Julkaistua 427 & 428 & 429: Vaivaisukkojen paluu

Perjantaina julkistettiin toimittamani kirja Vaivaisukkojen paluu. Tämä tapahtui Kerimäellä Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn (25.5.–31.8.) yhteydessä järjestetyssä seminaarissa. Aika hyvä olo tuli, kun pitelin kirjaa – kevään suurta projektia – kädessäni. Taisimme onnistua niin kuin pitikin. Aki Paavolan kuvat ovat hienoja kuten Ritva Kovalaisen (s. 1959) taittokin. Tässä tämän Maahengen julkaiseman aika monipuolisen kirjan sisällysluettelo:   
– Otso Kantokorpi: Esipuhe
– Otso Kantokorpi: Vaivaisukot – ITE-taiteen uranuurtajia vai katoavaa kansanperinnettä?
– Seppo Seitsalo: Vaivaisukot peruspalvelun pioneereina – mutta mikä ukkoja itseään vaivasi?
– Seppo Knuuttila: Haltia, vaivaisukko ja kiusantekijä
– Ville Vauhkonen: Vaivaisukot toiveiden toteuttajina
– Risto Känsälä: Heikki Mikkilä – kuortanelainen vaivaisukkojen veistäjä
– Ville Vauhkonen: Miten Soinin seurakunnan vaivaiskassa toimi 1800-luvun puolivälissä?
– Kaarlo Arffman: Suomen maaseudun köyhäinhoito 1600-luvulta 1800-luvulle – vaivaisukkojen käytön taustaa
– Toivo Loikkanen: Kirkko, köyhät ja kansainvälisen diakonian moderni varainhankinta
– Jouko Karjalainen: Vaivaisukot keskellämme
– Otso Kantokorpi & Aki Paavola: Vaivaisukkoesittelyt

Alla esipuhe ja oma varsinainen juttuni. Kirjoitin myös kaikki 145 ukkoesittelyä, mutta niitä en tähän luonnollisesti ryhdy hilloamaan. Pitäähän jonkun sitä paitsi mennä ostamaan itse kirjakin. 

Esipuhe

Vaivaisukkojen paluu -kirja syntyi kesän 2013 Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn myötä. Nelisenkymmentä vaivaisukkoa kokoontui maailman suurimpaan puukirkkoon kertomaan historiastaan ja sanomastaan. Kaikkineen näitä ukkoja on Suomessa jäljellä alun toistasataa – ja vielä Soinissa ainoa vaivaisakkamme. Vanhin tunnettu ukkomme – Hauhon Bartimeus – saattaa olla 1600-luvun lopulta. Suurin osa ukoista on 1800-luvun kansanomaista puunveistotaidetta, mutta ukkoja valmistuu harvakseltaan edelleenkin. Tuoreimpana esimerkkinä Kalajoen Raution kesällä 2013 käyttöön vihittävä ukko, jonka kyläläiset päättivät hankkia, kun vanha ukko törkeästi varastettiin syksyllä 2012.

 Soinin vaivaisakka – Suomen ainoa laatuaan. Kuva: Aki Paavola.

Vaivaisukkoperinne on leimallisesti suomalainen perinne, vaikka Ruotsista alle kymmenen kollegaa tunnetaankin. Se on siis miltei ainutlaatuinen, kansainvälisestikin merkittävä kansanomaisen taiteen osa-alue, jota meidän on syytä vaalia ja josta voimme hyvällä syyllä olla myös ylpeitä – toki ukkojen nöyryydestä mallia ottaen.

Professori Seppo Seitsalon aloittama uusi kiinnostus vaivaisukkojamme kohtaan poiki Invalidisäätiö ORTONin suojissa toimivan Galleria Ortonin kautta Pelastakaa vaivaisukot ry:n, ja alun perin pieni näyttelyprojekti kasvoi tapahtumien ryppääksi ja myös uudeksi kirjanmuotoiseksi kartoitukseksi suomalaisista vaivaisukoista.

Tällä kirjalla on ollut merkittäviä edeltäjiä. Markus Leppo (1967), Kaija Santaholma (2001) ja Jan-Erik Rudnäs (2006) ovat kukin julkaisseet kattavan selvityksen suomalaisesta vaivaisukkoperinteestä. Tämänkin kirjan asiatiedot perustuvat pääosin heidän uraauurtaviin selvityksiinsä. Nyt kameraan on tarttunut valokuvaaja Aki Paavola, joka on seikkaillut ukkoja ympäri Suomea metsästäen.

