Julkaistua 581 & Näyttelykuvia 931: Verta ja kauhua lastenhuoneessa

Eilen oli pitkästä aikaa hieno ja täyteläinen työpäivä. Ensin vietin aikaa Musiikkitalolla, missä osallistuin paneelikeskusteluun Älkää ampuko kriitikkoa, aiheena musiikkikritiikki ja järjestäjinä SARV sekä Sibelius-akatemia. Alkuun saimme kokea myös aidon taide-elämyksen, kun Puhti heitti kehiin kritiikkiin liittyvää karjalaispohjaista soittoa, laulua, tanssia ja stand upia:

Ihan fantastinen duo! Oikein vanhanaikaisesti kolahti. Tästä linkistä yksi hieno ja aika pitkä näyte.

Sitten Gustav Djupsjöbacka piti tanakan alkupuheenvuoron – toivottavasti se julkaistaan jossain. Ja sitten me pälätimme:

Djupsöbacka, Kimmo Hakola, Aija Puurtinen ja minä puhuimme kritiikin tehtävistä, kriitikon tilanteesta ja myös jääviysongelmista. Puhetta johti Siskotuulikki Toijonen:

 

Ja mitäkö minä, kuvataidekriitikko, tein musiikkikritiikkipaneelissa? En minä vain tiedä. Menin koska pyydettiin. Tosin sain muistelluksi ääneen sen hassun asian, että itse asiassa aloitin kriitikonurani musiikkikriitikkona: tarkemmin ottaen vuonna 1978 Blues News -lehdessä, jonne kirjoittelin viitisen vuotta, ensin vähän bluesista sitten varsinaisesti reggaesta. Voihan setä!

Mutta vakavasti ottaen: keskustelu oli aika raikasta. Tunne johtui juuri varmaan siitä, että oli kiinnostava vaihtaa ajatuksia eri taiteenalalla toimivien ihmisten kanssa. Ja musiikissahan on lisänä kiinnostava jännite taide- ja populaarimusiikin välillä.

***

Sitten ryntäsin malttamatomana aseman R-kioskille hakemaan tuoretta Kansan Uutisten Viikkolehteä (45/14). Malttamattomuus kertoo siitä, että setäkin osaa vielä tuntea poikamaista riemua. Ja että sedänkin täytyy vielä yrittää.

Aloitin nimittäin eilen taas uuden vaiheen kriitikonurallani. Sain Kansan Uutisista kerran kuukaudessa (joka kuun ensimmäinen perjantai) ilmestyvän vakiopalstan, jonka nimeksi panin uhmakkaasti: Taide on vasara! Kirjoitan siihen pelkästään yhteiskunnallisesti kantaa ottavasta taiteesta.

Idea syntyi oikeastaan kriitikontyön ankeasta nykyhetkestä. Ajattelin nimittäin, että kai tässä nykytilanteen ahdingossa kriitikon ja kritiikin on kyettävä muuttumaan, vaikka siihen vanhaan hyvään aikaan vähän haikailisikin. Tajusin, että tarjotessani itseäni avustajaksi on minunkin yritettävä tuottaa jotain lisäarvoa lehdelle. Se, että vain kirjoittaisin joitain satunnaisia näyttelyarvioita silloin tällöin, ei olisi lehden ja lukijoiden kannalta oikeastaan kovinkaan kiinnostavaa. Yritän siis luoda uudenlaista – ainakin minulle – konseptia, jossa yhdistän rajatun aihepiirin, kolumnimaisen lähestymistavan ja kritiikin. Koska tilaa on tarjolla peräti 5000–5500 merkin (yksi kokonainen sivu) verran, kykenen yhdestä näyttelystä kirjoittamisen sijaan kontekstualisoimaan ko. näyttelyn laajempiin yhteyksiin ja pohtimaan sitä suhteessa aina joihinkin muihin erityiskysymyksiin, joihon se teemallaan johdattelee. Tai jonne se mieleni viettelee.

