Julkaistua 559 & Virossa 133: Lajien synty

Poissaollessani oli ilmestynyt myös Taide (4/14). Haastattelin sitä varten sekä Lauri Anttilaa (s. 1938) että Raul Meeliä (s. 1941). Kumpaisellakin vanhalla mestarilla oli kesällä näyttely (Anttila: Galleria Ama, Helsinki 27.5.–19.6.2014; Meel: Dialogeja äärettömyyden kanssa, Kumu, Tallinna, 9.5.–12.10.2014 – itse asiassa Meelin näyttelyhän on vielä päällä pari viikkoa, joten, hopohop, Tallinnaan!), ja ne innostivat minua melkoisesti. Tässä tulos:

Lajien synty

Taidetta on pidetty luomisen ja innovaation alueena. Suurin osa taiteilijoista tekee kuitenkin usein tietyllä tavalla samanlaisia teoksia kuin aikalaiskollegansakin – toisinaan tietämättä sitä itse.

Miltei jokaisen ihmisen suurimpia lapsuudenkokemuksia on avaruuteen katsominen, sen ihmettely, sen ymmärtämisen yrittäminen. Tämä näkyy sekä korkea- että populaarikulttuurissa. J. Karjalaisen sanoin: Ei jaksa enää / präidää tätä / ei jaksa enää / lähdetään / mennään tsiigaa / avaruuden ikkunaa.
Muistan ikuisesti sen hetken, kun ryhdyin lapsena tähtitaivasta katsellessani miettimään äärettömyyttä. Se oli hyvin konkreettista. Planeetat ja tähdet ovat maasta katsoen toisiaan etäämmällä, sen tajusin, mutta sitten se seurasi se melkoista kummastusta ja jopa ahdistusta aiheuttanut kysymys: Mitä on viimeisen tähden jälkeen? Voiko olla viimeistä tähteä? Mikä on avaruuden rakenne? Ja sitten myöhemmin: Missä minä oikein olen? Mikä on minun paikkani? 

Nuorena luin silloisen rehtorini, Veli Lumialan syntymävuotenani ilmestynyttä kirjaa Tekokuun arvoitus (Valpas-mainos 1957) ja sitten luovutin. Ymmärrykseni ei riittänyt. 

Tämän kaiken muistin, kun näin kesällä Lauri Anttilan (s. 1938) ja Raul Meelin (s. 1941) näyttelyt. 

Lumialan muistin jälleen, kun kuuntelin Anttilan ajatuksia hänen taiteensa alkujuurista: ”Tähtitiede voisi olla alku. Se oli lapsuuteni ja nuoruuteni suuri kiinnostus. Se on pohjalla kaikessa tässä. Kun olin lyseolainen, tekokuut tulivat. Minulla oli kirjoja tekokuiden lähettämisen mahdollisuudesta. Tekokuita saattoi katsoa ilma laitteita, ja mittariksi riitti kello, jonka kanssa saattoi ennustaa."
Muistoihin laukaiseva tekijä oli varmaan myös se, että Anttila käytti arkikielestämme hävinnyttä sanaa ’tekokuu’. Huomio ei ehkä ole turha: Anttilan luonnontieteellisesti suuntautuneissa töissä on aina mukana historia ja kulttuurihistoria: luonnonilmiöitä tutkineiden tieteentekijöiden luontosuhteen lisäksi arkista elämänsä eläneiden ”tavallisten” ihmisten luontosuhde.
Toinen lapsuuden kiehtova havainto oli normaalin lihasvoiman – kivenheiton – tuolla puolen oleva liike ja sen syy. Ensin tietysti aaltoliike ja vesi. Sitten tiedon lisäännyttyä myös se, mitä ei kyennyt näkemään mutta jonka tiesi liikkuvan: ääniaalto ja sähkövirta. 

