Julkaistua 495: Maatalouden kuvallisuudesta

Joulu tuotti pienen lisätauon, mutta tänään pääsin taas radiotyön pariin, mikä tuntui tosi mukavalta. Oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Olin niin innoissani yhdestä aiheesta, että en edes miettinyt mitään guggenheimeja tai muita kulttuuripoliittisia urputuksia, joita olen tehnyt vähän liikaakin. Kylläpä on hienoa innostua jostain kokemastaan asiasta:  

Maatalouden kuvallisuudesta

Olen juuri viettänyt unettoman yön sen takia, että innostuin ja antauduin sille vahvalle tunteelle, joka syntyy, kun antaa ajatusten ja fantasioiden edetä estotta. Näin tapahtuu joskus, ja silloin elämä tuntuu hauskalta – vaikka seuraavana päivänä väsyttäisikin. 

Se mikä minua varsinaisesti hämmästyttää on, että ajatusvyöryn sai aikaan juridiikka, joka ei koskaan ole kiinnostanut minua. 

Kaikki käynnistyi, kun luin Valtion taidemuseon ja Suomen Lakimiesliiton julkaisemaa tuoretta kirjaa Oikeuden näyttämöt, joka käsitteli kuvallisuutta lainkäytössä. 

Lapin yliopiston eläkkeelle jäänyt oikeuslingvistiikan professori Heikki E.S. Mattila on kirjoittanut kirjaan innostavan esseen oikeuden kuvallisuudesta ja tuonut esiin sellaisia seikkoja, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi. Mattilan kirjo on laaja: hän käsittelee oikeuden kuvaa vaikkapa liikennemerkkien semiotiikassa tai lukutaidottomille maahanmuuttajille tehdyissä visuaalisissa oppaissa – esimerkiksi New Yorkissa on katukauppiaita varten tehty kirja, jossa ehdot ja säännöt on puettu havainnollisten tilannekuvien muotoon. 

Mattila käsittelee myös tuomarien pukeutumista aikojen saatossa. Esimerkiksi uunituoreessa venäläisessä ohjekirjassa Asianajotoimi Venäjällä (2012) ohjeistetaan naisjuristeille, että oikeussalissa ”keskipitkät hiukset sopivat parhaimmin” ja että ”luotettavaa vaikutelmaa korostaa naisasianajajan sormessa välkkyvä vihkisormus – täysin hänen siviilisäädystään riippumatta”. 

No, enhän minä tämän takia vielä yöuniani menettänyt. Ajatukseni lähtivät liikkeelle, kun aloin soveltaa Mattilaa. Nykytaiteessahan on tapahtunut käänne, jossa arki ja tavallinen elämä on nostettu valtaa ja mahtia vahvistavan mahtipontisen kuvailmaisun rinnalle ja ohi – esimerkiksi julkisessa taiteessa. 
Oikeuslaitos on tyypillinen vallan ja mahdin linnake, joka on pelannut arvokkuuden kuvastolla, tuottanut lukuisan määrän pönäköitä muotokuvia ja ison joukon hienoja oikeuspalatseja – Oikeuden näyttämöt käsittelee myös oikeusarkkitehtuuria. 

Kuutti Lavonen, Viimeinen tuomio, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, 2005–09.
  

Mitä jos tämä arkinen käänne alkaisi näkyä instituutioihin liittyen myös taidehistoriassa? Yöunet menivät, kun ryhdyin kuvittelemaan samanlaista kirjaa suomalaisen maatalouden kuvallisuudesta. Päähänpälkähdys oli vähän kummallinen, koska en ole erityinen maatalousihminenkään. Mutta ehkä juuri vieraus auttoi, koska se sai uteliaaksi. Olin ensin miettinyt vähän aikaa kevyen musiikin kuvallisuutta, mutta se tuntui niin tutulta levynkansineen ja ikonisine kuvineen, että halusin muille alueille. 

Kysymyksiä heräsi loputtomasti. Mikä on maatalouden suhde kuvaan ja kuvallisuuteen? Millä ikonografisilla ja semioottisilla keinoilla maatalouden merkittävyyttä on lujitettu? Minkälaisena kuvastona maatalous on haluttu ja halutaan välittää? Minkälaista on navetta-arkkitehtuuri ja miten se on aikojen saatossa muuttunut. Piti oikein nousta sängystä ja lähteä googlettelemaan: ’navetta-arkkitehtuuri’, ei yhtään tulosta, ’maatalouden semiotiikka’, ei yhtään tulosta. 

