Julkaistua 430: Kulttuurijournalismin kentän jännitteistä

Torstaina tuli postilaatikosta uusi 1/2-lehti, jossa oli kolumnini kulttuurijournalismista. On siinä ainakin pari aika hyvää lausetta. Mutta olisikohan tämä aihe nyt kuitenkin tältä vuodelta pulkassa? 

Kulttuurijournalismin kentän jännitteistä

Kulttuurijournalismin kriisistä on puhuttu pitkään, ja toisinaan laineet lyövät korkealle, kuten vaikkapa kahden entisen toimittajan – Niklas Herlinin ja Matti Apusen – vuonna 2009 esittämissä puheenvuoroissa, joissa ala jo tyrmättiin kuolleeksi. Apusen mukaan kulttuurijournalismi ”on säyseä taiteen sisäinen osasto, joka tuottaa kritiikkipalveluja”. Herlinin mukaan ”kulttuuritoimittajien juttuja ei lue kukaan”. Tätä keskustelua on käyty viimeiset neljä vuotta – väliin näkyvämmin ja väliin hiljaisesti jurnuttaen.

Perusongelmia on mielestäni kolme: kapitalismin ja journalismin jännite, journalismin ja estetiikan jännite sekä korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin jännite.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen entinen esimies Heikki Hellman summasi viimemainittua alustuksessaan Teoston seminaarissa vuonna 2010: ”Kulttuurijournalismin tasapainottelu oman perimänsä ja muuttuvan mediaympäristön välissä onkin nähtävissä kahden keskenään ristiriitaisen ajattelutavan kamppailuna. Kulttuurijournalismin sisäänrakennetussa jännitteessä on kyse journalistisen paradigman ja esteettisen paradigman valtataistelusta.” Tämän valtataistelun on journalistinen paradigma selvästikin voittamassa. Hellman puhuu ”journalistisesta käänteestä”.

Mutta sen, minkä journalismi estetiikalta voittaa, se häviää kapitalismille. Journalistin (4/13) tuoreen selvityksen mukaan ”suomalaisen mediatalon tyypillinen johtaja on 1960-luvulla syntynyt kaupallisen koulutuksen saanut mies, joka on tehnyt työuransa mediamyyntiin tai -markkinointiin liittyvissä tehtävissä.” Lehtiä ei siis enää tehdä journalistisen aatteellisuuden vallassa vaan osakkeenomistajia kohtaan tunnetun vastuun paineessa.

Cornelius Castoriadis (1922–1997), jota saatan ehkä hiukkasen ihaillakin. Krista Siegfridsin (s. 1985) huono euroviisumenestys ei minua juurikaan masentanut.

Näissä isoissa perusjännitteissä on väistämätöntä, että korkeakulttuuri jää alakynteen. Voi kuitenkin perustellusti ajatella, että esteettiseen paradigmaan nojanneet yliopistotaustaiset kulttuurijournalistit ovat kusseet omaan pesäänsä. Kun on tarpeeksi flirttailtu postmodernin myötä akateemisesti muodikkaaksi nousseen populaarikulttuurin kanssa, on enää myöhäistä itkeä sitä, että Krista Siegfrids on lehtien kulttuurisivuilla itseoikeutetusti yhtä merkittävä hahmo kuin Cornelius Castoriadis. Sitä paitsi akateemiset nuoret ovat aina pitäneet itseään kuin määritelmällisesti potentiaalisina ja useimmiten jo saman tien valmiina kulttuurijournalisteina – ilman journalistisia valmiuksia ja siten myös ilman kykyä vastustaa journalistista käännettä. Eikä kapitalistikaan esteetikkoa kaipaa – niin esteetti kuin vapaa-aikanaan teeskentelisi olevansakin.

Kapitalismi ruokkii tuotteistettavissa olevaa kulttuuria, joka tarvitsee massoja. Nykyinen ketjuuntuva ja  monopolihakuinen journalismi tarvitsee myös massoja – määrää laadun sijaan.

Jos pitäisi ennustaa, olisin kuitenkin optimistinen. Kaikilla astioilla on saturaatiopisteensä. Nyt se on lähellä: laajenevalle Alma Medialle se tuottaa eksploosion, supistuvalle Helsingin Sanomille imploosion. Sitten kenttä on vapaa. Olkaamme valppaita.

Otso Kantokorpi

Kirjoittaja on täysin populaarikulttuurin indoktrinoima kulttuurijournalisti, joka uskoo korkeakulttuurin voimaan.

PS. Olen minä sen verran sosiologinen luonteenlaadultani ja myöskin käynyt aikoinani Helsingin yliopistossa empiirisen sosiaalitutkimuksen menetelmäkurssin, että päätin tänään suorittaa vielä empiirisen vertailevan tutkimuksen: Krista Siegfrids tuotti Hesarin arkistosta 27 osumaa, Castoriadis tasan 4. Että sillai. Olin siis kolumnissani väärässä.