Pääsimme nippanappa läpi objektiivisesta arvioinnista. Valokuvataiteilija Sanni Seppo (s. 1960) kertoi puolestaan avoimen subjektiivisesti Kuuban-matkansa valokuvallisista tuotoksista:
Tilaisuudessa julkistettiin myös toimittamani ja Timo Setälän (s. 1958) taittama näyttelyjulkaisu, jossa olimme vähän hakeneet vanhan itäeurooppalaisen avantgarden ilmettä:
Kirjoitin siihen kolme tekstiä. Ensin esipuhe:
Esipuhe
Kantaaottava taide kärsii historiallisista rasitteista. Esimerkiksi suomalaisen taiteen lähihistoriassa on tapana muistella kauhulla 1970-lukua, jolloin taidemaailma politisoitui asettuen myös osin puoluepoliittiselle kartalle. Länsimaisen taiteen perinteinen autonomia on tuottanut sitkeästi elävän ajatuksen taiteen riippumattomuudesta (l’art pour l’art). Taiteen ei ikään kuin tulisi palvella poliittisia, didaktisia tai muitakaan ulkopuolelta tulevia tavoitteita. Ns. tendenssitaidetta on pidetty aina vähän huonompana taiteena.
Olen kriitikon urani aikana tavannut useampiakin nuoria nykytaiteilijoita, jotka kavahtavat työskentelynsä nimittämistä ”poliittiseksi” – vaikka heidän työskentelynsä olisi rajustikin yhteiskunnallisesti kantaaottavaa. Syy on epäilemättä ja ainakin osin lähihistorian traumaattisuudessa – ja epäilemättä osin myös siinä vapauden valtakunnassa, jota taiteilijoille edelleenkin halutaan paaluttaa.
Taiteilijat ottavat kantaa monin tavoin. Osa haluaa puuttua taistellen maailman epäkohtiin, osa toimia emansipatorisesti esimerkiksi tiettyjen ryhmien puolesta, saattaa heidän äänensä kuuluviin, olemisensa näkyviin. Jotkut haluavat näyttää maailman sellaisena kuin se on, osa sellaisena kuin he haluaisivat sen olevan. Osa haluaa tuhota, osa rakentaa. Osa haluaa säilyttää. Säilyttäminenkään ei aina ole helppoa, koska tulkitsijoiden retoriikka on heti vastassa: Olet vanhanaikainen! Olet konservatiivi! Olet jämähtänyt!
Erilaisten retoriikkojen takia kantaaottavuus vaatii aina rohkeutta – oli sitten kyse tuhoamisesta, rakentamisesta, säilyttämisestä tai määrittelyvallan uusjaosta. Tätä rohkeuden vaatimusta on epäilemättä lisännyt postmoderni ironia, joka jatkaa elämäänsä erilaisina juonteina silloinkin, kun sanaa ’postmoderni’ ei enää haluta käyttää – ja toisaalta siitä itsestäänkin on poliittisessa retoriikassa tullut kelpo lyömäase.
Kipinä on koonnut yhteen joukon nykytaitelijoita ja -muotoilijoita, jotka ottavat kantaa monin eri tavoin – puolesta ja vastaan. Yhteistä manifestia ei ole. Joukko on moniääninen, ja jotkut ovat vähän hiljaisempiakin: eivät kaikki halua manifestoida.
Yksi yhteinen rintama ehkä kuitenkin on: ihmisen ja ihmisyyden puolustaminen. Ja toinenkin: maapallon ja sen tulevaisuuden puolustaminen. Kyse on aina myös vallasta ja sen jakautumisesta. Taiteen kautta jokainen, niin taiteilija kuin katsojakin, pääsee osalliseksi määrittelyvallan käytöstä. Tuon oikeuden käyttö tässä merkityksillä ladatussa maailmassa on vapaata, mutta siihen on syytä suhtautua vastuullisesti.
Sitten lopun tiivistelmä, joka julkaisussa ilmestyi vain ruotsiksi ja englanniksi, mutta tässä se kuitenkin alkuperäisenä suomeksi:
Tiivistelmä
Kipinä kokoaa yhteen joukon nykytaiteilijoita ja -muotoilijoita, joiden työskentelyssä kantaaottavuudella on merkittävä rooli.
Kantaaottavuus taiteessa on kokenut 1900-luvun aikana monenlaisia muutoksia. Suora poliittinen toiminta on ollut osa taidemaailmaa aina 1900-luvun alusta asti. Osa tekemisestä on leimattu pelkäksi tendenssitaiteeksi, mutta osasta on tullut jo kiistattomia klassikoita kuten Pablo Picasson sodanvastaisesta maalauksesta Guernica (1937).
1970-luvun suomalaista taide-elämää leimasi voimakas puoluepolitisoituminen, mikä on leimannut kantaaottavuutta pitkään. Kantaaottava taide hakeutuikin 1980–90-luvuilla enemmän yksilön alueelle: identiteettipolitiikkaan ja määrittelyvallan käytön ongelmiin.
Moni 1970-luvulla alkanut kehityskulku on kuitenkin jatkunut – niin taiteessa kuin muotoilussakin: huoli vähäosaisista ja erityisryhmistä, huoli maailman ekologisesta tilasta. Globalisoituva maailma, ihmisten ja tavaroiden liikkuminen ovat tuottaneet koko ajan uusia kysymyksiä, ja esimerkiksi toiseudesta on tullut taiteen keskeistä aluetta. Globalisoituvassa maailmassa joudumme kysymään yhä tarkemmin sitä, miten sen resursseja jaetaan: mitä kaikille riittää, mitä kaikki tarvitsevat, miten kaiken jaamme?
Kantaaottava muotoilu on usein emansipatorista, vapauttavaa – ja sitä voi olla kuvataidekin: taiteilija voi esimerkiksi antaa äänen sille, jolla sitä ei alistetusta asemasta johtuen ole. Taide ja muotoilu voivat tuoda näkyviin. Ne voivat tuoda esiin olemassaolon, jota ei syystä tai toisesta tunnusteta tai tunnisteta. Ne voivat myös yrittää tarttua noihin syihin. Kipinän taiteilijoista osa haluaa murskata vallan rakenteita, osa säilyttää hyväksi kokemiaan ja uhanalaisia asioita, osa rakentaa uutta ja parempaa maailmaa.
Kipinän taiteilijoilla ei ole yhteistä agendaa, ei yhteistä manifestia. Heitä yhdistää rohkeus ylittää retorisen vallan rakenteet, uskallus olla mieltä asioista, uskallus ottaa kantaa – oli vastassa sitten markkinatalouden ahneus, taiteen puhtautta vaativa elitismi tai postmoderni älyllinen ironia, joilla usein yritetään vaientaa ne, joilla on vakavaa sanottavaa.
Kun on sanottavaa, se on sanottava!
Sitten on vielä julkaisun varsinainen pääteksti, joka on ikään kuin minun kirjoittamani, mutta lähinnä kyse on siitä, että olen leiponut taiteilijoiden kommenttien ja sitaattien ympärille yhdistävän kuoren, enkä minä tähän koko pitkää tekstiä viitsi laittaa. Ja pitäähän jonkun ostaa itse se julkaisukin – kun käytte näyttelyssä, ostakaa se ihmeessä, koska se on sikahalpa (4 euroa) ja varmaan ainakin yhden halvan kapakkabissen hinnan väärti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti