Julkaistua 435: Ketolan mullasta, Sienan savesta

Toissa sunnuntaina avattiin Lapuan taidemuseossa Antti Ojalan (s. 1935) retrospektiivinen näyttely (16.6.–15.9.). Kirjoitin näyttelyn julkaisuun lyhyen johdantoesseen, jossa yritin löytää Ojalasta tiiviisti jotain olennaista:

Ketolan mullasta, Sienan savesta

Taidemaalari Antti Ojalaa (s. 1935) voisi jossain mielessä luonnehtia ekspressionistiksi. Varsinkin hänen 1970–80-lukujen vaihteen tuotannossaan näkyy eurooppalaisen maalaustaiteen tuolloinen vapautuminen akateemisuudesta ja modernismin sääntöjärjestelmistä. Alettiin puhua uusekspressionismista, Saksassa ”uusista villeistä” (Neue Wilde), Italiassa transavanguardiasta, mutta täytyy muistaa, että Ojala oli astunut taiteen kentälle 1960-luvulla ja kokenut omat nuoruuden kamppailunsa ja vapautumisensa jo aiemmin. Ojalan ekspressiivinen ilmaisu ei myöskään ole ollut kovin ”villiä” – ei mitään pidäkkeetöntä tunneilmaisua, jonka myötä taiteilija hyökkää maalauskankaansa kimppuun. Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että Ojalan ilmaisu olisi luokiteltavissa renessanssin jalostamaksi jäyhäksi pohjalaiseksi ekspressionismiksi, enkä vieläkään ole vakuuttunut, että luonnehdintani olisi pelkkä vitsi. Ajatukseni vahvistuu myös siitä, kun mietiskelen Ojalan laajaa repertuaaria: hän on koko uransa ajan kuljettanut kahta linjaa rinnakkain. Hän maalaa kerronnaltaan jopa sarjakuvamaisten, erilaisten symbolisten tiivistymien ja omaelämäkerralliseen havainnointiin perustuvien sattumien tuottamien kuvakertomusten lisäksi toisinaan aivan perinteistä maisemaa ihan ulkoilmamaalauksenakin. Samankaltaiseen klassiseen perinteeseen liittyvät myös hänen monet muotokuvansa. 

Aamulla varhain, 2003. 

 
Ojala nivoo eri perinteet hienosti toisiinsa. Perinteisten muotokuvien lisäksi hän on maalannut koko ikänsä muotokuvia vaivaisukoista, noista kirkkojen tai tapuleiden ovenpielissä tuulessa ja tuiskussa köyhäinhoidolle varaa keränneiden henkilöiden hahmoista, jotka tunnetaan ennen kaikkea Pohjanmaalla ja jotka usein ovat Suomen vuosien 1808–09 sodista muistuttavia ihmishahmoja. Ja ehkä ennen kaikkea: jotka ovat yksi huikeimmista ns. kansanomaisen luovuuden esimerkeistä. Näin Ojala jatkaa myös modernin länsimaisen taiteen perinnettä hakiessaan ilmaisuvoimaa kansanomaisesta luovuudesta. Niin tekivät Picasso ja kumppanit löytäessään tullimies Henri Rousseaun ja venäläiset avantgardistit löytäessään georgialaisen kylttimaalari Niko Pirosmanin. Mutta Ojalan ei ole tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan: hän löysi kotiseutujensa kulmilta runsaasti innoittavaa materiaalia.

Ukko yksin, 2006. 

 
Kotiseutuun liittyy myös Ojalan seesteinen värimaailma, joka ei kumpua väriteorioiden klassikoista vaan pikemminkin Pohjanmaan väreistä. Värit tulevat maasta ja mullasta sekä ajan patinoimista maalipinnoista: talojen puna- ja keltamullasta, lukemattomien päivänkiertojen tuottamasta haalistumisesta, kulumisesta ja patinoitumisesta. Hänen omilla sanoillaan tiivistäen: Ketolan mullasta. Mutta ei tämäkään asia ole niin yksinkertainen. Aivan samoin kuin kansanomaisen luovuuden rakkaus on saanut Ojalan maalaamaan myöhemmin vaikka afrikkalaisia naamioita, on runsas matkustelu tuottanut myös oman lisänsä pohjalaiseen värimaailmaan. Ojala on kiertänyt maailmaa paljon, työskennellyt ulkomaisissa residensseissä ja löytänyt myös sen välimerellisen valon, joka on elävöittänyt niin monen klassikkomaalarin palettia. Ja maastahan sieltäkin värit ovat tulleet: on sienaa, umbraa ja okraa. Eivätkä nämä ole mitään pelkkiä sivistyssanoja. Esimerkiksi toscanalainen kirkas punertavan ruskea poltettu siena on paikallista savea – ei siitä niin pitkä henkinen matka punamultamaalaukseen ole.

