Aino Kallas vietti kesän 1907 näillä main Sõrvenniemen lähellä, Salmen kunnan Järven kylässä.
Taide on siis ymmärrettävästi saanut jäädä vähän sivummalle muun elämän ja väliin myös ei-minkään-tekemättömyyden tieltä. Vaan tein minä töitäkin ennen matkaa ja piipahdin viime maanantaina Helsingissäkin avaamassa yhden näyttelyn. Alla tuloksia.
***
Heimo Suntio (s. 1955) ja Minnamari Toukola (s. 1982) avasivat eilen Berliinissä Suomesta Galleriassa yhteisen näyttelyn Conceptual Shifts (6.–27.9.). Tein heille esittelytekstin:
Käsitteellisiä liukumia
Taidemaailmassa vallalla ollut taiteilijoiden luokittelu on murentunut – oli sitten kyse materiaaleista, tekniikoista tai tyyleistä. Taidemaailman sukupolviakaan ei taida enää olla – ei siis kuiluakaan. Perinteet pysyvät, mutta jo pitkään myös vanhemmat ovat oppineet nuoremmilta.
”Minulla oli näyttely tulossa ja oli kiire. Pyysin Minnamaria tekemään joitain osia teosten rakenteisiin, ja huomasin, että hän teki osan paremmin kuin itse olisin tehnyt”, muistelee Suntio. ”Nyt me olemme tässä tasavertaisina kollegoina.”
Taidemaailmassa vallalla ollut taiteilijoiden luokittelu on murentunut – oli sitten kyse materiaaleista, tekniikoista tai tyyleistä. Taidemaailman sukupolviakaan ei taida enää olla – ei siis kuiluakaan. Perinteet pysyvät, mutta jo pitkään myös vanhemmat ovat oppineet nuoremmilta.
”Minulla oli näyttely tulossa ja oli kiire. Pyysin Minnamaria tekemään joitain osia teosten rakenteisiin, ja huomasin, että hän teki osan paremmin kuin itse olisin tehnyt”, muistelee Suntio. ”Nyt me olemme tässä tasavertaisina kollegoina.”
***
On vaikea määritellä Heimo Suntion (s. 1955) ja Minnamari Toukolan (s. 1982) lajityyppiä. Suntio oli nuorena konstruktivistinen maalari, mutta sittemmin hän ei ole vierastanut mitään välinettä: hänen installaationsa voi koostua pronssivaluista, löytöesineistä, valokuvista ja videoista. Toukola valmistui Kuvataideakatemiasta taidemaalariksi, mutta suurin osa hänen teoksistaan muistuttaa veistoksia. Hän kierrättää teoksissaan löytömateriaaleja, jotka ovat toisinaan silkkaa kadulta löydettyä roskaa. Tausta on epäilemättä osin materiaaliestetiikassa, mutta voiko kadulla lojuva langanpätkä herättää halun löytää langanpätkästä sielu – siten kuin puuveistäjä toisinaan yrittää löytää puun sielun. Toukolaa kiehtoo pikemminkin määrittelemättömyys.
”Käsitteellisiä liukumia on vaikea ymmärtää ja esittää”, totesi Ludwig Wittgenstein. Juuri tätä Suntio ja Toukola tekevät. Molemmilla on taipumus kierrättää materiaaleja, mutta lähtökohdat ovat erilaisia. Suntio saattaa sisällyttää teoksiinsa kirjallisia elementtejä ja merkityksellä ladattuja käyttöesineitä, mutta Toukola ”muuntaa aineiston toiseksi, sen habitus ei ole enää mukana”, toteaa Suntio.
Eilen tuli Berliinistä jo ensimmäinen ripustuskuva. Kuva: Jere Alajeesiö.
Sekä Suntio että Toukola ovat käsitteellisiä, mutta taustalla vaikuttaa kieliopin lisäksi myös runousoppi, joka viime kädessä mahdollistaa liukumat. Teos ei koskaan ole pelkästään idean yksioikoinen kuva. Molemmat ovat myös armottoman ahkeria ja taitavia käsityöläisiä – ”kädet ovat mukana koko ajan”, sanoo Toukola –, mikä sekin vahvistaa liukumaa. Muoto hioutuu sisällön erottamattomaksi säikeeksi sen sijaan, että se olisi vain kliininen toteutus.
