Julkaistua 552: Kun taide ei ole yksinäistä työtä

Tänään kuulemma ilmestyi Forum Boxin 15-vuotisjuhlakirja, johon minulta oli tilattu haastattelujuttu – heinäkuussa istuin muutaman taiteilijan kanssa kapakassa. Tässäpä juttu:

Kun taide ei ole yksinäistä työtä

Usein kuulee sanottavan, että ”taide on yksinäistä työtä”. Kirjailija kirjoittaa kirjojaan kammiossaan aluksi tyhjää sivua kammoten, kuvataiteilija haahuilee edestakaisin ateljeessaan seuranaan vain materiaalit ja pelottava valkoinen kangas – tai savinen kuutio vailla muotoa. 

Taidetta ei kuitenkaan olisi ilman kanssaihmisiä ja muiden kanssa tehtävää yhteistyötä, jolla on oma työnjakonsa. Yhdysvaltalainen taiteen sosiologi Howard S. Becker on todennut (Art Worlds, 1982): ”Kaiken inhimillisen toiminnan tavoin taiteelliseen työhön sisältyy ihmisjoukon, ja usein suuren joukon, yhteistoimintaa. Heidän yhteistyönsä kautta kuulemamme tai näkemämme taideteos syntyy ja jatkaa olemassaoloaan. Teoksessa näkyvät myös aina tuon yhteistyön merkit.” 

Howard S. Becker (s. 1928), eräs nurkkajumalistani.

Becker operoi taidemaailman käsitteellä ja on tutkinut tuon monimutkaisen yhteistyön ja työnjaon verkostoja ja rakenteita. Perusrakenteet ovat melko selkeitä: kaikki tiedämme, että suomalaisessa taidemaailmassa toimii taiteilijoiden lisäksi taidehistorioitsijoita, museoihmisiä, kuraattoreita, galleristeja ja kriitikoita. Tarkemmin asiaa ajatellen mukana olevia ihmisiä on kuitenkin paljon enemmän – Becker esimerkiksi siteeraa englantilaista kirjailijaa Anthony Trollopeta, joka muistelmissaan korostaa palvelijansa roolia kirjojen synnyssä. Palvelija keitti joka aamu Trollopelle kahvit, kun tämä aloitti päivittäisen työskentelynsä 05.30. Trollope totesi olevansa ”tälle miehelle enemmän velkaa onnistumisestaan kuin kenellekään muulle”. 

Napoleon Saronyn (1821–1896) muotokuva Anthony Trollopesta (1815–1882).

Vaikka taidemaailman rakenne onkin kohtuullisen selkeä, voi sen käytänteissä ja toiminnoissa tapahtua muutoksia. Kyse ei ole pelkästään kosmetiikasta, esimerkiksi siitä että komissaarit vaihtuvat titteliltään kuraattoreiksi, vaan toisinaan rajuistakin rakenteellisista muutoksista. Esimerkiksi musiikissa ja elokuvassa varsinaisen taiteellisen sisällön luojan rooli on nykyään usein siirtynyt alisteiseksi tuottajan roolille. Tuottajistakin on tullut tähtiä. Näin on käynyt kuvataidemaailmassakin: toisinaan taiteilijat tuskailevat sitä, että taidemaailman valta on hiljalleen siirtynyt kuraattoreiden käsiin, ja taiteilija saattaa olla pelkkä pelinappula, kun kuraattori yhteisnäyttelyä rakentaessaan luo ”omaa teostaan”. Kentän sisällä tapahtuu kuitenkin liikehdintää ja siirtymiä. Taiteilijakin voi toimia kuraattorina tai kriitikkona. Taiteilijat voivat myös ottaa osan keskeistoimintoja haltuunsa ja ryhtyä pyörittämään vaikkapa omaa näyttelytilaa tai galleriaa. Tällaiseen toimintaan keskittyviä osuuskuntia on syntynyt Suomeen viime vuosina jo useita. Edelläkävijänä tässä prosessissa on ollut Forum Box, joka juhlii jo 15-vuotista taivaltaan. Koko tuon ajan aktiivisena taidekriitikkona toimineena uskallan väittää, että juuri taiteilijavetoinen toiminta on tuottanut yleensä sitä kiinnostavinta sisältöä, osoittanut riskinottokykyä ja näyttänyt taidemaailmallemme uusia asioita ja tapoja tehdä niitä. Tämä koskee myös suomalaisen taidemaailman kansainvälistymistä, jota aikoinaan leimasi komissaarivetoinen virallinen kansallinen edustuksellisuus ja myöhemmin virallisten tahojen yritys muuttaa kuvataide silkaksi vientituotteeksi. Nyttemmin kiinnostavin kansainvälinen kulttuurivaihto tapahtuu taiteilijavetoisten residenssien ja ruohonjuuritason näyttelyprojektien avulla. Ilman tarpeetonta liturgiaa. Tässäkin Forum Box on pitänyt tuntosarvensa koko ajan herkkinä.
Taide voi olla ihanaa, sielua parantavaa tai jopa ylevää, mutta taidemaailma on aina myös täynnä vaikeita jännitteitä. Kuraattorien ja taiteilijoiden suhteissa voi olla kitkaa, galleristit saattavat pitää taiteilijoita liian kovissa pihdeissä, erilaiset päättävässä asemassa olevat henkilöt tai jopa klikit saattavat käyttää liikaa valtaa jakaessaan taiteilijoilla tarjolla olevia vähiä resursseja – esimerkiksi apurahojen tai arvonimien muodossa yhteiskunnan taholta tulevia myönteisiä sanktioita.

