No, fanitan minä edelleenkin Männikköä, mutta tajusin, että kahta hänen laajaa kuvasarjaansa minun on vaikea pitää kovin merkittävänä taiteena. Toinen käsittelee maahanmuuttajia, joita Männikkö roudasi pohjoisen autiotaloihin esittämään maahanmuuttajia pohjoisen autiotaloissa. Poliittisen kannanoton sijaan koen teon aika tyhjäksi teatteriksi ja vieraaksi sille välittömälle ja aidolle – jos niin saa enää sanoa – ihmiskuvaukselle, jota Männikkö on niin hienosti tehnyt. Toinen sarja koostuu eläimistä, ja se jää minulle vain kuriositeettien tavoitteluksi. Kun Männikkö korostaa kauneutta, epäonnistuu hän mielestäni siitä, etteivät kuvat ole erityisen kauniita. Mielestäni ne jäävät pikkuhauskoiksi.
Kaikesta muusta sitten pidinkin – lopulta jopa varsin oudosta ja sekamelskaisesta ripustuksesta.
Vähän jopa harmittaa, että nämä negatiiviset jutut korostuvat niin paljon jutussa, jonka kirjoitin tämän viikon Kirkko ja kaupunkiin (3/14), mutta jos niitä huomioita on perusteltava, vaatii se myös tilaa lyhyestä jutusta. Tässä siis juttu. Paperilehti ilmestyy vasta keskiviikkona, mutta näkyi se jo olevan PDF:nä verkossa, joten laitan sen jo tähänkin:
Haihattelija,
joka tekee mitä haluaa
Moni suuren yleisön tuntema taiteilija joutuu juuri tunnettuutensa takia outoon
vankilaan. Menestynyt taiteilija on tapana luokitella tietyn teeman ja urallaan
usein vain lyhyen vaiheen tuottamaan kliseiseen lokeroon. Näin on käynyt myös
oululaiselle valokuvataiteilija Esko
Männikölle (s. 1959).
Männikkö
valittiin vuonna 1995 Vuoden nuoreksi taiteilijaksi ja hänen uransa – myös kansainvälinen
ura – lähti rakettimaiseen nousuun. Maine syntyi pitkälti pohjoisen peräkammarin
poikia kuvaavasta laajasta sarjasta Naarashauki.
Männiköstä tuli pohjoisten metsästystä ja kalastusta harrastavien sekä kaljaa
juovien äijien tulkki – ja maailmalla varmaankin myös laajemminkin oudon
suomalaisuuden dokumentoija.
Männikkö
itse kieltää dokumentaarisuutensa ja korostaa hakevansa ensisijaisesti
kauneutta. Tätä korostaa myös hänen myöhempi uransa. Hän on ihmisten lisäksi
kuvannut esimerkiksi autioita taloja ja niiden hiljaista maatumista etsien ajan
patinan ja inhimillisten muistojen toisiinsa sulautumista. Hän on
myös kuvannut eläimiä – eikä niitäkään dokumentaarisesti vaan keskittyen
yksityiskohtiin: suihin, silmiin, niskan kaareen. Männikkö itse korostaa, että
ne eivät ole kuvia lajeista vaan ”kuvia jostakin”. Siis pelkästään visuaalisia
kuvia. Itse koin juuri nämä kuvat ongelmallisiksi, koska niistä puuttuu se
inhimillisen läsnäolon täyttämä monikerroksinen merkityslataus, joka Männikön
muille kuville on ominaista.
Sarjasta Harmony Sisters, 2007.
Männikkö kuitenkin sanoo olevansa ”haihattelija,
joka tekee mitä haluaa”, joten kai tämäkin on vain nieltävä osana Männikön
urastaan luomaa kokonaistaideteosta. Sellaisesta pohjimmiltaan on kuitenkin
kyse: Männikkö itse toteaa tekevänsä ”loputonta omakuvaa”. Hän kertoo kaikkien
ottamiensa valokuvien olevan hänen omaa sielunmaisemaansa.
Männikkö on seikkailija ja romantikko. Raunioromantikkona hän on viihtynyt myös hautausmailla, joissa ihmiset taas kohtaavat toisensa ja joissa heistä muistuttavat merkit patinoituvat ja maatuvat nekin hiljalleen kuin hylätyt asumukset konsanaan.
Männikkö on seikkailija ja romantikko. Raunioromantikkona hän on viihtynyt myös hautausmailla, joissa ihmiset taas kohtaavat toisensa ja joissa heistä muistuttavat merkit patinoituvat ja maatuvat nekin hiljalleen kuin hylätyt asumukset konsanaan.
Sarjasta Blues Brothers, 2013.
On
Männikkö ollut kantaaottavakin. Yhdessä kollegansa Pekka Turusen kanssa hän kuvasi aikoinaan Kuolan niemimaan
massiivisia ympäristötuhoja sarjassa Remont.
Molemmat olivat tuolloin ympäristöliikkeen aktiiveja.
Ennen
kuin Suomessa edes tunnettiin sanaa ”maahanmuuttokriittinen”, alkoi Männikkö kuvata
sarjaa Organized Freedom 2. Hän
kuljetti maahanmuuttajia aiemmin kuvaamiinsa autiotaloihin, kuvasi erivärisiä ihmisiä
rappeutuneissa ympäristöissä. Vaikka Männikkö toteaakin humoristisesti ”sivistyksen
saapuneen Pudasjärvelle” nähtyään siellä ensimmäiset tummaihoiset, en
kuitenkaan ymmärrä näiden kuvien poliittista ulottuvuutta. Tuloksena on vain
absurdi törmäyttäminen. Mielestäni Männikkö iski harhaan ryhtyessään ohjaamaan
ja asettelemaan ihmisiä toisin kuin muussa ihmiskuvauksessaan, jossa
leimaa-antavaa on ollut autenttinen paikallisuus sekä kuvaajan rento ja
empaattinen asenne.
Kaikkineen
Männikön näyttely on kuitenkin hieno kooste hänen urastaan, jota se avaa moneen
suuntaan – ja kuroo taas onnistuneesti yhteen häkellyttävän runsaassa ja
sekamelskaisessa ripustuksessaan.
Sarjasta Organized Freedom, 2001.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti