Julkaistua 553: Ilon ja melankolian jännitteessä

Eilen aamulla kirjoitin Pirjetta Branderille (s. 1970) lehdistötiedotteen. Hänellä on kohta tulossa Galleria Sculptoriin näyttely Sans Souci (1.–19.10.). Pirjetta näkyi jo luoneen fb-tapahtuman ja laittaneen tekstin sinne, joten laitan sen tähänkin:

Ilon ja melankolian jännitteessä

”Ei väisty hän syrjään hattaran edestä, joka tahtoo sulkea hänen tiensä, vaan huoletonna hän retkeilee sen läpitse, ja kirkkaampana kuin ennen astuu hän jälleen sen kautta ulos.”

                   – Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)

Vaan taiteilijathan valehtelevat aina – fiktio on heidän ammattinsa. Ei Pirjetta Branderkaan niin täysin huoletonna (sans souci) vaella pilvenhattaroidensa lomassa ja läpitse. Tai ehkä hän tavoittaa juuri sen makeansuolaisen, joka elämässä on todellisempaa kuin silkka sokeri. Pilvi voi olla jurmolaisen merimaiseman muistuma, rauhan ja hetkellisen levon symboli ja jopa tietyllä tapaa ikoni – mutta se voi olla myös se kahden kilon möykky, jonka me kaikki silloin tällöin tunnemme rinnassamme, kuka mistäkin syystä. Näennäisen kepeä, pehmeä ja sympaattinen muoto valettuna betoniin, veistomateriaalista raskasliikkeisimpään, ainakin tuottaa tällaisen vaikutelman. 

Brander liikkuukin tunneskaalassaan ilon ja melankolian välimaastossa, niiden ikuisessa jännitteessä. Kyse on taidehistoriallisestikin pitkästä kaaresta. Voin kuvitella sen tunteen, kun hän huomasi sattumalta – vai liekö sitten alitajuisesti? – käyttäneensä samanlaisia elementtejä, aihelmia ja muotoja kuin Albrecht Dürer kuuluisassa vuoden 1514 kaiverruksessaan Melencolia I. 

Sama tunne valtaa minut, kun katson betoniin valettuja näkkileipätaloja. Wasteland voi viitata niukkuuden politiikkaan, ihmisiin jotka joutuvat hankkimaan elantonsa kaatopaikalla, mutta samalla se voi tuoda mieleen tutun ja turvallisen, vähän nostalgisenkin: kansakoulussa ja armeijassa syötetyn näkkileivän. Näkkileivän symbolinen lataus on itse asiassa ihmeellinen – jo pelkän materiaalin tasolla: se on samaan aikaan hauras ja kestävä. Kuin elämä itse. Se on aito moniaistinen kokemus – tuoksu, tunto hampaissa ja pään sisäinen raksahdus. Kuten Leena Krohn kirjoittaa esseessään ’Kaspar Hauserin melankolia’: ”Miten omituista askartelua kyhätä kuvaa kuvan eteen, joka on esittävinään maailmaa samalla kun jossain kuvien peitossa – niin sitä uskoo – odottaa tositodellisuus, joka on kokemus, ei koskaan lause."
Kuvakaan ei ole koskaan pelkkä kuva, veistos ei pelkkä muoto.
Siirryn kuuntelemaan Miguel Calón bandoneonia Enrique Delfinon tangossa Sans Souci vuodelta 1917. Siinä ei ole sanoja. Mutta siinä on tangolle tyypillinen kokemuksen ja tunteen mahdollisuus melankolian ja ilon yhdistämästä elämästä. Kuin Branderin veistoksissa.

***

PS. Miguel Calón (1907–1972) levytys ei siis tietenkään ole vuodelta 1917 vaan Enrique Delfinon (1895–1967) sävellys; levytys on vuodelta 1944.