Postikortti Naudan historian museosta (2013).

Sitten mieleeni tulvi erilaisia osa-alueita. Olen nähnyt joitakin vanhoja muotokuvia rakkaista lehmistä ja hevosista. Jopa veistoksia palkituista mahtisonneista tai lypsyihmeistä. Toisinaan maanviljelijät tilasivat paikallisilta taidemaalareilta maalauksia tiluksistaan. Sitten oli ilmakuvavillitys, jolla aikoinaan tehtiin paljonkin bisnestä. 

Arkkitehtuurikin tarjoaa loputtomasti tutkittavaa. Ei pelkkiä navettoja vaan myös vaikkapa maamiesseurojen taloja. Minkälaista niiden arkkitehtuuri on ollut? Entäs niiden juhlasalit ja näyttämöt taustafondeineen? Mitä kuvallista materiaalia ne ovat sisältäneet? 

Entä maatalousnäyttelyt ja niiden visuaalisuus? Olen kerran elämässäni käynyt maatalousnäyttelyssä ja ainoa asia, jonka muistan, oli tungoksesta harmistunut hevonen, joka puraisi minua olkavarresta. 

Entäpä mainokset? Minkälaista puhtauden kuvastoa nykyään monessa suhteessa varsin likainen maataloutemme on pitänyt yllä. Minkälaisilta maatalousnaisen tulee näyttää? Mieleeni tuli heti Valion vuoden 1981 maitomainos, jossa laulettiin: ”Aina kun mä juon maitoo”. 

Valion maitomainos herätti sosiaalisessa mediassa toissa vuonna raivoa valheellisuudessaan.

Eikä nykytaidettakaan tarvitse unohtaa – Oikeuden näyttämöt -kirjakin sisältää Miina Äkkijyrkän ja Kuutti Lavosen tulkintoja oikeudesta. Onhan meillä maataloudessa esimerkiksi kuvataiteilija Jan-Erik Andersson, joka suunnitteli arkkitehti Erkki Pitkäsen kanssa kuminanmuotoisen luomunavetan Teuvalle. Tai valokuvataiteessa Henrik Dunckerin ja Yrjö Tuunasen kirja Viljelijän sopimus (1993), jossa tekijät muun muassa miettivät sitä, miten heidän tavoitteensa sopivat maaseudun muutospaineiden esittämiseen. Ja uunituore tapaus: Terike Haapojan ja Laura Gustafssonin taideprojekti Naudan historian museo (2013).

Miina Äkijyrkkä, Armo ja totuus (2001), Iisalmen oikeustalo.

Jos olisin nuori taidehistorioitsija, ryhtyisin heti toimeen. Nyt täytyy vain odotella ja toivoa, että joku tekisi minulle tällaisen kirjan. Sitä lukiessa menetän mieluusti yöuneni. 

 Anderssonin ja Pitkäsen Kumina-luomunavetta (1997).

***

PS. Loppua innostukseeni ei tunnu tulevan. Kirjoitin jutun aamulla ja tullessani studiolta lukemasta sitä mietin koko matkan uusia ideoita. Palasin myös tuohon kevyen musiikin kuvallisuuteen. Onhan se selvä, että esimerkiksi levykansia, julisteita ja live-kuvia konserteista on käsitelty paljon, mutta usein pelkältä fanituksen pohjalta, ja paljon on hukkunut historiaan. Tiedän esimerkiksi, että kuvanveistäjä Heimo Suntio (s. 1955) on tehnyt Pelle Miljoonalle taustafondeja ja banderolleja. Onkohan niitäkään dokumentoitu mitenkään? Tiedän myös, että taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (s. 1952) koristeli diskon nuoruutensa Lieksassa. Onkohan olemassa kuvan kuvaa? Ja onhan noita vielä paljon muita.

Sitten siirryin jo baarien maailmaan. Baarien kuvallisuuskin olisi kiehtova aihe – mukana tietysti ne baarit, joissa on järjestetty ja järjestetään taidenäyttelyitä. 

Kyllähän näitä aiheita piisaisi.