Tämänkin muistin, kun näin Meelin näyttelyn. Ja varsinkin osan hänen jatkuvassa prosessia olevasta teoksesta Taivaan alla (1973–), joka perustuu veden ja sähkön liikkeitä kuvaavien kolmen diagrammin systemaattiseen muunteluun ja yhdistelyyn. Ja sen mahdolliseen äärettömyyteen. Nykyään noin 6000 serigrafiavedoksen suunnitellusta sarjasta on valmiina parisataa.

Meel on koulutukseltaan sähköinsinööri, ja hän eli kaksoiselämää taiteilijana ja insinöörinä vuodet 1962–87. Työkseen hän kalibroi nestekaasusäiliöitä Viron sosialistisen neuvostotasavallan paikallisen teollisuuden ministeriön suunnittelun, teknologian ja muotoilun instituutissa. Silkkaa järjestelmätalouden kulttuurihistoriaa koko nimi! Mutta lapsuuteen palaa Meelkin: ”Olen maatalon poika ja koulutukseltani sähköinsinööri. Siinä on kaiken taiteeni perusta.”
Anttilan ja Meelin teokset näyttävät tyylillisesti varsin erilaisilta. Heitä yhdistää kuitenkin moni asia: luonnonilmiön, havainnon, sanan ja kuvan suhteiden varaan rakentunut jännite. Yritys näyttää ei-näkyvää. Molemmat ovat käsitetaiteilijoita, molemmat työstävät teemojaan käsitetaiteilijoille tyypillisesti fragmentaarisuuden ja sarjallisuuden avulla. Sarjallisuus ja fragmentaarisuus eivät kuitenkaan synny taiteen sääntöjärjestelmien kautta – ne pikemminkin mahdollistavat kohteena olevan ilmiön ja siihen liittyvien prosessien havainnollistamisen. 

Molemmat liikkuvat ihan konkreettisestikin tekstien parissa: Meel konkreettisen runouden kirjoittajana, Anttila esseistinä, jonka ”pyhiinvaellusretket” avautuvat vastaanottajalle tasavertaisesti sekä teksteinä että kuvina. Molemmat ovat maataiteilijoita. Anttila retkeilee gallerioiden ja museoiden sekä yleisön tavoittamattomissa jossain siellä, ottaa valokuvia, tekee muistiinpanoja ja jättää pieniä jälkiä, jotka häviävät hiljalleen mutta joista hän näyttää meille jotain. Meel on tehnyt maaseudulla dokumentoituja tuliperformansseja. Kun järjestelmätalous Virossa alkoi romahtaa, hän lopetti insinöörintyöt ja palasi vuonna 1987 elantoa saadakseen lapsuutensa mehiläishoidon pariin. Käyntikortissakin lukee ”taiteilija ja mehiläistenhoitaja”. Hän ikään kuin sulautti taiteensa takaisin luontoon, mutta toiselle alueelle. Työskentelytapojaan hän mietti jälkikäteen: ”Mehiläiset toivat minulle isot sarjat. Mehiläishoito antoi minulle varmuuden, että voin tehdä tällaisia sarjoja.” 