Yhteistä on myös asenne, jonka molemmat tunnistavat toisissaan. Näin Suntio: ”Pidän hänen tavastaan olla olemassa ja liittää se taiteen tekemiseen. Tuossa totaalisuudessa on jotain hienoa: hän on ehdoton ja sivistynyt samaan aikaan. Yleensähän vain moukkamaisuus ja ehdottomuus kulkevat käsi kädessä.” Samaa voin minäkin sanoa Suntiosta, jonka olen tuntenut 1990-luvulta lähtien. Olisikohan tässä nyt metatason käsitteellinen liukuma, jonka kautta heidän teoksiaan olisi hedelmällistä pohtia?
***
Niin, että kaikki nyt vain joukolla Berliiniin! Siellä on nimittäin hauskaa, voin vakuuttaa, koska kävin siellä viime syksynä ja nautin suunnattomasti – taidetta vain oli vähän liikaa.
***
Taiteilija muistelee teostensa nimiä ripustuksen jälkeen.
Maanantaina vietimme avajaisia, joissa pidin puheen. Osan siitä varmaankin muistin, kun kirjoitin Saarenmaalle palattuani kirjoitin tämä esittelytekstin gallerian verkkosivuille:
”Ihmisen sisäinen kuva”
Kuvataiteilija Petteri Cederberg (s. 1976) on valmistunut Kuvataideakatemian maalaustaiteen osastolta vuonna 2011 – opiskeltuaan sitä ennen myös Taidekoulu Maassa.
Ensitutustumiseni Cederbergin työskentelyyn tapahtui kuitenkin muun kuin maalauksen välityksellä. Näin hänen töitään ensimmäistä kertaa Tallinnan Taidehallissa Tallinnan IV piirustustriennaalissa vuonna 2012. Isoa ja aika villisti ripustettua piirustusinstallaatiota katsellessani tuumailin tuolloin, että tämä nuori taiteilijahan selvästi ajattelee piirtämällä – prosessoi tuntemuksiaan, maailmankuvaansa ja läheisiä ihmisiään – yrittäen kuitenkin tavoittaa oleellisen virityksen melko vähillä elementeillä. Hänen toisinaan vähän sarjakuvamaisemmat, toisinaan herkän utuiset piirustuksensa ovat ulkoisesta muodostaan riippumatta hyvin latautuneita, ja syykin on selvä: useimmiten kohteena on ihminen. Kyse ei kuitenkaan ole kohteen näköisyydestä tai taiteilijan näköhavainnosta. Cederberg ei pyri realistiseen kuvaukseen. Kohteena ei ole jokin tietty ohikiitävä heti hetki tietyssä paikassa. Cederberg ei siis pyri impressioihin. Kohteena ei ole kuvattavan tai kuvaavan ryöppyävän voimakas ja pidäkkeetön tunnetila. Cederberg ei siis myöskään pyri ekspressiivisyyteen. Mihin hän sitten pyrkii? Taiteilijan omin sanoin: ”Ehkä maalausteni hahmot edustavat ihmisten sisäistä kuvaa – kaikessa moninaisuudessaan. Tilastojen ja tutkimusten keskiarvoinen ihminen on ainoa kuvitteellinen otus tässä maailmassa. Kaikki tämän keskimääräisen ulkopuolella on todellista.”
Hieman paradoksaalisesti Cederberg tavoitteleekin ulkoisesti ei-niin-näköisillä piirustuksillaan nimenomaan todellisuutta. Ja onnistuu siinä hyvin. Todellisuus syntyy niistä välittyvän intensiteetin kautta. Piirustukset ovat kuin vastaansanomattomia.
Tämä intensiteetti korostuu vielä enemmän Cederbergin Galleria Ortonissa esittämissä maalauksissa. Piirrosjäljen ja sommittelun lisäksi väri tuo ihmiskuvaukseen uuden vaikeasti hallittavan ulottuvuuden. Värien vuorovaikutuksen mukanaan tuoma psykologinen elementti on viritettävä kohdalleen. Väreillä on helppo miellyttää, ja väreillä on myös helppo alleviivata kulloistakin tematiikkaa liian yksinkertaistavasti. Tähän Cederberg ei selvästikään pyri. Ilmaisu on kuitenkin vähäeleisempää kuin Cederbergin piirustuksissa. Vaikka piirrosjälki olisikin tarkkaa, vaatii maalaus tavallaan vieläkin keskittyneempää otetta: jossain siellä fantasian syövereissä piilevä monimuotoinen tunne ei saa tulla maalatuksi yli.