Taiteilijat joutuvat kamppailemaan vähistä resursseista, ja heidät onkin ajettu melkoiseen kilpailuasemaan. Toki on olemassa taiteilijoita, jotka listaavat kateellisina toisten taiteilijoiden saamia apurahoja ja kunnianosoituksia, toisinaan jopa julkisessa sanassa, mutta todellisuudessa puheet taiteilijoiden keskinäisestä kateellisuudesta ovat liioiteltuja. Taiteilijat tarvitsevat toisiaan. He tarvitsevat ateljeekritiikkiä, he tarvitsevat kokeneempien kollegoiden neuvoja monissa käytännön asioissa sekä myös taiteellisissa kysymyksissä. Eikä sovi unohtaa sitä, että nykyään myös nuoremmat saattavat opettaa vanhempia. Taiteilijat tarvitsevat eri-ikäisiä kollegoita sijoittuakseen taiteen tekemisen jatkumoon – toiset perinteisiin mukautuen, toiset vallankumouksia suunnitellen. He tarvitsevat myös toisiaan ottaessaan asioita enemmän omiin käsiinsä – kuten Forum Boxissa on tehty. He tarvitsevat myös kollegoitaan oman työnsä mielekkyyden vahvistamiseksi. Kansainvälisissä tutkimuksissa on kiistatta käynyt ilmi, että taiteilijan menestyksen mittarina kollegoiden parissa hankittu arvostus on lopulta se kaikkein tärkein – mitalien kiilto tai taloudellinen menestys on varsin pieni lohtu, kun olet yksin tai väärinymmärretty oman neroutesi kanssa. Hyvä taiteilija on todella hyvä taiteilija vasta kun muut taiteilijat häntä sellaisena pitävät.

***

Tapasin heinäkuussa 2014 eräässä Forum Boxin lähikapakassa neljä forumboxlaista taiteilijaa testatakseni edellä esittämieni väitteiden totuutta. Mukana oli kaksi kokeneempaa konkaria, Matti Peltokangas (s. 1952) ja Pekka Kauhanen (s. 1954), sekä kaksi vähän nuorempaa tekijää, Stiina Saaristo (s. 1976) ja Tommi Toija (s. 1974). 

Pekka Kauhanen, Taidepoliisi, 2006, Espoo.

Pekka Kauhanen (PK): Taustaksi voisi muistuttaa, että silloin kun Forum Boxia alettiin ideoimaan vuonna 1996, oli menossa aika voimakas gallerialiikehdintä: Galerie Artekia oltiin lopettelemassa ja David Hasan sekä Ilona Anhava suunnittelivat yhteisprojektina jotain jättinäyttelytilaa. Tuolloinhan gallerioita ei ollut niin paljoa kuin nykyään. Kain Tapperilta paloi tilanteessa päreet, ja mukana oli myös Pekka Pitkänen. Boxin alku olikin aika veistäjäpainotteista. Artek oli ollut kerroksissa, ja nyt kuvanveistäjät halusivat isot työt sisään – vaikka kuorma-autolla. Sitten ruvettiin neuvottelemaan kaupungin kanssa. Kari Poutasuon kautta taisi löytyä tämä vanha juustola. Siinä se oli! Mahdottoman hieno rähjä, karsea ja kylmä. Byrokratia oli aika hankalaa, varsinkin kun me taisimme olla ensimmäinen tämänmuotoinen taiteilijavetoinen osuuskunta. Tapperilla oli kuitenkin kattavat kontaktit. Opetusministeriö antoi poikkeuksellisen hyvän apurahan, missä Matti Hokkasen apu oli merkittävää. Me haalimme kasaan loput. Osapuilleen miljoona markkaa siihen meni, mutta kun avasimme vuonna 1999, velkaa oli nolla. Sitä ei kukaan usko, kuinka paljon teimme työtä. Talkoita oli koko ajan. Tapper oli moottori ja myös Pitkänen oli mukana koko ajan. Muutkin tulivat nopeasti mukaan: muun muassa Tapio Junno eri apulaisineen oli talkoissa. 