Oma kiinnostukseni siirtyi nuoruudessa hiljalleen luonnonhistoriasta taiteen historiaan, jossa siinäkin on toisinaan hämmästystä aiheuttavia piirteitä, kun joutuu miettimään kulttuurievoluutiota ja lajien syntyä siinä. Tähänkin ihmetykseen Anttila ja Meel palauttivat minut. Molemmat ovat toimineet oman aikansa paikallisen taiteen marginaalissa, kokeneet taidemaailman kirjoittamattomien sääntöjärjestelmien tuottaman yksinäisyyden. Meel ei koskaan päässyt virallisen neuvostotaiteen piiriin, ja Anttila sai kenkää taidekoulusta. Molemmat nämä miltei ikätoverit keksivät 1960-luvulla lajinsa itse, tietämättä mitä muualla maailmassa tapahtui. Klassista taidemaalarikoulutusta saanut Anttila – tämä Kuvataideakatemian myöhempi rehtori siis potkaistiin pois Suomen Taideakatemian koulusta ensimmäisen vuoden jälkeen – siirtyi taidekokeiluissaan luonnonhavainnon käsitteelliseen kuvaamiseen ja käytti sarjallisuutta ajan ja muutoksen havainnollistamisessa. Meel yritti kirjoittaa klassista mitallista runoa istuessaan armeijassa hoitamassaan toimistossa, mutta päätyi kirjoituskoneensa kanssa – kun ei sanoja kummunnut mistään – tekemään kuvia, omin sanoin ”kirjoituskonepiirustuksia”, joita muualla maailmassa oli jo 1950-luvulla alettu nimittää konkreettiseksi runoudeksi. Tällä runoudella ei Neuvosto-Virossa päästy koskaan taiteilijoiden virallisesti hyväksyttyyn joukkoon – se oli liian kaukana sosialistisesta realismista. 

Luonnontieteellisestä orientaatioistaan huolimatta molemmat ovat runoilijoita. Rekisterit on vain erilaiset: musiikin kielellä ilmaisten Meel tekee sinfonisia kaaria ja Anttila hiljaisempaa kamarimusiikkia.

Yön huminasta jokien voimaan

 

Tähtitieteestä innostunut nuori Anttila ei pelkästään mitannut ja rekisteröinyt. Luontokokemus on aina moniaistinen, ja Anttilaa onkin myöhemmin innoittanut Henry David Thoreaun käsitys luonnosta prosessina, josta tulee nauttia menemällä ulos kaikkine aisteineen. ”Tähtitaivasta ja tekokuitta tarkkaillessani seisoin valtavia määriä öitä ulkona. Sillä on ollut vaikutusta siihen, että hyväksyi metsän huminan ja pimeyden.” Vuonna 1984 hän tiivisti Taide-lehdessä (84/2, julkaistu myöhemmin kirjassa Ajatus ja havainto, Valtion painatuskeskus1989) asian näin: ”Kulkija ei voi valita säätä eikä hän tiedä paikan todellista luonnetta etukäteen. Hän ei voi vaikuttaa arvaamattomiin inhimillisiin tekijöihin. Ne on hyväksyttävä osana prosessia. Tekijä on siis projektinsa ’uhri’, koko työ tapahtuu yhteisön käsitteistön heijastumana. Näin käsitykset ajasta, paikasta, materiaaleista ja tilasta sekä niiden sosiaalisesta merkityksestä laajenevat.” 

Lauri Anttila elokuussa 2014. Kuva: Timo Setälä.

Hanna Johansson (Maataidetta jäljittämässä, Like 2005) on tulkinnut Anttilan työtä: ”Anttilan maisemasuhteessa on kysymys yhtäältä lapsuuden ympäristökokemuksista ja toisaalta taas yleisemmästä maisemakuvastosta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että maisema on rakennettu mielikuva maailmasta, eikä maisemakuvauksia voida koskaan ajatella ’puhtaaksi näkemiseksi’ tai todellisuuden suoraksi kuvaamiseksi.” 
Akatemian koulusta pois potkittu Anttila jatkoi vielä maalaamistaan kesällä Saimaan saaressa mökillä, mutta ”maalaaminen alkoi tuntua tylsältä, kun ympäristö puhui niin voimakkaasti. Maalasinkin sitten kalliomaalauksen.” 

Anttila valmistui Taideteollisesta oppilaitoksesta sisustusarkkitehdiksi vuonna 1965, ja teki työtä arkkitehtien kanssa, muun muassa Aarno Ruusuvuoren toimistossa. Tuolloin hän ”näytti kokeilujaan toimistossa vierailleille englantilaisille arkkitehdeille, jotka kertoivat että juuri tällaista taidetta Englannissakin tehdään nykyään”. 