Muiston kuva, 2014, akryyli kankaalle.
Tiedän, että Cederbergin kuvaamilla ihmisillä on usein esikuvansa hänen omassa henkilöhistoriassaan, mutta se, keitä nuo ihmiset ovat, on katsojalle täysin yhdentekevää. Oleellista on se, että me kaikki olemme osallisina samanlaisissa tuntemuksissa ja ihmissuhteissa ja kykenemme tunnistamaan sen intensiteetin, jolla elämää on toisinaan hyvä elää – ja kuvata, kuten Cederberg tekee.
***
Niin, että kaikki nyt vain joukolla myös Ruskeasuolle!
***
Jo vähän aiemmin olin kirjoittanut luettelotekstin Anu Tuomisen (s. 1961) tuoreimpaan näyttelyyn Väri/Färg (16.8.–11.10.) uudelle Konsthall Märstalle Sigtunassa:
Värin ja merkityksellä ladattujen esineiden grammatologiaa
Totesin yli kymmenen vuotta sitten Anu Tuomisesta, että hänen työnsä on kuin ”grammatologian poetiikkaa”. Viittasin tuolloin Jacques Derridan muotoilemaan kirjoittamisen tieteeseen, jonka lähtökohtana oli idean ja kirjoittamisen välisen erottelun ja hierarkian purkaminen. Poetiikalla viittasin luonnollisesti runousoppiin, en runollisuuteen – olihan Tuomisen ensimmäisen kirjankin nimi Kuvan sijamuotoja (2001). Tuominen on myös itse useammassakin haastattelussa korostanut logiikan osuutta työssään.
Tuominen ei lähesty värejä väriteorioiden kautta, vaikka hän koulutuksensa kautta onkin tietoinen niiden asemasta taiteen historiassa. Silti hänen työtään voi kuvailla suuren gurun Johannes Ittenin sanoin: ”Kuvalliset, älylliset ja henkiset kysymykset monistuvat ja kietoutuvat toisiinsa värejä tutkittaessa.” Juuri monistamista ja kietouttamista voisi pitää eräinä Tuomisen keskeisistä metodeista. Siteeraan vahvistukseksi vielä suomalaisen väriteorian opetuksen grand old mania, Harald Arnkilia: ”Visuaalisiin kokemuksiimme on aina sekoittuneena kulttuurisia, sosiaalisia ja emotionaalisia ulottuvuuksia.” Tuomisen käyttämä kirpputorimateriaali on täynnä näitä ulottuvuuksia, mutta hän ei vahvista tai alleviivaa niitä – ei käytä niitä sentimentaalisesti tai nostalgisesti hyväkseen vain miellyttääkseen yleisöään. Hän pikemminkin kietouttaa nuo nostalgian tunteet mukaan teoksiin yhtenä säikeenä, joka uudessa ympäristössään tuottaa muistamisen sijaan oivalluksen.
Degrees, 2010.
Tuominen on väliin humoristinen ja aina oivaltava, mutta hänen teoksissaan ei ole kyse siitä, että niiden arvoitus tai kompakysymys pitäisi jotenkin ”ratkaista”. Hän itsekin toteaa sellaisen teoksen olevan vastaanotettuna jo heti kuollut. Tuominen ei esitä kysymyksiä, joihin olisi yksioikoinen oikea vastaus tai tulkinta, niin kuin taideteoksessa usein oletetaan olevan. Hän pikemminkin näyttää sen, miten moniulotteinen ja harhaanjohtavakin mahdollisten tulkintojen maailma voi olla – silloin kun uskalletaan lähteä uteliaan assosiaation viitoittamille sivupoluille tai kun halutaan paneutua asioihin ”juurta jaksain” ja huomataan, että maan alle piiloutuvan juuren päästä pilkistääkin aivan eri lajia oleva arkitodellisuuden ilmentymä. Näin syntyvä inkongruenssi – huumorin usein käyttämä asioiden yhteensopimattomuus – muuntuukin silkan huumorin sijaan myös taikatempuista tutuksi hämmästyksen maailmaksi. Ja ammattietiikan mukaan taikatempun salaisuuttahan ei koskaan saa kertoa.