Matti Peltokangas (MP): Me tulimme vähän myöhemmin mukaan, mutta jouduttiin Tommin kanssa lakkaamaan heti lattiat. 

Matti Peltokangas on veistänyt myös kirveenvarsia.

Stiina Saaristo (SS): Minä tulin vuonna 2003. 

PK: Ja jos vielä mennään alun sisältöihin, saimme heti hyvän lähtölaukauksen yhteistyössä Kiasman kanssa, kun esittelimme Richard Serraa ja Anthony Caroa. 

Otso Kantokorpi (OK): Nythän teitä on jo osapuilleen 80 jäsentä. Onko rajat jo saavutettu? 

PK: On varmaankin, mutta meillähän on kaikkea isompaakin yhteistoimintaa: erilaisia tapahtumia, Tallinnan taideretkiä ja pikkujouluja. 

SS: Eikä niitä aktiivisemmin mukana olevia ole liikaa. 

TT: Meitä on varmaan parikymmentä. 

OK: Mutta mennään siihen yhteistoimintaan. Mikä ero tässä on normaaliin galleriaelämään? 

SS: Minulle ero on siinä, että eri-ikäiset kollegat tuovat toimintaan erilaista historian tuntua. Normaali galleriaelämä on jotenkin liikaa mukana taidemaailmaa nykyään leimaavassa kertakäyttökulttuurissa. Tässä saa olla aktiivisesti tekemisissä pitkän uran tehneiden taiteilijoiden kanssa, ja on hyvä nähdä, miten he luottavat tähän ammattiin, miten se kantaa. Tässä on hyvällä tavalla historiaa ja jatkuvuutta.

TT: Perinteet pysyvät yllä. Siinä asettuu historian jatkumoon, kun kuuntelee näiden vanhempien horinoita. On käytännön elämässäkin eroja. Toisinaan on raskasta olla aina päivystysvalmiudessa. Jos oven lukko menee rikki, jonkun meistä on hoidettava se. Mutta todellisuudessa talkoohenki ja yhdessä tekeminen on mukavaa.

OK: Taiteen kentän sosiologisissa tutkimuksissa puhutaan kentällä käytävästä valtataistelusta sukupolvien välillä. Teitä nuorempia kuunnellessa ihmetyttää se, että ettekö te halua vanhojen pierujen väistyvän. 

TT (hymyilee): No väistyyhän ne ihan luonnollisesti jossain vaiheessa. 

Kävin aikoinani Tommi Toijan työhuoneella haastattelemassa häntä.

MP & PK (yhdessä suin, hymyillen): No mehän ollaan jo väistytty. Ollaan siirrytty ystävä-osastoon. [Sekä Kauhanen että Peltokangas kuuluvat Forum Boxin ystävät -yhdistyksen Pro Boxin hallitukseen.] 

SS: Minulle tämä sukupolvien taistelu on vieras ajatus. Nuorilla nykymeno on keskenään paljon raaempaa. Näissä vanhemmissa on parasta se, että ei ole niin sairasta vertailua ja kilpailua. On hienoa nähdä, miten he ovat kasvaneet taiteeseen. On upeaa nähdä taiteilijoita, jotka on sinut itsensä ja tekemisensä kanssa eivätkä koe nuorempia uhkana. 

OK: Moni vanhempi kuvanveistäjähän on ollut mukana keskiajoilta alkaneessa ammattikuntamaisessa mestari–kisälli-perinteessä. Elääkö tällainen vielä? 

SS: Kyllä minäkin koen olevani tavallaan samassa perinteessä. Forum Box on ollut minulle tässä suhteessa merkittävä. Monet Boxin jäsenet ovat olleet opettajiani – esimerkiksi Susanne Gottberg. Siinä syntyy aika kiinteä suhde, vähän kuin mestarilla ja kisällillä. Koen sen samana. Ehkä minullakin on nuorempia kollegoita tuettavana sitten kun tästä vanhenen. 