Vuonna 1971 Anttila piti ensimmäisen varsinaisen yksityisnäyttelynsä Galleria Katariinassa Helsingissä. Suomen luonto -niminen näyttely ”yhdisti maaseudun ja urbaanin luonnon. Halusin näyttää sen, että maaseutu muuttuu ja että kaupunkikin on osa luontoa, rikkaruohoja myöten.” Mukana oli myös yhteiskunnallinen ulottuvuus, mitä Anttilan töihin ei valitettavasti useinkaan yhdistettä. Todellisuudessa hänen työtään on koko ajan ohjannut myös ”yhteiskunnallinen huoli”. 

Anttilan kamarimusiikkimainen taide ei hae ylimääräisiä tehoja: ”Oma työskentelyni on tekemisissä halvan taiteen kanssa.” Anttila ei työskentelyssään juurikaan käytä uusinta tekniikkaa, mutta sen taustat kuuluvat Anttilan repertuaariin: ”Minua kiinnostaa kunkin tekniikan historiallinen tausta, esimerkiksi se mikä johti digitointiin, miten siihen päädyttiin. Itse haluan säilyttää kynä ja paperi -ajattelun, jopa amatöörimäisyyden, jottei tekniikasta tulisi pääasia. Idea itse on se tärkein, ja sillä pitää olla suhde kulttuurihistoriaan.” 

Anttilan retket ovatkin usein kuin kulttuurihistoriallisia pyhiinvaellusmatkoja: ”Monet vaelluksistani on pyhiinvaelluksia. Luen jotain, sitten asia liittyy johonkin tilaan tai paikkaan ja huomaan, että sinnehän voi mennä, käynti saattaa selvittää monia avonaisia asioita. Miksi se, mitä tapahtui, tapahtui juuri siellä? Yritän muuttaa havaintoni sellaiseksi kieleksi, joka olisi avain siihen paikkaan.” Toisinaan Anttila retkeilee metodisesti; hän esimerkiksi kulkenut järjestelmällisesti Tyko Brahen ja Werner Holmbergin maisemissa – ”matemaatikkojen ruhtinaan”, Carl Friedrich Gaussin, hän muisti vahingossa ollessaan Göttingenissä. Gaussin käyrän, oppilaiden arvioinnissa käytetyn normaalijakauman tuntevat kaikki koulua käyneet. Gauss esitti muun muassa pienimmän neliösumman menetelmän, jolla pystytään sovittamaan jatkuvia käyriä havaintoaineistoon. Anttilalle kaikki tämä on taiteellisen prosessin kautta silkkaa kuvanveistoa – ja niinpä hänen taiteilijajärjestönsä onkin Suomen Kuvanveistäjäliitto: ”Järjestelmällisesti otetut valokuvat luovat geometrisen mielikuvakokonaisuuden, siis veistoksen ilman ainetta. Kävely taas on energiaa, joka on uhrattu muodon saavuttamiseksi. Muoto on siis kaksitahoinen: kävely on sen konkreettinen osa, valokuvat ovat käsitteelliseen maailmaamme tuotuja merkkejä, jotka toimivat vain sen ehdoilla. Tuntemalla käsitteellisen ’kuvien geometrian’ tekijä voi toimia todellisuutta veistäen ja/tai alistua sen veistettäväksi.” (Taide 2/84)  

Anttilan näyttelyiden tarkka viritys, niiden installointi, juontaa juurensa aikaan, jolloin hän toimi arkkitehtien kanssa valmistuttuaan sisustusarkkitehdiksi ja rakentaessaan heille näyttelyitä. Tälle luonnollisena jatkeena oli ”siirtää sisälle jonkinlainen kopio siitä, mitä on kokenut ulkona. Siirtämisen problematiikka onkin olennainen osa teoreettista taustaani.” 