On oikeastaan aika hienoa, kun huomaa että 57-vuotiaanakin jaksaa vielä asettaa haasteita itselleen ja olla jopa innostunut asiasta.

Sitä paitsi on aika ilkikurinen olo, kun huomaa senkin, että nykyään on näköjään mahdollista olla yhtäaikaisesti kristittyjen ja sosialistien auktorisoima taidekriitikko.

Tässä siis ensimmäinen KU:ni:

Verta ja kauhua lastenhuoneessa

Monen mielestä taide tulee taiteeksi vasta koettuna. Näin taide on aina kommunikaatiota, halusi taiteilija sitä tai ei. Taide tuottaa aina myös lisää kommunikaatiota. Taiteesta puhutaan.

Vastaavasti yhteiskunnallinen taide on aidosti yhteiskunnallista vasta, kun se tuottaa yhteiskunnallisia seuraamuksia, ei pelkkänä eleenä. Harva kuitenkaan uskoo, että taide voisi suoraan muuttaa maailmaa. Minimissään sen pitäisi pystyä aloittamaan, ylläpitämään ja suuntaamaan yhteiskunnallista keskustelua. 

Nuori nykytaide on 2000-luvulla tuntunut menevän koko ajan yhteiskunnallisempaan suuntaan, mutta poliittiseksi leimautumista vierastetaan. Vanhoista poteroista – varsinkin suomalaisen taiteen 1970-luvun rajalinjoista – on haluttu päästä eroon, ja harva nimittää taidettaan poliittiseksi. Yhteiskunnallinenkin koetaan usein nimenomaan henkilökohtaisena, vaikka jo 1960-luvun radikaalifeminismi opetti meille sloganinsa: ”Henkilökohtainen on poliittista”. 

Viime vuosina on taidemaailmassa virinnyt kollektiivista toimintaa, joka pyrkii yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Erityisesti valokuva tuntuu sopivalta välineeltä. Suomen valokuvataiteen museo on lähtenyt tukemaan tätä liikehdintää. Esimerkiksi hyrynsalmelainen Mustarinda-yhdistys, jonka ”tarkoitus on edistää kestäviä arvoja ja elämäntapaa, ekologista ja kulttuurista monimuotoisuutta sekä eri taiteen- ja tieteenlajien, erityisesti nykytaiteen asemaa”, kuratoi viime keväänä ekologisiin teemoihin kriittisesti pureutuneen Helsinki Photography Biennialiin omana osuutenaan luontokuvamme ja -suhteemme kehitystä kriittisesti arvioivan osion. 

Vuoden 2015 alussa museolla tullaan ehkäpä näkemään uuden perinteen ja instituution alku. Silloin käynnistyy ensimmäinen Poliittisen valokuvan festivaali, jota on ollut ideoimassa muun muassa valokuvataiteilija Sanni Seppo.

”Haluamme kannustaa valokuvaajia ja yleisöä osallistumaan kuvien ja taiteen keinoin yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamiseen”, toteaa museon intendentti Anna-Kaisa Rastenberger, joka on ollut mukana festivaalia ideoivassa ryhmässä. 

Juuri nyt museo on antanut tilojaan yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaalille Lens Politicalle. Kuvataideakatemian piirissä vuonna 2005 syntynyt festivaali ilmoittaa tärkeimmäksi tavoitteekseen ”toimia keskustelunavaajana ja tarjota matalan kynnyksen foorumi yhteiskunnalliselle pohdiskelulle ja kannanotoille”. 

Lens Politican keskeisin sisältö muodostuu elokuvista, joita esitetään Helsingissä kolmena päivänä 21.–23.11. Festivaalin kuvataideosuudesta vastaa kanadalainen valokuvaaja Jonathan Hobin (s. 1979), jonka näyttely Lastenhuoneessa on esillä Suomen valokuvataiteen museossa. 

