Julkaistua 497 & Näyttelykuvia 895: "Kuka tässä on se toinen?"

Annukka Ruuskanen soitti perjantaina Teatteri & Tanssista ja pyysi kritiikkiä Jouko Turkan kivinäyttelystä Kuva/Tilassa. Olin vähän epäröivä, koska olin jo hieman tutustunut sen sangen ristiriitaiseen vastaanottoon.

Vaan mitäpä sitä vanha mies enää häpeilemään.

Opetin syksyllä Nuoren Voiman Liiton taiteesta kirjoittamisen intensiivikurssilla, ja painotin varmaan pariinkiin kertaan kahta asiaa, joista kannattaa aina pitää kiinni, jos haluaa avustajasuhteen jatkuvan: deadline ja tekstin sovittu mitta.

Ruuskanen pyysi lehden verkkoversiota varten 3 500 merkin kritiikkiä. Minä en kirjoittanut sen paremmin kritiikkiä kuin edes pitäytynyt sovitussa mitassa. Lopulta kirjoitin 8 500 merkin odysseian Turkan kivien maailmaan. Siitä tuli kai hirvittävän pateettinenkin. Mutta tosi. Julkaisivat ne kuitenkin sen sitten tänä aamuna: 

”Kuka tässä on se toinen?”

Pekka Kantonen, Esa Kirkkopelto, Jaakko Ruuska ja Jouko Turkka: Tunnistan leijonan. Jouko Turkan kiviveistoksia. Kuva / Tila, Helsinki, 2.2. saakka.

En muista pitkän urani ajalta yhtäkään taidenäyttelyä, jonka herättämistä ristiriidoista olisin ennakkoon niin tietoinen kuin ohjaaja ja kirjailija Jouko Turkan (s. 1942) pihamaaltaan keräämiin kiviin keskittynyt näyttely Kuvataideakatemian uudessa galleriassa. Näyttely on tehty Kuvataideakatemian ja Teatterikorkeakoulun yhteistyönä – Turkan lisäksi mukana ovat olleet Turkan oppilas, ohjaaja ja käsikirjoittaja Esa Kirkkopelto ja Kuvataideakatemian opettaja, taiteilija Pekka Kantonen. Näyttelyn kaksi dokumentoivaa videoteosta ovat Jaakko Ruuskan käsialaa.

En ole aktiivisesti mukana sosiaalisessa mediassa, mutta helppohan sinne on ujuttautua vakoilemaan. Tästä näyttelystä on vellonut kiivas ja väliin kiusallisenkin tuntuinen keskustelu eri Facebook-seinillä. On Facebookissa nykyään lehtiäkin. Kulttuurilehti AKKU aloitti Turkka-keskustelun arvostamani teatterikriitikko Kirsikka Moringin kommentilla: ”Hän on matkalla, liukumassa yksityiseen fantasiamaailmaansa. Tiedän, Turkka tuskin suojeli ketään, mutta olisi eettistä suojella häntä julkitulemiseltaan, itseltään.” Tätä seurasi pitkä keskusteluketju puolesta ja vastaan. 

Kirkkopelto vastasi Teatteri & Tanssin kysymykseen: ”Taiteilija voi olla sairas tai terve, mutta sillä ei ole kontekstin kannalta merkitystä, enkä ota koko asiaan kantaa.” 

Ystäväni ja arvostamani kollega Ullamaria Pallasmaa oli suorastaan vihainen, kun sattumalta kohdatessamme sivusimme aihetta. Oletan, että kyse olisi siitä, miten sairasta miestä on käytetty hyväksi. 

Sitten soitti Teatteri & Tanssin Annukka Ruuskanen – hänkin arvostamani kollega. Hän pyysi lehteen kritiikkiä näyttelystä. Epäröin ensin, ja sanoin vielä, että ”siitä voi tulla vähän tyly”. Hän ei kommentoinut, ja sen enempää emme asiasta puhuneet, joten myöhemmin oletin, että sellaista hän sitten varmaan odottikin. 

Tein esitöitä, ja luin esimerkiksi nuoremman taiteilijaväen joukossa erityisesti arvostamani taiteilijan ja kuraattorin Jussi Koitelan Facebook-seinältä: ”Merkitys ja kiinnostus näiden kivien/kiviveistosten esittämiseen varmaan syntyy posthumanistisen ajattelun ja objektiorientoituneen ontologian kautta. Ilman ajatusta kaikkia olioita/asioita (mm. kiviä) merkityksen syntymisen kannalta samalla tasolla olevina objekteina Turkan kivijutut eivät varmaan kuulostaisi mitenkään merkityksellisiltä.” Siis minulle uusi asia: objekjektiorientoitunut ontologia? Mitä voi tarkoittaa Quentin Meillasouxin ajatus siitä, että ”objektiorientoitunut ontologia on kiinnostunut objektien välisistä suhteista myös ilman ihmistä”? 