Emme siis ole pyrkineet esittämään mitään vallankumouksellisia  tuoreisiin tutkimuksiin perustuvia viimeisiä tietoja vaan itse asiassa jälleen kerran muistuttamaan asiasta, houkuttelemaan tulevaisuuden tutkijoita tekemään niitä tarkempia tutkimuksia, joita tällä kansantaiteen marginaaliin jääneellä alueella on runsaasti tarjolla. Arkistot ovat monelta osin vielä tässä suhteessa hyödyntämättä. Jos vain intoa riittää, niin tietoa kuitenkin löytyy, kuten maakunta-amanuenssi Risto Känsälän ja pastori Ville Vauhkosen artikkelit tässä kirjassa osoittavat.

Ukot ovat kärsineet monenlaisista vaivoista, kuten Seitsalo omassa artikkelissaan osoittaa, eivätkä vaivat ole vielä edes ohi. Ukoista on pidettävä huolta – varsinkin kun moni niistä tekee edelleen työtä tuulessa ja tuiskussa. Haluamme myös kiinnittää huomiota ukkojen asiallisen hoidon ja konservoinnin tärkeyteen. Kirkkohallituksella on käytössään konservointiavustus, joilla apuaan antaneita ukkoja voidaan nyt vuorostaan auttaa.

Myös ukkojen sanomaa on päivitettävä. Apua tarvitsevista huolehtiminen on edelleen sekä maallisen että uskonnollisen yhteisön vastuulla. Köyhyystutkija Jouko Karjalainen ja rovasti Toivo Loikkanen muistuttavat tästä artikkeleissaan, joihin ajallisen perspektiivin tarjoaa kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman. Ilman historiaa emme voi myöskään ymmärtää nykyisyyden ja tulevaisuuden rakentumista.

Vaivaisukoista on moneksi. Ne tarjoavat kädenojennuksiaan eri alueille: kirkko-, sosiaali-, kulttuuri- talous- ja sotahistoriaan, kansanperinteiden ja taiteiden tutkimukseen. Perinteentutkimuksen emeritusprofessori Seppo Knuuttila ja taidekriitikko Otso Kantokorpi valottavat omissa artikkeleissaan kansanperinteeseen ja taiteeseen liittyviä kytkentöjä. Ukkojen kautta voisi lähestyä monia muitakin aiheita.

Tämä kirja on tehnyt tehtävänsä, jos se saa aikaan uuden kiinnostuksen ukkoja ja niiden tutkimista sekä niistä huolehtimista kohtaan, mutta emme myöskään saa unohtaa ukkojen varsinaista sanomaa: kanssaihmisten auttamista.

Helsingissä 28.4.2013

Otso Kantokorpi

***

Vaivaisukot – ITE-taiteen uranuurtajia vai katoavaa kansanperinnettä?

Monen erityisesti pohjalaisen kirkon tai tapulin seinustaa on koristanut – ja joissain paikoissa koristaa edelleenkin – puinen ihmishahmo, joka on kerännyt rahaa seurakunnan köyhille. Usein ne seisovat koristeellisen katoksen alla, ja ukon yhteydessä voi olla myös kehotuslause – vaikkapa: ”Joka köyhää armahtaa, hän lainaa Herralle.” Niitä on kutsuttu vaivaisukoiksi, eteläisemmällä Pohjanmaalla toisinaan vaivaispojiksi. On puhuttu myös kirkonäijistä ja vaivaistukeista – jälkimmäinen ilmaisu on säilynyt kansan suussa varhaisten tukinmuotoisten rahakeräysvälineiden myötä.

Suurin osa vaivaisukoistamme on peräisin 1800-luvulta, mutta vanhimmaksi oletetun Hauhon Bartimeuksen arvellaan olevan jopa 1600-luvun lopulta. Muutamissa seurakunnissa on varsin nuori ukko: tuoreimpana Rantsila, jonka jättimäinen ukko paljastettiin kesällä 2012.

Ukkojen tyylillisiä juuria ei ole tarkemmin kartoitettu. Osa vanhemmista ukoista muistuttaa saksalaisen kirkollisen puuveiston perinnettä, osa myöhemmistä hakee selvästikin juuriaan Pohjanmaan rannikon laivanrakennus- ja puunveistoperinteestä – onpa laivojenkin keulakuvillakin ehkä oma merkityksensä.