Matkoilla mukaan on tullut paljon myös taidehistoriallisia ulottuvuuksia. Taidehistoriansa Ojala tuntee. Kirkot, museot, hautausmaat veistoksineen ja palatsit on koluttu, muun muassa renessanssi- ja barokkitaide ovat tuoneet omia lisiään Ojalan muotokieleen – ja myös uusia hahmoja hänen kuvakertomuksiinsa. 

Onnea menestystä, 2010. 

 
Juuri tässä kertomusmaisessa kuvallisen materiaalin yhdistelyssä piilee Ojalan töiden suuri lumovoima. Hän toteuttaa ranskalaisen filosofin Maurice Merleau-Pontyn yksinkertaista mutta varsin oivaltavaa maksiimia: ”Maalari on ainoa, jolla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista velvollisuutta asettaa asioita arvojärjestykseen.” Kuvien maailmassa ei – eikä niitä edeltävien muistojen ja havaintojen kudoksessa – tarvitse olla korkean ja matalan, juhlan ja arjen eikä ylevän ja banaalin eroa. Nähty on nähty ja koettu on koettu ja jos ne tekevät vaikutuksen, löytävät ne väistämättä tiensä maalauspohjalle, niin väreinä kuin muotoinakin: esineinä, muistojen välähdyksinä, mieleen jääneinä valoina ja väreinä, hetkien sattumuksina ja tunnelmina. Niiden yhteiselämää ei myöskään kahlitse mikään sääntöjärjestelmä: Italia saa kohdata Suomen, yksinkertainen puunukke voi keskustella enkelihahmon kanssa.

Ojalan kuvakerronnassa tapahtuu myös outo transformaatio: vaikutuksen tehnyt vanhempi materiaali alkaa kuin elää, elää Ojalan käsissä omaa elämäänsä. Ojala ikään kuin siirtää aiheensa metatasolle, josta muodostuu oma kokonaisuutensa: emme näe tuhatta erillistä puuta vaan yhden metsän, jossa tapahtuu outoja asioita. Vaivaisukot alkavat tanssia ja pohjalaiset lapsuudenmuistot käyvät vuoropuheluaan italialaisten renessanssienkelten kanssa, Kauhajärven maisema sulautuu toscanalaisen Grassinan kukkuloiden kanssa. Lapsuus ja erilaiset muistot yhtyvät pienten, väliin vähän humorististenkin tapahtumien ja yksinkertaistuneiden tiivistyneiden symbolien kanssa.

Monella Ojalan käyttämällä symbolilla on epäilemättä omaelämäkerrallinen merkityksensä, vaikkapa isoisän tekemän puunuken muodossa, mutta toisaalta meillä kaikillahan on isovanhempia ja näitä melko samanlaisia muistoja, joten mistään Ojalan yksityismaailmasta ei katsojan kannalta tarvitse olla kyse. Monimutkaisia tulkintakehikkoja ei tarvitse alkaa rakennella. Ja onhan jäätelötötterö jäätelötötterö kaikille – miltei kaikki ovat sellaisesta kesän ensi hetkinä joskus riemuinneet ja miltei kaikki ovat joskus sellaisen maahan pudottaneet ja purskahtaneet lohduttomaan itkuun. Uskokaa Merleau-Pontya: näinkin yksinkertaisista asioista voi maalaustaiteessa olla kyse. Ja niistä täytyy myös saada puhua yksinkertaisilla termeillä. Jäätelötötterö voi olla vahva symboli siinä missä esimerkiksi sydän, avain tai vaikkapa tiimalasi. Se voi johtaa joidenkin ajatukset syvyyspsykologiaan mutta ei sen välttämättä tarvitse sitäkään tehdä. Kyse voi olla muistoista, merkityksellisistä hetkistä tai tunnelmista, siitä miten kaksi asiaa satunnaisella yhtymisellä tuottaa kolmannen. Kyse voi olla mielleyhtymien riemukkuudesta, hetkien huumasta – ja toki myös toisinaan melankoliasta ja vaikka nostalgisuudesta. Kaikkeen tähän voi taidemaalari johdattaa, sillä ei häntä todellisuudessa pidättele mitkään säännöt, jos hän vain uskaltautuu niitä rikkomaan. Tätä Antti Ojala on tehnyt koko uransa ajan. 

 Yösoitto, 2003.