasta, ja niinpä museot joutuvat enenevässä määrin olemaan varuillaan harkitessaan mahdollisia poistoja.

The Georgia Museum of Art on ollut asiassa innovatiivinen: se on yrittänyt tehdä asian ikään kuin läpinäkyväksi ja demokraattiseksi. Siellä avattiin viime viikolla näyttely Deaccesioning Bernard Smol eli Bernard Smolin poistaminen kokoelmista. Esillä on viisi taideteosta viime vuosisadan ranskalaiselta maalarilta Bernard Smolilta (1897–1969). Museo aikoo jättää kokoelmiinsa vain yhden Smolin, ja yleisö saa antaa neuvoa-antavassa äänestyksessä mielipiteensä voittajasta. Lopullisen päätöksen tekevät kuitenkin museon kuraattorit.

 Bernard Smol, La robe de la mariée. Ehkä tämä työ häviää näkyvistä?

Kansainvälinen museoneuvosto (ICOM) ottaa myös kantaa poistoihin Museotyön eettisissä säännöissään: ”Esineen tai näytteen poistaminen museon kokoelmasta edellyttää täyttä ymmärrystä sen merkityksestä, luonteesta (korvattavissa oleva vai ei) ja oikeudellisesta asemasta sekä toimenpiteen mahdollisesti aiheuttamasta julkisen luottamuksen menetyksestä.”

Georgian tapauksessa kyse on epäilemättä siitä, että ”julkisen luottamuksen menettäminen” estetään kysymällä asiaa julkisesti – koulutetut asiantuntijat siis siirtävät vastuuta maallikoille.

Mutta mitä voi olla ”täysi ymmärrys teoksen merkityksestä ja luonteesta”? Historia tuntee esimerkiksi paljon tarinoita väärinymmärretyistä taiteilijoista – sellaisista tekijöistä, joiden työn arvo on tajuttu vasta tekijän kuoleman jälkeen ja jotka eivät ole saaneet osakseen ”täyttä ymmärrystä”. Entä sitten mahdolliset täysin vallankumoukselliset uudet näkökulmat taiteeseen? Erilaiset paradigman vaihdokset? Kuinka me voimme edes ennakoida niitä? Koska maailma ei ole vielä valmis, ei meillä yksinkertaisesti voi olla täyttä ymmärrystä asioista. 

Ja mikä on ”korvattavissa oleva”? Kuka sen määrittelee? Voiko esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan afrikkalaisaiheisen maalauksen korvata toisella tekijänsä afrikkalaisaiheisella maalauksella? Voiko Edelfeltin korvata Gallen-Kallelalla? Vai voisiko kyse olla tyyleistä ja edustavuudesta: Voisiko jonkun 1960-luvun poptaideteoksen korvata toisella 1960-luvun pop-taideteoksella? 

Entäpä jos perussuomalaiset nousevat valtaan ja saavat ajettua omaa kulttuuripolitiikkaansa? Kun Suomen Sisun puheenjohtaja, kansanedustaja Olli Immonen toteaa, että ”on ensiarvoisen tärkeää, ettemme tue julkisen vallan toimesta mitään sellaista toimintaa, mikä murentaa suomalaista kansallisylpeyttä”, voisiko se tarkoittaa sitä, että jonain päivänä alettaisiin kokoelmista poistaa sellaista vieraita vaikutteita sisältävää taidetta, joka ei ole merkittävää kansallisylpeyden kannalta. 

Ihmiset kokevat oikeutetusti museot omikseen, ja siksi tällaiset aiheet voivat herättää kuumiakin tunteita. On helppoa olla eettisesti korkeaotsainen ja vaatia yhteisen omaisuutemme säilyttämistä. Samalla on kuitenkin muistettava, että museoiden kokoelmat karttuvat koko ajan ja että varastoissa säilytetään paljon joutavanpäiväistä ja huonoa taidetta, jota ei koskaan aiotakaan tuoda nähtäväksi. Kun sanon näin, tunnen piston sydämessäni, mutta samalla tiedän olevani oikeassa – olen nimittäin myös vieraillut noissa varastoissa. Minun olisi esimerkiksi helppo poistaa Ateneumin taidemuseon kokoelmista parisataa teosta ihan noin vain. En usko, että saisin aikaiseksi edes kovin suurta vahinkoa.   

Ei minulla kuitenkaan ole sellaisia fantasioita. Paljon kiinnostavampaa on kuvitella niitä näkökulmia, joiden avulla joku myöhempi taidekriitikko löytäisi juuri niistä teoksista jotain todella kiinnostavaa, ehkä jopa vallankumouksellista.

***

PS. Tässä vielä linkki parin vuoden takaiseen keskustelua herättäneeseen museopoistotapahtumaan. Brooklyn Museum herätti kohua myymällä kokoelmiinsa kuuluneen Vasili Vereštšaginin (1842–1904) maalauksen – se kun ei edustanut venäläistä avantgardea, joka on Brooklynin venäläisen kokoelman ydin. Tästä duunista saatiin Lontoon Christie'sillä 1,7 miljoonaa puntaa:

Vasili Vereštšagin, Ristiinnaulitseminen roomalaisaikaan, 1887.

Ja tästä linkistä vielä ekskurssi kiinnostavaan poistoblogiin The Deaccesioning Blog. Blogia pitää Sergio Muñoz Sarmiento (s. ?), juristi ja taiteilija.