Moni ukoista on Suomen sodan (1808–09) puujalkainen sotaveteraani, ja moni niistä seisookin lähellä Pohjanmaan klassisia taistelupaikkoja. Voisi jopa ehdottaa teoriaa, että Ruotsista löytyvät alle kymmenen ukkoa olisivat perua juuri tästä sodasta, Pohjanlahden yli siirtyneiden käsityöläisten innoittamaa – ja jos ei sodasta, niin ainakin läheisten naapuruussuhteiden perua. Muualta maailmasta ei tällaista perinnettä sitten tunnetakaan, joten kyse on kansainvälisestikin varsin merkittävästä ja ainutlaatuisesta ilmiöstä.

Kaikkineen Suomessa tunnettuja ukkoja on ollut noin 180, joista 145 on jäljellä – myös yksi akka, joka työskentelee Soinissa. Jotkut ovat hävinneet aikojen saatossa, osa rapistunut hiljalleen huonokuntoisiksi ja sitten hylätty. Monia ukkoja on pahoinpidelty useampaankin kertaan ryöstösaaliin toivossa, ja vietiinpä Raution ukko kappelin seinästä kokonaan niinkin myöhään kuin syksyllä 2012. Tämä surullinen tapahtuma sai kuitenkin onnellisen lopun, kun ukko löydettiin toukokuussa 2013 hylättynä syrjäisen metsätien varrelta Kannuksessa. Ryöstetty ukko oli jkonkin verran vettynyt talven aikana, mutta se saadaan kunnostettua jatkamaan työtään.

Raution vaivaisukko. Kuva: Aki Paavola.

Vaivausukkojen esteettiseen maailmaan on nykykatsojan hieman vaikea uppoutua. Toisin kuin hienompi ja arvokkaampi kirkkotaide, ukot ovat useimmiten seisseet ulkona säiden armoilla. Tämä on tuottanut ukkojen jatkuvan korjaamisen ja maalaamisen tarpeen, jota on myös toisinaan laiminlyöty kohtalokkaan pitkään. Ulkonevia osia – ojollaan olevia käsiä, jopa neniä, on hävinnyt ja toisinaan korvattu uusilla. Uudelleen maalauksissa ei useinkaan ole piitattu alkuperäisestä, ja vaatetuksen jopa väri on saattanut vaihtua kokonaan. On käytetty sitä materiaalia, mitä tarjolla on ollut. Toisinaan käytetty maali on ollut täysin väärää, jolloin ukkojen rapistuminen tai jopa suoranainen tuhoutuminen ovat vain nopeutuneet.

Alkuperäisen mestarin näkemyksen ja sen onnistumisen arvioiminen on näiden historiallisten vaiheiden kautta usein vaikeaa. Mutta kyllä niihin kansan parissa suhtauduttu esteettisesti jo niiden uhkeimmassa nuoruudessa – ollaan oltu ylpeitä oman kylän osaamisesta, mutta on sitä osattu jo aikanaan kritisoidakin. Samuli Paulaharju on kerännyt muistitietoa muun muassa Perhosta, jossa rumaa ja pelottavaa ukkoa jouduttiin jopa kaunistelemaan: 89-vuotias Paavolan Tummu kertoi Paulaharjulle vuonna 1928: ”Se oli ensin kovan näköinen, jotta lapset pelkäsivät. Sitten pienennettiin naamaa, ettei se enää kahtonut niin rumasti.”

Vaivauskot ovatkin tavallaan olleet käyttötaidetta, jonka oletetaankin kuluvan, vaativan erilaista korjailua ja lopulta muuttuvan jätteeksi. Monissa seurakunnissa onkin vuosien saatossa ollut töissä useampikin ukko: uusi on tehty, kun vanha on tehtävänsä jo selvästi täyttänyt.

Ukkoihin taiteena kohdistunut kiinnostus heräsi ensimmäistä kertaa varmaan pitkälti kansanperinteenkerääjä Samuli Paulaharjun myötä jo 1910-luvulla. Aiheesta kirjoitti myös arkeologian professori A.M. Tallgren vuonna 1911. Myöhemmin kansa- ja tilastotieteilijä Yngvar Heikel kiinnitti huomiota ukkoihin laajassa artikkelissa vuonna 1929.