Anttila ei kuitenkaan ole koskaan kuivakka ja mekaaninen. Häntä on luonteva pitää myös runoilijana, vaikka hän ei itseään sellaiseksi nimitäkään: ”Runouden tapa ympäröidä ja vaellella aihepiirissä olisi hienoa.” Eikä runo ole aina hempeyttä. Anttilan tuoreimmassa näyttelyssä Galleria Amassa oli iso valokuva Kolyma-joelta Siperiasta. Anttila rakensi pienen risupadon jokeen, joka ”vankileirien saariston aikoina todisti kahden miljoonan ihmisen kuoleman – mukana myös paljon professoreita ja ajattelijoita”. Siperian purot virtasivat vahvoina, ja samoin myös tunteet. Taustalla myös kulttuurihistoriaa: vaikkapa Siperian laulu ja Kurjet lentävät. Käyrä jatkuu: katsojana muistin kuvan Vladimir Putinista ultrakevyessä lentokoneessa Siperian Jamalissa johtamassa vankeudessa kasvaneita lumikurkia ensimmäiselle muuttomatkalleen. 

Kun tarkkaan katsoo, Anttilan kuvassa näkyvät myös kamerassa olleen hiekan aiheuttamat naarmut.

Lauri Anttila, Pato, Kolyman vankileirialue, 1992/2014.

Mehiläisten surinasta maailmaan aaltoliikkeisiin

Raul Meel kasvoi maalla. Äiti ja isä tekivät käsitöitä, mutta taidetta edusti vain kodin art deco -ryijy, joka oli nuoren Meelin ”ensimmäinen taiteellinen signaali”, myös kuvaraamatun kuvat vaikuttivat. Äiti käski ja oli kiireinen, mutta puusepäntöitä ja varsinkin hienoja huonekaluja harrastanut isä oli hyvä opettaja: ”Pääasia oli se isän opetus, että kaikki mitä teet, on tehty niin hyvin kuin mahdollista. Näillä eväillä olen työskennellyt koko elämäni: äidin luterilainen työetiikkaa, isän pehmeämpi ote.” 

Raul Meel elokuussa 2014. Kuva: Otso Kantokorpi.

Meelin isä myös luki iltaisin ääneen hyvää kirjallisuutta. Alun perin halusikin Tarton yliopistoon lukemaan teologiaa tai kirjallisuutta, mutta tausta ei riittänyt. Runoiluyritykset muuttuivat vahingossa taiteeksi, konkreettiseksi runoudeksi, kuten hän sittemmin oppi. 

”Konkreettinen runous lähtee kielestä, sanasta, äänestä. Usein töitteni alku on ääni. Sitten tunne. Sitten löydän taiteellisen kuvan, joka alkaa kantaa taiteellista probleemaa. Alkuääni voi olla mitä tahansa, hyvinkin banaali.” Meel kuvaa visuaalisuuttaan : ”Silmien edessä virtaa kuin iso ja voimakas joki. Vasemmalta alas oikealle. Joskus siitä hyppää jotain. Jos onnistun fikseeraamaan sen, teen taideteoksen. Se ei ole siis kala, se on taiteellinen alkuidea. Tajuan sen asian muodon, joka pitää sitoa omaan emootioon, ja sitten puhdistaa tuo emootio. Se on lähes fyysinen prosessi. Siinä ei ole mitään mystistä. Tämä on hyvin fyysinen työtapa. Luonto ilmenee minulle tällä tavalla. Se on vain olemassa.” 

Raul Meel, Onnellinen meri.

Jos Anttila on kamarimuusikko, Meel on pateettinen sinfonikko eikä peittele virtuoosimaisuuttaan: ”Minulla on lähes täydellinen näkö, absoluuttinen näkö. En ole koskaan opiskellut sommittelua, mutta osaan virheettä eristää suhteet ja rytmit.” 