Yhteiskunnallisen valokuvan voima on perinteisesti perustunut sen dokumentaarisuuteen, todistusvoimaan – vaikka tiedämmekin, että kuvia on manipuloitu aina. Esimerkiksi viime vuosina supertähdeksi noussut, ympäri maailman heikkoja puolustava Meeri Koutaniemi on kuvannut maasai-heimon ympärileikkauksia, pakolaisia thaimaalaisella kaatopaikalla, köyhiä kalastajia Ghanassa sekä hiv-positiivisia transsukupuolisia intiaaneja Meksikossa. Hänen kuviensa totuusarvosta ei ole käyty keskustelua, mutta kurjuuden estetisoinnista on kylläkin puhuttu. 

The Twins.

Hobin ei puolestaan dokumentoi. Jos hän puhuu totta, hän pyrkii tekemään sitä vain yleisellä tasoilla, ei yksittäisillä kuvilla. Hän nimittäin lavastaa kuvansa. 
Lastenhuoneessa-sarja koostuu kuvista, joissa Hobin on houkutellut lapsia mukaan karmaisevaan leikkiin: esittämään ikoniseksi muodostuneita tragedioita. Mukana on muun muassa WTC-tornien tuho, irakilaisen Abu Ghraibin vankilan kidutussskandaali ja meillä Suomessa tuntemattomampi ja käsittämättömämpi kuusivuotiaan yhdysvaltalaisen lapsimissi JonBenét Ramseyn seksuaalinen murha. Tällä hetkellä 17 kuvasta koostuvasta sarjasta on Helsingissä esillä yhdeksän. 

A Boo Grave.

Hobinin lavastamat kuvaelmat (’elävä taulu’, tableau vivant) ovat makaabereita ja epäilemättä suurimmalle osalle katsojia vastenmielisiä. Tämä on tietenkin niiden tarkoituskin. Teoksillaan Hobin yrittää olla kahdella tavalla kriittinen ja yhteiskunnallinen: hän kritisoi sekä median tapaa käsitellä väkivaltaisia uutisia että tekopyhää suhtautumistamme lapsuuteen. Eksploitaatiosyytösten kohteeksi joutunut Hobin itse vakuuttaa, että lapsilla oli kuvauksissa hulvattoman hauskaa ja että heitä oli vaikea saada olemaan hymyilemättä. Ymmärrän tämän oikein hyvin, koska olen sekä lapsi että isä, mutta Hobinin logiikka mättää: ei se, että lapsilla on hauskaa makaabereissa leikeissä, oikeuta vangitsemaan heitä kuvaan, jonka kontekstia he eivät oikeasti ymmärrä.

American Idol.

Otetaan ihan konkreettinen esimerkki: jos Hobinista tulee joskus Warhol-luokan tähti, tulee siitä pikkutytöstä, joka esitti pikkuhousut nilkoissa itseään sukkahousuilla kuristavaa JonBenétiä, aivan yhtä vastenmielisesti Hobinin taiteellisen uran ja kunnianhimon uhri kuin JonBenétistä tuli uhri lapsimissityttären äidin ylikunniahimoisuudelle. Siitäkin voi tulla omana itsenään ikoninen, mutta totaalisen sairaalloinen kuva. Jo pelkästään tämä olisi liian kova hinta keskustelun herättämisestä. 

Hobinin taide voi olla peili, joka heijastaa yhteiskuntaa kaikkine sairauksineen, mutta mehän tiedämme jo kaiken, mistä hän kertoo. Missään tapauksessa hänen taiteensa ei ole se vasara, jolla yhteiskuntaa muokataan, kuten Trotski (tai Majakovski tai Brecht) aikoinaan taiteen tehtävän ilmaisi.

– Jonathan Hobin: Lastenhuoneessa, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 31.10.2014–25.1.2015; www.lenspolitica.net