Taitavana valokuvaajana tunnettu Paulaharju sekä valokuvasi että piirsi ukkoja, tallensi niihin liittyvää suullista perinnettä ja kirjoitti niistä myös useampia artikkeleita. Paulaharju ymmärsi myös ukkojen vaalimisen tarpeen: ”Saakoon vanha, uskollisesti virkansa hoitanut kirkonpalvelija saman kunnian vieläkin. Ja seisokoon hän rakkaan kirkkomäkemme vanhana uskollisena vartijana edelleenkin.” Sittemmin vaivaisukot ovat kokeneet kaksi pientä renessanssia, 1960-luvulla ja 2000-luvun alussa. Valokuvaaja Markus Leppo julkaisi ukoista kaksikin kuvakirjaa. 2000-luvulla ukkojen nykytilaa ovat kartoittaneet Kaija Santaholma ja vähemmän tunnetussa omakustanteessaan Jan-Erik Rudnäs.

Karvian vaivaisukko. Kuva: Aki Paavola.

Ukkojen tekijöiden joukosta on löytynyt sittemmin maineeseen nousseita mestareita – varsinkin kaksi: evijärveläinen Erkki Lahti (1816–1858) ja kuortanelainen Heikki Mikkilä (1801–1850). Moni ukko on kuitenkin täysin anonyymi tai sitten nimetyn mutta vaiheiltaan vain vähän tunnetun tekijänsä ainoa taidonnäyte. Tieto tekijästä on tavallaan ollut yhdentekevä. Paulaharjukin törmäsi tähän Kalajoella, missä Piekon Aukko (Aukusti Isokääntä) vuonna 1916 totesi humoristisesti: ”Tietysti se on jumalan töitä niinkuin muutkin äijät.”

Ovatpa akateemisen koulutuksen saaneet ja taidehistoriassa jo paikkansa lunastaneet veistäjätkin kokeilleet taitoaan tässä lajissa: muun muassa Hannes Autere (Mänttä, 1930) Heikki Konttinen (Nurmijärvi, 1939), Eeva Ryynänen (Pankakoski, 1960) ja Kari Juva (Aitolahti, 2002). Totuuden nimissä on kuitenkin todettava, että varsin marginaalisiksi nämä ukot tekijöidensä muuhun tuotantoon nähden ovat jääneet. Ne ovat pikemminkin kuriositeetteja.
Vaikka ukot ovat saaneet osakseen arvostusta jo 1900-luvun alkupuolella, vakavan ja perinpohjaisen taidehistoriallisen tutkimuksen kohteeksi eivät ne kuitenkaan ole vielä joutuneet. Ne ovat itse asiassa pysyneet taidehistoriallisessa marginaalissa häkellyttävän pitkään ja sitkeästi. Arkistoissa on kuitenkin runsaasti tässä suhteessa käyttämätöntä materiaalia. Arkistojen avulla ukkoja kyetään ajoittamaan tarkemmin, ja monelle anonyymille ukolle saattaa vielä löytyä tekijäkin. Myös yksittäisten tekijöiden vaiheita on mahdollista tutkia tarkemmin. Perustutkimukselle on tilausta, sillä ukkojen kytkeytyessä ikään kuin ”luonnollisesti” nykyään niin voimallisesti virinneeseen ITE-taiteena tunnetun nykykansantaiteen tutkimukseen ja harrastukseen on syytä saattaa vaivaisukkoperinne osaksi samaa jatkumoa. Vaivaisukkoperinne on selvästikin oma voimakas juonteensa kansanomaisen luovuuden historiassa ja jatkuvuudessa: tuskin on väärin olettaa, että moni tuoreempi kansantaiteilija on saanut varsin suoria virikkeitä ukkojen maailmasta. Niin monelle tuo ukon hahmo tuntuu piirtyneen selkeänä lapsuuden ja nuoruuden muistikuvana.

Kirjallisuutta:

– Heikel, Yngvar: Kyrkornas fattiggubbar i det svenska Österbotten. – Svenska Litteratursällskapets folkloristiska och etnografiska studier IV. SLS 1929.

– Leppo, Markus: Vaivaisukot – Finnish Pauper-sculptures. WSOY 1967.

– Leppo, Markus: Finlands Wooden Men-at-alms – Finlands fattiggubbar – Suomen vaivaisukot. Valokuvakirja 1979.

– Paulaharju, Samuli: Käsikirjoitus Kirkonäijiä – 35 kuvaa ja piirrosta, 42 muist.pano-lehteä. Päivätty Oulussa 1932. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto.

– Rudnäs, Jan-Erik: Fattiggubbarna i Finland och Sverige. Jan-Erik Rudnäs 2006.

– Santaholma, Kaija: Vaivaisukot. Tummatukka ja kirkonäijät. RAK 2001.

– Tallgren, A.M.: Fattiggubbar i Finland. – Brages årsskrift 6. Föreningen Brage 1911.