Toisin kuin Anttilalla, Meelin työt eivät juurikaan kiinnity erityiseen, eivät tiettyyn aikaan ja paikkaan, mutta ilmiöiden takana olevien rakenteiden ja säännönmukaisuuksien havainnollistaminen ankkuroi hänetkin luonnontieteisiin. Tätä vahvistavat sekä insinöörinkoulutus että mehiläistenhoito, mitä kautta myös yhteiskunnallinen kannanotto saa muotonsa. Mieleeni tulevat Aino Kallaksen (Ants Raudjalg, Otava 1907) sanat: ”Kerran isä sanoi Antsille, että koko maailma oli kuin suuri vahalevy kennoineen, ja Jumala mehiläishoitaja, joka sitä ylhäältä katselee. Ja Jumala tiesi, mitä kussakin kennossa kätkeytyi, sisälsikö se heleätä hunajaa, vai oliko se kehtona kuningatarlapselle vaiko ehkä laiskalle kuhnuritoukalle, joka lihosi toisten työstä. Joskus olivat kennot typötyhjiä tai piili niissä puolimätä, kelpaamaton toukka, – senkin näki Jumala.” 

Meel kertoo myös ”osaavansa ajatella kuvioilla ja kaavioilla. Ei ihminen välttämättä mieti sanoilla tai lauseilla.” Hän muistelee, miten ”joskus vuonna 1962 keväällä, korkeamman matematiikan luennolla professori piirsi taululle käyrän. Minä olin puoliunessa – aurinko ja kevät, nuori väsynyt mies – ja yhtäkkiä tajusin kuin humalassa, että tämä oli kuin vertauskuva ihmisen elämälle ja minun seksuaalisuudelleni. En minä ymmärtänyt miksi. Kaikki sisältyy kaikkeen. Tekninen piirros ei ole vain tekninen illustraatio, minulle se sisälsi paljon enemmän fyysistä elämää.” 

Kirjailija ja kuvataiteilija Toomas Vint, armeijakaveri, näki Meelin kirjoituskonepiirustuksia ja kehotti tekemään niitä lisää. Sitten Toomas esitteli Meelin veljelleen, legendaariselle kuvataiteilija Tõnis Vintille (ks. Taide 3/12), jonka ”opintopiiriin” Meel ajautui. Vaihe oli tärkeä, mutta Meel oli huono oppilas, lopulta kuin Vintin antipodi. ”Kaikki piti silloin mahtua yhden kehyksen sisään, minä menin kehyksestä ulos, Vint ei ymmärtänyt minua, eikä kukaan virolaisessa kulttuurielämässä.” Meel jäi virolaisessa taide-elämässä yksin, mutta tutustui muun muassa Ilja Kabakoviin, kun tämä oli moskovalaisine kollegoineen saapunut Moskovassa vaikuttaneen virolaisen avantgardistin Ülo Soosterin näyttelyyn Tallinaan. Kabakov ja Meel ystävystyivät, ja yhtäkkiä Meel olikin kansainvälinen taiteilija, joka voitti palkintoja ulkomaisissa biennaaleissa ja triennaaleissa. Usein kyseessä oli grafiikka; Meel oli ensin suurentanut teoksiaan valokuvamenetelmin, mutta siirtyi sitten serigrafian käyttöön, mitä hän vieläkin tekee, vaikka on myös ryhtynyt maalaamaan. 

Meel työskentelee sarjallisesti. Keskeneräisen Taivaan alla -sarjan päättämiseen 74-vuotias taiteilija arvelee kuluvan vielä 30 vuotta. 

Ajatuksessa ja sen mahdottomuudessa on jotain runollista – samoin kuin Kumun vitriinissä esillä olevassa hänen tärkeimmässä tekniikan oppikirjassaan, jonka päälle hän alkoi kirjoittaa mustekynällä Mihail Bulkagovin romaania Saatana saapuu Moskovaan (suom. 1969). 

Sekä Anttilan että Meelin tyylivarantoon kuuluu kulttuurihistorian kautta myös ironia. 

Raul Meel, Dilemma, 1971.