Julkaistua 434: Elämmekö metsästä vai puista?

Tänään oli aika riemukas päivä. Ensimmäinen juttuni minulle uudessa julkaisukanavassa näki päivänvalonsa. Kirkko & kaupunki julkaisi arvioni Sinebrychoffin taidemuseon näyttelystä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Olin näyttelystä aika innoissani:

Elämmekö metsästä vai puista? 

Neljä valokuvataiteilijaa kertoo suhteestaan puihin ja puiden innoittamaan varhaisempaan taiteeseen.  

Olen matkustellut paljon Virossa, ja olen aina vähän kateellinen, koska virolaiset tuntuvat rakastavan puitaan paljon enemmän kuin me – vaikka olemmekin eläneet metsistämme. Virolaiset tuntuvat elävän nimenomaan puistaan, saavan niistä loputtomasti henkistä voimaa. Jokaisessa kylässä on myyttinen puu, jolla on nimensä ja tarinansa.
Sinebrychoffin taidemuseon tuore puuaiheinen näyttely herätti matkamuistojen lisäksi lapsuudenmuistoja. Lapsiporukallamme oli ”Jättiläisenä” tunnettu oma koivu, jonka alaoksilla meillä oli tapana viettää iltoja. 

Pentti Sammallahti: Tamminiementie, Helsinki, 2002.  

Kristoffer Albrechtin, Taneli Eskolan, Ritva Kovalaisen ja Pentti Sammallahden tuotannossa puut ovat aina näytelleet merkittävää roolia. Tekijät ovat käyneet läpi vanhaa tuotantoaan ja ryhtyneet tutkimaan puuaiheista kuvataidetta muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista. Rinnalle on tuotu vanhoja mestareita: Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Vilho Lampi – ulkomailta aina Rembrandtia myöten. 

Kristoffer Albrecht: Kukes, Albania, 2012.

Puut ovat aina olleet maisemataiteen keskeisiä elementtejä kaikissa kulttuureissa – oli sitten kyse suomalaisesta kansallishenkeä ruokkineesta erämaatunnelmasta, kuuman erämaan keitaasta kertovista palmuista tai vaikkapa japanilaisesta kirsikankukinnan aiheuttamasta uskonnollissävyisestä juhlinnasta.

Valokuvalla on tunnetusti kyky herättää nostalgiaa, vaikka tätä ulottuvuutta onkin nykytaiteessa pidetty kyseenalaisena. Näiden neljän taiteilijan kuvat herättävät kuitenkin väistämättä jo tietyn nostalgisen perusvireen. Oli nimittäin aika, jolloin valokuvan ei tarvinnut etsiä lisäefektejä tai yrittää epätoivoisesti kieltää välinesidonnaisuuttaan ja jolloin kuitenkin osattiin olla tarkkoja ja runollisia yhtä aikaa. Nämä neljä kuvaajaa ovat sellaisia – enkä ymmärrä, miksi he olisivat jotenkin vanhanaikaisia. 

Taneli Eskola: Leningrad, 1975.

Tarkkaa ja runollista on myös näyttelyn ripustus. Teemat on viritetty hienosti, ja esimerkiksi avainhuoneessa, jossa kukin kuvaaja on laittanut esille valitsemansa lempiteoksen ja yhden oman kuvansa, tajuaa välittömästi, etteivät suuret tarinat ainakaan kuvataiteessa ole kuolleet. Eskola katsoo Axel Gallénin maalausta ja toteaa: "Männyt ovat sekä dynaamisia sommitteluelementtejä että kulkijan tienviittoja, tilan tunnun havainnollistajia. Ne sitovat yhteen maiseman lumen, rännän ja jään aistivoimaisen säätilan ja atmosfäärin.” Juuri tätä Eskola itse on omalla työllään jatkanut. 
Valokuvan ja maalauksen yhteinen nimittäjä juontuu todennäköisesti paljon mielekkäämmin tilan poetiikasta kuin teknisistä ulottuvuuksista. Valokuva ei ole ”maalauksellinen”, niin kuin nykyään on muotia sanoa. Itse asiassa ennen valokuvauksen keksimistä vedostettua grafiikanlehteä voi yhtä hyvin lähestyä valokuvauksesta tutulla terminologialla. Näin Sammallahti Rembrandtista: ”Lukemattomista muutamalla viivalla aikaansaaduista yksityiskohdista valokuvaajalle kiehtovin on mäen harjalla kulkeva hevonen vankkureineen, joka hetkellisesti on jäänyt osittain puun peittämäksi – aivan kuin valokuvan sattumaa.” Tai näin Kovalainen Amélie Lundahlista: ”Valokuvaajana tunnistan tuon kuvan taustalla olevan näkemisen hetken, sen raskaan kauneuden laadun, joka syntyy rajauksen tiiviydestä, rytmistä, sävyjen sekä mustan ja valkean yhteydestä. Eikä se lakkaa väreilemästä katsomisen kestosta huolimatta.” 
Tämän pakahduttavan kauniin näyttelyn kuvat väreilevät muistoissa vielä pitkään.

 Ritva Kovalainen: Aunus, 2009.