Julkaistua 493 & Näyttelykuvia 892: Elävää ja ylevää

Viime viikon tiistaina Galleria Ortonissa avattiin Heikki Veijolan (s. 1967) näyttely. Oli hienoa nähdä, miten harvoin esiintyvä taiteilija on iskussa. Vasta tänään – on ollut taas liikaa hommia – ehdin kirjottamaan gallerian verkkosivuille taiteilijaesittelyn, jossa yritin muistella avajaispuhettani:

Elävää ja ylevää

 

Taidemaalari Heikki Veijola (s. 1967) on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 1998. Hän piti yksityisnäyttelyn Galerie Artekissa jo vuonna 1997, mutta on esiintynyt sen jälkeen harvakseltaan – Galleria Ortonin näyttely on vasta hänen toinen esiintymisensä 2000-luvulla. 

Veijola on muutenkin hidas maalari, jonka töiden meditatiivinen luonne koskee katsojan lisäksi myös häntä itseään: maalausprosessiin liittyy elimellisesti katsominen. Maalatessaan hän katsoo teoksiaan pitkään ja hartaasti, antaa ajatuksen kehkeytyä rauhassa. Tosinaan maalaus saa levätä keskeneräisenä sivussa ja odottaa sitä oikeaa hetkeä, jolloin se vasta viimeistellään. 

Artekin aikoina Veijoa maalasi ihmisfiguuria – ei kuitenkaan mitään realistista kuvaa. Nyttemmin hän on siirtynyt kokonaan abstraktiin muotokieleen, josta voi hakea korkeintaan tilallisia viittauksia. Veijolan maalausjälki muistuttaa ekspressiivisyyttä, se on väliin roisia ja nopeiden eleiden näköistä fyysistä maalaamista, ja toisinaan hän käyttää mukana valuttamista, mutta epäröisin kuitenkin yhdistää abstraktiutta ja ekspressiivisyyttä kutsumalla hänen tyyliään abstraktiksi ekspressionismiksi. Yhdysvalloissa 1950–60-luvuilla kehittyneen tyylin ominaispiirteitä on kuitenkin Veijolaan verrattuna liikaa suuri koko, ja tietty herooisuus. Veijolan kuvat eivät ole kuvia niistä eleistä ja energiasta, joista ne ovat syntynsä saneet. Häntä leimaa herooisuuden sijaan pikemminkin uskonnollista tunnetta muistuttava nöyryys ja meditatiivisuus. Maalausten rauha ja outo hehkuvuus tuo mieleen jopa ikonimaisia ulottuvuuksia. Ikonien tavoin ne ovat kuin väreihin puettua teologiaa – mutta ilman oppia ja liturgiaa. Ehkä myös ilman jumalaa. 

Veijolan maalaukset eivät sisällä kovinkaan tarkkaa merkityksenantoa; hän itsekin toteaa ”tulkitsevansa niitä eri päivinä eri tavoin”. Ja näin on väistämättä katsojankin laita – satunaisia assosiaatioita lukuun ottamatta. On kuin maalaukset pakottaisivat katsojan katsomaan myös itseään, koska mitään varsinaista avainta ei ole. Ehkä jopa löytämään ylevän – jonka koen olevan yhden Veijolan tavoittelemista virvatulista – itsestään. Ne viittaavat ”tulokseen ponnistuksesta ja yrityksestä saada havainnon ja mielikuvien piiriin jotakin, joka ei mahdu siihen tai rikkoo sen”, kuten emeritusprofessori Erkki Vainikkala on ’ylevän’ käsitteestä todennut. 

Jossain Veijolan teoksissa olen havaitsevinani juuri tuon mahtumattomuuden sekä rikkomisen tietoisia pyrkimyksiä, mikä tekee maalauksista myös elävämpiä. Mieleeni tulee yhdysvaltalaisen taidemaalari Mark Rothkon sanat omista teoksistaan: ”Taiteeni ei ole abstraktia, se elää ja hengittää.” Eiköhän Veijolan taide ole juuri sellaista, vaikka hän itse ei niin tohtisi sanoakaan?