Stiina Saariston duuneissa on ärtsyä voimaa. Left Over, 2011, värikynä.

MP: Meille kuvanveistäjille on ollut luonnikasta käyttää apulaisia. Omat kädet eivät aina riitä. 

PK: Me tarvitsemme yhteistyötä. 

MP (hymyilee): Vaikka verissä päin kilpaillaan, tehdään hyvillä mielin yhteistyötä. 

OK: Kenellä te itse olette toimineet apulaisina? 

PK: Aimo Tukiaisella, Kain Tapperilla. 

TT: Tapperilla ja Radoslaw Grytalla. 

MP: Heikki Häiväojalla ja vähän aikaa Tapperilla. 

OK: Entä omat apulaisenne? 

PK: Kerran kävi yksi, mutta ei siitä tullut mitään. Minun tekemiseni ei ole samanlaista kuin monen muun. 

MP: Minähän autan nyt Pekkaa. [Peltokangas avustaa Kauhasta Talvisota-muistomerkin toteuttamisessa.] 

PK: Isoa duunia on tehtävä yhdessä. Ei siinä omat kädet riitä. 

TT: Minulla on kavereita ja myös oma poika. Ja faijaakin käytän joskus metallihommissa. 

PK: Tuohan on enemmän kuin sata jänistä! 

OK: Kollegoiden tukea voi tarvita muissakin kuin käytännön asioissa. Entä sellainen asia kuin ateljeekritiikki?

 SS: Minä en jaksaisi olla tällä alalla, jos ei olisi muutamia kollegoita, joiden kanssa voin jakaa asioita. En siis oikeasti olisi enää tässä ammatissa. Sara Orava ja Kasper Muttonen ovat tässä suhteessa korvaamattomia. Ei se varsinaista ateljeekritiikkiä ole, mutta on taiteilijana olemisen stressit ja ongelmat on hyvä jakaa. Joskus puhutaan ihan duuneistakin, mutta lähinnä kyse on henkisestä tuesta. Toisinaan sitä haluaa myös keksittyään ja päätettyään jotain jakaa intoa ja saada aikaan kollektiivista innostusta. 

PK: Minulla on kotona oma kriitikko. [Viittaa Outi Pienimäkeen.] 

MP: Paras pitää ovet kiinni. 

PK: Aika vähän minä muilta kyselen. Mutta kun tekee jotain uutta, niin siinä vähän puntti tutisee. Pitää testata. Viimeksi Matin kanssa yhteisnäyttelyssä sanoin: ”Et sitten naura.” Ja Matti sanoi omasta työstään ihan samaa. 

TT: Minulle kelpaa myös maallikkomielipide. Kaverit saattavat työhuoneella heitellä kommentteja ja kysellä jotain. Silloin joudun miettimään duunejani. 

PK: Puhelinsoitot kollegoille ovat enemmän sellaisia, että mistä saa mitäkin tavaraa. 

MP: Nuoret saattavat joskus jopa soittaa, että miten tehdään kipsimuotti. Mutta vakavasti ottaen, minulle ohikulkijat ovat tärkeitä, asun ja työskentelen sellaisessa kylämäisessä yhteisössä. Kyllä minä kuuntelen sivullisia, seuraan reaktioita. 

SS: Minulle paperi on vaikeimpia juttuja. Siksi olen tuttu konservaattoreiden kanssa. 

PK: Valureita ei myöskään pidä unohtaa. He seuraavat alan teknistä kehitystä. Nyt olen ollut jopa VTT:n kanssa paljon yhteyksissä. On tutkittu haponkestävää ruostumatonta terästä. 

MP: Eikä saa unohtaa metallifirmoja, niillä on ammattitaitoa teollisuudesta. 

OK: Entä ripustaminen? Sehän toisinaan jopa ylikorostuu yksittäisten teosten sijaan, kun pohditaan näyttelyn onnistumista. 

MP: Joskus sitä tulee sokeaksi omille töilleen. Kollega saattaa ehdottaa, että tuota vähän siirretään ja tuon voisi ehkä poistaa kokonaisuudesta. Veistäjien kesken me teemme sitä aika paljon. 

PK: Junno pyrki siihen, että kaikki sisään ja että kaikki veistokset ovat yhtä hyviä. 

SS: Haluan luotettavan alan ystävän aina mukaan rakentamaan yksityisnäyttelyä. 

