Näyttelykuvia 893: Mies, jota fanitan

Perjantaina kävin Helsingin Taidehallissa Esko Männikön (s. 1959) ison retron pressissä. Time Flies (18.1.–2.3.) on aikamoinen tapaus, sillä Männikön kuvia ei ole pitkään aikaan nähty Helsingissä. Eikä koskaan näin paljon.

 Kuraattori Maija Koskinen ja Esko Männikkö keskustelemassa julkisesti.

Aika "päräyttävä" näyttely, sanoisivat Docventures-kundit. Minä en tuollaisia sanoja kuitenkaan käytä.

Vähän minua häiritsee se, että Männikkö haluaa liikaa korostaa kuviensa ei-dokumentaarista luonnetta ripustamalla kaikki sarjat sekaisin jättimäiseksi sekamelskaksi. Olin kuitenkin aika vaikuttunut. Toisinaan sitä samastuu taideteoksiin, mutta Männikön tapauksessa samastun taiteilijaan. Tunnistan sukulaissielun ja olen jopa vähän kateellinen (tunnustettakoon muuten avoimesti, että tästä oudosta kateudesta tunnistan usein hyvän näyttelyn – enkä ole yksin: eräs taiteilijaystävänikin naureskeli kerran juuri tätä hassua laatumittaria, joka aina vaikuttaa häneen), mutta ennen kaikkea saan rohkaisua ja myös vaikutteita. Männikön asenne elämään, kanssaihmisiin ja taiteeseen on mielestäni ihailtavaa. Hän tekee mitä haluaa, mutta on samalla kuitenkin paneutunut ja vakava.   

Mutta palaan asiaan, sillä kirjoitan tänään näyttelystä kritiikin ensi viikkoa varten.
Innostuksestani kertonee kuitenkin se, että ryhdyin näyttelyn yhteydessä julkaistun Männikkö-kirjan innostamana ja töiden aloittamisen sijaan katselemaan omia Viro-kuviani, joiden aihe on aika usein kuin silkkaa Männikköä – sillä erotuksella, että en ole kovin hyvä enkä varsinkaan valokuvataiteilija ja että käytän vain halpaa digipokkaria. Pannaan tähän kuitenkin Männikön kunniaksi kaksi ottamaani ja minulle itselleni rakasta Viro-kuvaa:

Männikkö sanoo kirjassa, ettei hän koskaan pääse aution talon ohitse. Minulla on vähän sama tunne aina, kun näen hylätyn kioskin Viron maaseudulla.
Ja tämän kundin kanssa olen käynyt jo pari kertaa Paldiskissa juttelemassa:

***

Ja aina pitää vähän urputtaakin – niin kuin Männikkökin muuten tekee. Kun menin pressiin, minua jotenkin harmitti, kun näin ovella kyltin:

  

Ensin Kataisen ja Stubbin tiedotustilaisuus Männikön kuvien edessä ja sitten Männikkö.

Olin jo unohtanut koko asian, mutta illalla näin Männikön näyttelyn uudestaan kokoomusnuken ja -robotin taustalla:

Ymmärrän toki Taidehallin resurssipulan, mutta sen verran modernisti ja puristi olen, että haluaisin pitää taidenäyttelyt taidenäyttelyinä. Toivottavasti näyttelyn kuraattori Maija Koskinen muistaa Taidehallin merkitystä käsittelevää väitöskirjaa tehdessään sen, miten aikoinaan BMW:n tuleminen sponsoriksi poisti asiakaskunnasta vuosiksi joitain taiteilijoitakin. Maijalle muistutukseksi, että Jussi Kivi (s. 1959) kirjoitti aiheesta aikoinaan hauskan jutun Taide-lehteen.

Ja ihan sama, onko asialla Kokoomus. En minä haluaisi nähdä Vasemmistoliitonkaan tiedotustilaisuuksia näyttelyn keskellä. Taidehallin klubi – niin kuin tv-uutisissa virheellisesti sanottiin – olisi aivan eri asia. Maijan seuraajalle Jan Försterille muistutukseksi, että klubi oli aikoinaan sellainen paikka, jonka taiteilijat tunsivat omakseen. Silloin siellä oli hauska piipahtaa tapaamassa tuttuja. Sen ajan voisi ihan hyvin palauttaa.

Nyt ryhdyn kuitenkin töihin.