Koitela jatkaa keskustelua: ”Subjektiksi on tietenkin aina ymmärretty ihminen (”Kivikansan muodon­ taju, sosiaalinen järjestäytyminen ja arvostukset haastavat modernin ihmisen näkökyvyn ja arvomaa­ilman.”), nyt kuitenkin kysytään ovatko kivet tehneet ihmisen? Eli onko kivi subjekti? Kysyä voisi myös, että olemmeko välineitä kiven käsityskyvylle jäsentää maailmaa kun hiplaamme niitä siellä näyttelytilassa?” 

Tapani Tammisen (s. 1937) työhuoneella perjantaina. Teatterimiehiä se Tamminenkin oli aoikoinaan: hän toimi KOM-teatterin bändin basistina kai kymmenisen vuotta.

Ruuskasen soittaessa olin matkalla taidemaalari Tapani Tammisen työhuoneelle Vihtiin. Tamminen on hienostunut, väreillä pelaava abstrakti maalari, mutta töitä katsoessani näin koko ajan figuureja, vähän hassujakin: tuossa on mulkku, tuossa pitsimyssyn reunustamat lapsenkasvot, tuossa aurinkolasit… Tamminen suhtautui assosiaatioihini pelkästään huumorilla, vaikka totesinkin, että ne vaikeuttavat teosten katsomista. 

 

***

Jouko Turkka on siis sairas. Tästäkin luin somessa vastakkaisia mielipiteitä. Ehkä hänellä on dementia? En minä tiedä, oletan vain, mutta en jaksanut ottaa sen tarkemmin selvää. 

Menin näyttelyyn. Törmäsin heti toiseen vierailijaan, arvostamaani kuvataiteilija Minna Heikinahoon, ja hädissäni kävin heti kimppuun. ”En sano mitään”, sanoi hän. Vaan minäpä olen aika hyvä kalastaja, ja sain hänet lopulta sanomaan yhtä sun toista, ja hän tarjosi tietämättään minulle yhtä avainta: ”Turkka on kuin Elis Sinistö.” Sinistöhän oli ”yhteiskunnasta ja sen käytännöistä irrottautunut erakkomystikko, joka eli onnellisena itse luomassaan ympäristössä ympäröivää luontoa kuunnellen ja kunnioittaen”, kuten ITE-tutkija Minna Haveri on kirjoittanut. Sinistön elämää on dokumentoinut useampikin taiteilija – muun muassa valokuvataiteilija Jan Kaila ja kaiken taiteen moniottelija Erkki Pirtola. Tätä touhua on siivittänyt silkka arvostus ja rakkaus.
Sitten luin vielä näyttelyn vieraskirjaa. Arvostamani performanssitaiteilija, kiivas Pekka Luhta oli samana päivänä kirjoittanut: ”Pirkkalaisen patafysiikan pitkä oppimäärä!” Ja patafyysikkahan oli kuvitteellinen tiede, jonka perustaja, kirjailija Alfred Jarry on sanonut: ”Patafysiikka on kuvitteellisten ratkaisujen tiede, joka liittää symbolisesti virtuaalisuutensa kuvailemien olioiden ominaisuudet niiden luonteenomaisiin piirteisiin.” 

Aloitin Ruuskan puolituntisesta videosta, jossa Turkka esittelee kiviään ja liikkuu myös ulkona näyttäen kallioiden fantasiamaailmaa. Hänellä on myös metodi: mukana on vesisanko, ja veden avullahan kuvioita saadaan näkyviin aivan eri lailla kuin kuivasta kalliosta.

Seurasin Turkan ajatuksenjuoksua, ja yhtäkkiä olin kuin takaisin Tammisen työhuoneella. Turkka sanoo: ”Katso, tässä on leijona.” Ja minä en nähnyt mitään sinne päinkään. Minä näin pillun. En nähnyt Turkan kanssa miltei mitään samalla tavalla, mutta häntä katsellessa tuli yllättävän hyvä olo, väliin alkoi naurattaakin. Kuin olisin ollut Turkan kanssa hersyvän hauskassa patafyysisessä dialogissa.