PK: Joillain on ollut jopa sekä kollega että museoalan ihminen. Minäkin haluan omaani vieraan silmäparin, vaikka se vain kävelisi läpi ja kertoisi tuntemuksistaan. 

TT: Minä teen mieluiten ripustuksen yksin, mutta minulla onkin enemmän sellaisia installaatiomaisia rakennelmia, jotka ovat kulloiseenkin tilaan suunniteltuja. 

MP: Minulla on myös suunnitelmat yleensä valmiina, mutta joissain pikkujutuissa kollegoiden kommentit saattavat puhdistaa ja selkeyttää. 

SS: Nyt kun aloin tarkemmin miettiä, apu on tosi tärkeää. Teokset ovat kuitenkin vähän kuin omia lapsia. Ei niitä näe enää samalla tavalla kuin muut ihmiset. 

PK: Kannattaa kuunnella kaikkia. Kuunnella ja kysellä. 

MP: Sitten on sellainen asia kuin valaistus. Valot ovat erittäin tärkeitä. Meillä Galleria Sculptorissa soitetaan usein Matti Nurminen laittamaan valoja.

Tässä sitä tarvittavaa yhteistyötä. Matti Peltokangas ja Matti Nurminen (s. 1947) ripustamassa.

  

OK: Taiteilijoiden suhdeverkostot ovat siis aika isoja ja puhelimen muistit täynnä tärkeitä numeroita. Mutta miten se tiivistyy tällaisessa Boxin kaltaisessa yhteisössä? Mitä Box on merkinnyt teille, nyt kun aikaakin on jo kulunut? 

SS: Minulle se on merkinnyt todella paljon. Voi jopa olla, että ilman Boxia olisin lopettanut koko taiteilijanurani heti koulun jälkeen. Ei se taidemaailmaan astuminen ollut helppoa. Olen vähän skeptinen luonne ja varsinkin taidemaailmaa kohtaan. Boxin arvot ovat sellaisia, jotka allekirjoitan. Se on yhteisö, johon kuuluminen on iso asia – varsinkin nuorempana, kun etsi omia rajojaan. Ja olihan se nuorena meriittikin. Se on arvostettu instituutio. 

MP: Meille jokaiselle on hyvä kuulua johonkin, varsinkin tällaiseen joukkoon. 

PK: Lähdin yhtään miettimättä heti mukaan kun Kain soitti. Mehän olimme jo Sculptorin alkuaikoina treenattu yhteisöllisyyttä, yhteisten asioiden ajamista. Tämä oli kuin jatkumoa, mutta vähän toisenlaista. Tästä tuli oma juttu. Ja nuorten kanssa on hauska olla, sitä ajattelee ensin että eihän ne osaa mitään, mutta kyllä ne sitten kuitenkin osaa. 

TT (hymyilee): Ei vielä ihan yhtä hyvin. Mutta kyllä se kuuluminen yhteisöön on tärkeintä. Ja ne arvot. Täällä raha ei ole kaikessa se peruslähtökohta. On tärkeää, että on hyvä tila, joka mahdollistaa asioita. Ja että se annetaan monenlaiselle taiteelle, ei haeta vain yhtä tiettyä myyvää linjaa. 

SS: Minusta tuntuu, että täällä suhtaudutaan taiteeseen tosissaan ja rehellisesti. Tässä joukossa koen taiteen tärkeäksi. Se otetaan vakavasti, vaikka ollaankin tietoisia nykyajan hörpötyksistä. Ollaan tietoisia, ollaan tosissaan. Täällä on asennetta. 

MP: On hyvä toimia yhteisön hyväksi. Ja miettikää nyt niitä hajuveden tuoksuisia gallerioita. Tässä on karhea luola, johon voi mennä, jossa työt on parhaimmillaan. Tämä on aito. 

SS: Nimenomaan aito. 

MP: Ja on se hauska katsoa, miten me saamme tämän toimimaan. Miten saamme tehtyä tilinpäätökseen valtavan määrän henkistä voittoa. 

PK: Minä haluaisin vielä painottaa sitä, että tämä lähti aika miesvaltaisena liikkeelle. Nyt mukaan on tullut viisaita naisia. He ovat tuoneet mukaan aivan toisenlaista näkemystä kuin meillä vanhoilla jäärillä on. Varsinkin tämä naisjoukkue on ollut hirveän tärkeä. 

OK (jää kuvanveistäjäennakkoluuloineen täysin sanattomaksi): – – –