Julkaistua 554: Taiteilija nosti grafiikan seinälle

Tämän aamun Helsingin Sanomissa ilmestynyttä juttua en olisi koskaan halunnut kirjoitaa. Tapsa oli hyvä ystäväni. Mutta onneksi toinen hyvä ystäväni, Timo Setälä, otti Tapsasta hienoja kuvia Galleria Ortonin viimekesäisen Salvelan kesä V:n ripustajaisissa ja avajaisissa. Juuri tällaisena Tapsaa on hyvä muistaa: seestyneenä ja optimistisena, hiljaa myhäilevänä.

Julkaistussa jutussa oli harmillisesti yksi virhe, jonka olen alla korjannut. Kopioin tiedon lainkaan miettimättä suoraan Hesarin aiemmasta uutisoinnista: ei Tapsa ollut kuollessaan 62-vuotias vaan 61-vuotias.

Lopun Reino-tossut voi tuntua oudolta, mutta se oli hyvin kuvaavaa Tapsan itsestään huolehtimattomuudelle, ja kerronpa tässä vielä jutun lopun, kun ei lehdessä voi liikoja jaaritella. Kun siirryimme – yhteinen ystävämme oli muuten kuvanveistäjä Heimo Suntio – Moderna Museetin näyttelystä kaupungille syömään ja vinyylikauppaan (Tapsa oli intohimoinen musiikin harrastaja), ylitimme sateessa vilkasliikenteistä Långholmsgatania Södermalmissa, mikä oli aikamoista urheilua Tapsallekin tossuissaan ja autoja väistellessään, varsinkin kun olimme juoneet muutaman calvadosin museon kahvilassa, niin eiköhän yksi tukholmalaisnainen pysäyttänyt meidät kesken kaiken, koska hän oli huomannut Tapsan tohvelit ja halusi tietää, mitä ne olivat ja mistä niitä saa ostaa. Varsinainen trendsetter tämä meidän Tapsa!

Taiteilija nosti grafiikan seinälle

Tapani Mikkonen 1952–2014

 

Taidegraafikko Tapani Mikkonen kuoli 61-vuotiaana Jorvin sairaalassa 10.9.2014. Hän syntyi Joensuussa 26.12.1952, ja vietti lapsuutensa Lieksassa. Siellä hän innostui nuoruutensa rockkulttuurin visuaalisuuteen ja toteutti jo varhain ensimmäisen julkisen teoksensa: paikallisen diskon sisustuksen. 

Mikkonen opiskeli Oriveden opistossa, Lahden taideinstituutissa ja Taideteollisessa korkeakoulussa. Työuransa hän teki ensin Helsingissä ja sitten Espoon Nallenpolun taiteilijatalossa vuodesta 2000.  
Mikkonen aloitti 1970-luvun tyyliin realistisena työläiskuvaajana, mutta 1980-luvulle tultaessa hänen suhteensa kuvataiteeseen muuttui. Hän siirtyi maisemaan, väliin miltei abstraktiin, sitten monipuoliseen symboliseen ilmaisuun ja ryhtyi käyttämään värejä Myös teoskoot suurenivat. Mikkonen itse muisteli halunneensa vedostaa niin suurelle paperille kuin mahdollista, ”nostaa grafiikan seinälle” – hänen uransa alkuaikoina grafiikkaa esitettiin yhteisnäyttelyissä usein vain vitriineissä. Mikkonen onkin yksi niistä pioneereista, jotka nostivat grafiikan tasavertaisena ilmaisumuotona muiden kuvataiteiden joukkoon. Hän oli intohimoinen grafiikan puolestapuhuja ja rohkaisi aina nuorempia kollegojaan. Hän toimi muun muassa Grafiris-työpajassa ja myöhemmin grafiikanpaja Imprimossa. 

Mikkonen näytti, että grafiikka voi olla jopa julkisten tilojen monumentaalitaidetta. Skanskan pääkonttorissa sijaitseva, kolmeen kerrokseen kohoava Vuosituhannen muistiinpanoja (2001) on edelleenkin suurin suomalainen graafinen teos. 

Mikkonen matkusteli paljon ja imi vaikutteita muun muassa japanilaisesta puupiirroksesta ja tussipiirustuksista, joita hän itsekin teki. Tärkeitä olivat myös kokemukset espanjalaisista luolamaalauksista ja 2000-luvulla afrikkalaisesta kulttuurista. Hän vieraili Länsi-Afrikassa useampaankin kertaan ja teki ison mosaiikkiteoksen suomalaiseen Villa Karon kulttuurikeskukseen Beninissä.

Mikkonen oli monipuolinen taiteilija, joka myös maalasi paljon, vaikka ei usein maalauksiaan esittänytkään. Hän oli armoton työnarkomaani ja maalasi esimerkiksi viimeisessä residenssissään, Kolin vastarannalla Vuonislahdessa talvella 2012 kahden kuukauden aikana 80 öljymaalausta. Hän kävikin lapsuutensa Pohjois-Karjalassa melkein vuosittain piirtämässä ja maalaamassa. 

Mikkonen sai vuonna 1981 Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinnon. Vuonna 2003 hän sai vastaanottaa kuvataiteen valtionpalkinnon. Hän teki useita julkisia teoksia, ja hänen töitään on kaikissa Suomen merkittävissä julkisissa kokoelmissa. 

Mikkonen oli väliin surullisen hahmon ritari eikä aina jaksanut huolehtia itsestään, ei avata laskuja tai ajaa partaansa, mutta taiteen katsojana ja keskustelijana hän oli aina intohimoinen. Eräänkin kerran lähdimme yhteisen taiteilijaystävämme kanssa Tukholmaan katsomaan J.M.W. Turnerin, Claude Monet’n ja Cy Twomblyn näyttelyä – Mikkonen tallusteli aamulla jalkoihin tökkäämissään Reino-tossuissa tammikuisia ja räntäsateisia katuja, kun siirryimme kapakkaan analysoimaan näkemäämme. 

Surumielisyys onneksi hälveni viimeisenä vuotena: hänestä tuli isoisä, täysraitis ja hän valmisteli vimmaisesti tammikuista näyttelyään, josta on nyt siis tuleva muistonäyttely.