Ja vaikka modernistisen taustani kautta tiedänkin, että samastuminen on naiivein tapa vastaanottaa taidetta, aloin samastua Turkkaan enemmän ja enemmän filmin edetessä. Olen viettänyt paljon huonoa elämää ja kärsinyt erilaisista vaivoista, joiden tiedän vauhdittavan mahdollista tulevaa dementiaani. Aloin siis hiljalleen kuvitella itseäni Turkan rooliin. Sitten poskilleni jo valui hiljaisia kyyneleitä – tunnustettakoon, että olin ennen näyttelyä juonut gallerian läheisessä kantabaarissani pari lasia valkoviiniä ja yhden Jallun. En varsinaisesti itkenyt, vaan silmäni valuivat rauhallisesti – varmaan vähän samalla tavalla kuin niillä ihmisillä, jotka liikuttuvat Maamme-laulusta ja urheilumenestyksestä. Samastumisessani tunsin itseni jopa onnelliseksi. Löytäisinpä minäkin joskus tulevaisuudessa ympäristöstäni sellaisia kiinnekohtia, jotka antavat asioille mielen – minkä tahansa kiinnostavan, assosiaatioita tuottavan ja virikkeellisen mielen – ja ruokkivat fantasioita! 
Olen pari päivää sitten ollut seminaarissa, jossa joku lääkäri viittasi artikkeliin nimeltä – muistaakseni – ”Dementikko on esteetikko”. Tutkimus siis osoitti, että vaikka muisti hapertuisi, kauneuden taju ja kaipuu eivät häviä minnekään. Valitettavasti en myöhemmin löytänyt netistä mitään tietoja. Ja hitto, muisti siis jo pätkii…

***

Kriitikko joutuu työkseen miettimään myös tekijyyttä, objektia ja subjektia. Oliko Elis Sinistö taiteilija? En minä vain tiedä. Turkka oli kiistelty teatteriohjaaja, mutta kuvataiteilijaksi hänestä ei kuitenkaan taida olla. Mutta mitä väliä sillä oikeastaan on? Turkka itse kysyy kiveä katsoessaan: ”Kuka tässä on se toinen?”

Palaan vielä Koitelaan, jota mieluusti nyt komppaan: ”Turkan sekavaltakin vaikuttavat jutut kivistä johdattavat meitä ajattelemaan kiviä jostain uudesta kulmasta, joten on tässä tietenkin tää Turkan kosketus jotenkin mukana.” 

Sitten hiplasin näyttelytilaan tuotuja kiviä. Kastelin niitä. Pyörittelin käsissäni. Löysin jotain, sitten se hävisi, välillä en tahtonut millään löytää mitään. Mutta tästäkin nautin. Kivet tuntuivat hyvältä kädessä. Yhtäkkiä kaipasin vanhempieni mökille Merenkurkun saaristoon, sillä alue on aivan täynnä kiviä. Mitähän ajattelen ensi kesänä? 

 

***

Tästä ei tullut tilattua kritiikkiä. Tästä tuli tarina horjumisesta ja auktoriteetin menetelmästä tiedonhankinnassa ja mielipiteen muodostamisessa. Tiesin, mitä monet arvostamani ihmiset asiasta olivat sanoneet ja peilasin kuin apua pyytäen mielipidettäni heidän mielipiteisiinsä.

Onneksi tästä tuli myös tarina siitä, miten auktoriteetin menetelmä murtuu. Oma kokemus oli tarpeeksi voimakas, ja en lopulta piitannut auktoriteeteista. Kokemus oli myös erittäin syvä. Lisäksi sain uusia haasteita: haluan katsella ja kokea kiviä uudella tavalla. Minulla on nyt myös voimakas halu selvittää itselleni se, mistä objektiorientoituneessa ontologiassa on kyse. 

Totuuteen tai riittävään objektiivisuuden asteeseen pyrkivään kriittisyyteen en yltänyt, mutta hämmennyksessäni olin ainakin hetken aikaa raastavan avoin itseäni kohtaan. Ainakin sen verran mukana on totta.

***

PS. Tässä myös linkki Esa Kirkkopellon lyhyeeseen haastatteluun Teatteri & Tanssissa. Ja tässä linkki Pauli Tapion kiinnostavaan blogikirjoitukseen samasta aiheesta. Kirjoitin niin vimmaisesti, että unohdin siteerata sitä, vaikka olinkin jo päättänyt tehdä niin. Ja tästä linkistä kulttuurilehti AKKUUN.