Kun Tuominen kirjoittaa punaisen sinisellä värillä, on kuin hän tekisi kokeen: ”Oli vaikea ajatella kahta väriä yhtä aikaa, sanana ja värinä. Se piti kirjoittaa itse, että näkisi molemmat värit yhtä aikaa.” Tuominen haastaa Ludwig Wittgensteinin ajatuksen: ”Kun meiltä kysytään ”Mitä ’punainen’, ’sininen’, ’musta’, ’valkoinen’ merkitsee?” voimme tietenkin heti osoittaa tämän värisiä esineitä, – mutta siinä onkin kaikki: Pitemmälle ei kykymme selittää merkityksiä ulotu.” Tuntuu siltä, että Tuominen pääsee vähän pitemmälle. Toisaalta enhän voi tietää sitä, että näkevätkö muut katsojat Tuomisen teokset samalla tavalla kuin minä. Meillä kullakin on oma – täysin yksilöllinen ja siten satunnainen – henkilöhistoriamme ”kulttuurisine, sosiaalisine ja emotionaalisine ulottuvuuksineen”. Mieleeni tulee jälleen Wittgenstein: ”Onko normaalisti näkevällä ja värisokealla sama värisokeuden käsite?” Tuominen vie työnsä jatkuvasti tällaisten kysymysten alueelle. Juuri siksi hän on epäilemättä käsitetaiteilija par excellence, mutta ei totutun viileällä, analyyttisellä ja älyllisellä tavalla. Hänen töissään on mukana aina voimakas runollinen ulottuvuus, ja hän itsekin tunnistaa niiden esteettiset pyrkimykset ja myöntää olevansa kiinnostunut kauneudesta. Oikean elämän tavoin tähän kauneuteen kuuluu kuitenkin myös rumuuden ja määrittelemättömyyden estetiikka. Näin hän totesi istuessamme baarissa, esitellessään minulle päällään olevaa, kirpputorilta löytämäänsä epämääräisen oranssia paitapuseroa – ”En osaa edes nimetä tätä väriä”, hän totesi – ja vihreitä muovisandaaleita, jotka hän oli hankkinut alun perin jotain vihreyttä tutkivaa teosta varten. Samalla katsoimme vastapäisen kiinalaisen ravintolan punaisia markiiseja, joissa luki keltaisella tekstillä ja kuvalla ravintolan nimi Punainen aurinko – hän kiinnitti myös huomiota siihen, miten ruma punainen oli, varsinkin kun se oli vilkasliikenteisen kadun pölyttämä.
Landscape Painter's Colour Box, 2006.
Siinä Tuomisen metodi. Valpas katse, utelias mieli. Joka-aamuinen käynti kahvilassa. Jokapäiväinen käynti kirpputorilla. Hän työstää esinekoosteitaan lähinnä kirpputorilöydöksillä. Olen käynyt yhdessä hänen työhuoneistaan (lue: varasto), ja ymmärrän miksi yksi hänen taiteellisista ongelmistaan on jatkuva tilantarpeen lisääntyminen.
Tuomisen tuhannet ja taas tuhannet kirpputorilöydöksensä kasautuvat, yhdistyvät, muuntuvat, janoittuvat, sarjoittuvat ja luokittuvat arkemme visuaalisen maailman kaikille alueille. Samalla hän kysyy isoja kysymyksiä: Miten kirjoitetun äänelliseen asuun liittyy kuvallinen elementti? Miten kuvan tai värin näkemiseen liittyy kaiken koetun, luetun ja kuullun muistaminen? Miten näennäisesti erilaisten maailmojen asiat kytkeytyvätkin todellisuudessa toisiinsa?
***
Niin, että kaikki nyt vain joukolla vielä Sigtunaan!
***
Nyt sulkeudun suosioonne ja palaan muun muassa näihin maisemiin:
Paitsi että tulen minä ensi viikolla lukemaan seuraavan radiokolumnini Pasilaan. Sitten palaan heti muun muassa näihin maisemiin:
Tässä talossa, Kaarman lukkarilassa, Aino Kallas vihittiin kesällä 1900. Se olisi, hitto soikoon, juuri nyt myynnissä, mutta kuka lahjoittaisi ahkeralle mutta säästämiskyvyttömälle kriitikolle kirjoitusstipendinä 110 000 euroa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti