Julkaistua 499 & Näyttelykuvia 896: Transparenssi, alitajunta ja valon uoma

Eilen oli Galleria G:ssä Melek Mazicin (s. 1956) Valon, unen ja mielen maisemia -näyttelyn (29.1.–16.2.) avajaiset. Väkeä oli paljon ja taiteilija syystä tyytyväinen:

Aiemmin lähinnä grafiikastaan ja installaatioistaan tunnettu Mazici on ryhtynyt maalaamaan. Akryyli ja vesi ovat tuottaneet sangen kaunista jälkeä. Sanoisin jopa, että syvähenkistä – jos sellaista sanaa kehtaisin käyttää.

Näyttelyn yhteydessä ilmestyi Parvs Publishingin kustantama Mazician uusia töitä esittelevä kirja Transparency. Siinä oli kolme lyhyttä tekstiä – Mazicilta itseltään, Eero Ojaselta ja minulta. Tässä kontribuutioni:

Transparenssi, alitajunta ja valon uoma

Melek Mazici (s. 1956) on tietyssä mielessä palannut juurilleen. Hän valmistui Istanbulin taideakatemiasta aikoinaan taidemaalariksi, mutta on 1980-luvulta asti tullut Suomessa tunnetuksi lähinnä taidegraafikkona – ja nimenomaan taidegraafikoksi hän valmistuikin Kuvataideakatemiasta Helsingissä.  
Mazicia kiehtoo nykyään transparenssin problematiikka. Tätä hän on tutkinut toki jo grafiikassaankin, mutta nykyisellä tekniikallaan – akryylimaalilla ja vedellä – hän saa aikaan suorempaa ja nopeampaa jälkeä ja toisaalta prosessin, jossa hän pääsee enemmän vaikuttamaan kuvaan työvaiheessa. 

Mazicin kuvamaailma on aina ollut orgaaninen, ja nyt hän on itsekin tavallaan itsekin pääsemässä orgaanisempaan yhteyteen kuvan synnyn kanssa: ”Kuva ja minä teemme yhteistyötä”, hän toteaa tekniikastaan.

Keltaisen kosketus, akryyli kankaalle, 2013.

Mazicin maalaustekniikka ei ole järin ortodoksinen: hän maalaa vaakatasossa ja käyttää runsaasti vettä, jonka kuivumisen seuraaminen vie prosessia omaan suuntaansa – määräten jopa usein kuvan suunnan vasta muotoutumisvaiheessa. Tätä eivät tee valumat, sillä niitä ei ole. Sen tekee läpinäkyvyyden ja valon asettuminen teokseen. Taideteoksen näennäisen staattisessa muodossa on jäljellä sen dynaaminen synty – on kuin joki olisi jättänyt uomansa ja kuin se näyttäytyisi valossa, erilaisissa valoissa. 

Mazici käyttääkin taidokkaasti juuri valoa: vastavalo, myötävalo ja sivuvalo tuovat teokseen oman syvyytensä ja hengittävyytensä, jonka myötä sen alitajunnasta kehkeytynyt orgaaninen muoto avautuu läpikuultavan näennäisobjektin läpi. Kuten taidefilosofi Susan Langer on todennut, hyvässä teoksessa sen transparentti lumetodellisuus, sen ”lasi” on niin kirkas, että tarkastelijan huomio kiinnittyy pakosti siihen tunteeseen tai sisäisen elämän puoleen, jota teos ilmaisee. Näin katsojakin kykenee liittymään tuohon orgaaniseen prosessiin: ei ole erikseen mitään symbolia, yksittäistä merkkiä, joka osoittaisi johonkin tiettyyn suuntaan tai antaisi tulkinnallisia ohjeita ja jonka avulla katsoja siirtyisi johonkin tunteeseen tai tilaan. Taideteos on parhaimmillaan tunteen suoraa näyttämistä. 

Tätä suoruutta korostaa myös Macizin tekniikka. Hän ei tee luonnoksia vaan aloittaa suoraan kankaalta tietäen alkuun lähinnä vain värin, josta aloittaa. Kesken prosessin hän ei juurikaan suunnittele, ei mieti paljoa. Hänenkin mahdollinen tulkintansa syntyy vasta sitten, kun alitajunta on jo tehnyt tehtävänsä. 

Toki Mazicin töistä on hahmotettavissa värin ja valon lisäksi myös kuvamaailmaa ja sitä kautta omaa tematiikkaansa, joka liikkuu yleensä erilaisilla rajapinnoilla. Taiteilija itsekin tunnistaa töissään herkän feminiinisen ulottuvuuden, mutta asettaa sitä vastaan yleensä vastapooliksi vahvuuden ja voiman ja tuottaa näin kuvaan oman jännitteensä. Yksi tarjolla oleva rajapinta on ikiaikainen taiteen vastapari, abstrakti ja figuratiivinen, ja siitä voi löytää reitin jopa ns. hypnagogiseen tilaan: valveen ja unen rajatilaan. Tuntuuhan meille useimmille tuttu unen partaalla syntynyt kuvamaailma karkaavan rationaalisia selityksiä.

Sen Mazici kuitenkin tietää jo aloittaessaan, että yksi päämääristä on aina kauneus.