Julkista taidetta 76: Terveisiä hovioikeudesta – ja eräästä hassunkurisesta taidekaupungista

Terveisiä Turun hovioikeudesta. Wäinö Aaltosen museon avantgardeväärennösjuttu (vuodelta 2009), josta käräjäoikeus ei viime elokuussa jostain syystä saanut aikaiseksi langettavia tuomioita, on nyt sitten edennyt hoviin saakka. Olin todistamassa eilen. Yksi pääsyytetyistä, venäläinen "asiantuntija" Paola Volkova (1930–2013) ehti jo kuollakin, ja toinen, kohukokoelman omistava turkulainen miljonääri Jaakko Lindberg on kuulemma jo niin huonossa hapessa, ettei sallin pääse.

Rodtšenkoja Turun malliin.

Valituksen hoviin tekivät syyttäjä sekä kantajina Turun kaupunki ja Kuvasto.
Käräjäoikeuden päätös horjutti uskoani oikeuslaitokseen aika rajusti. He esimerkiksi jäivät epävarmoiksi siitä, että olivatko teokset väärennöksiä. Näin siitäkin huolimatta, että ne, joita varsinaisesti tutkittiin, osoitettiin kiistatta väärennöksiksi, Aleksandr Rodtšenkon (1891–1956) teokset Moskovasta korkeimman mahdollisimman auktoriteetin – sekä kahden museon että perikunnan – toimesta ja Vladimir Tatlinin (1885–1953) teokset Tatlinia tutkineen Jyrki Siukosen (s. 1959) kattavan ja paneutuneen – olen lukenut sen – selvityksen myötä. Tässä lainaus Päivi Kiisken selvityksestä Turun kulttuurilautakunnalle vuodelta 2009: "Rodtsenkon perikunta oli konsultoinut Tretjakovin Gallerian grafiikan osaston sekä Pushkinin museon tutkijoita. Näiden tahojen 10.7. antaman yhteisen lausunnon mukaan näyttelyssä esillä olevat Rodtsenkon nimissä esitetyt teokset eivät vastaa Rodtsenkon tyyliin, tekniikkaan ja sarjatuotantoon liittyviä piirteitä." Näin Kiiski Siukosen lausunnosta: "Siukonen toimitti museolle 29.7. lausuntonsa Tatlinien osalta. Siukosen huolellisesti tekemän analyysin mukaan teoksia ei voida pitää Tatlinin tekeminä. Museokeskus otti heti lausunnon saatuaan yhteyttä Volkovaan ja pyysi häneltä perusteluja Tatlin-attribuointien osalta ja lisätietoja siitä, minkälaisella päättelyketjulla hän oli päätynyt pitämään mm. esillä olevia oopperapukuluonnoksia Tatlinin teoksina. Volkova ilmoitti, että hän ei anna kirjallisia perusteluja eikä puhelimitse myöskään suullisia perusteluja. Hän ilmaisi olevansa valmis keskustelemaan kasvotusten asiantuntijoiden kanssa." (Tästä linkistä tuo hieman koominen selvitys kokonaisuudessaan.)
No, jäämme odottamaan.
Palautan kutenkin vielä mieliin yhden jutun häkellyttävimmistä piirteista. Osa teoksista oli poliisin ja yleisön tuttuja jo vuodelta 1997, kun poliisi oli takavarikoinut niitä tullirikoksen takia. Ne saivat jo silloin julkisuutta ja ne todettiin jo silloin väärennöksiksi. Kirjoitin Wäinö Aaltosen museon silloisen johtajan Päivi Kiisken ja kulttuurilautakunnan jäsenen, Lindbergin entisen työntekijän Raili Engdahlin huonoa muistia ihmettelen Kauppalehteen viitisen vuotta sitten: 
"Miten on mahdollista, etteivät juuri ne kaksi ihmistä, joiden veronmaksajien kannalta olisi pitänyt tietää tai muistaa edes jotain, eivät tienneet tai muistaneet yhtään mitään? Kiiski oli museon johtajana vuonna 1997, kun Lindberg kaupitteli halpaa avantgardea – tuhannella markalla sai jo Tatlinin! – museon kahvilan ”pyöreän pöydän porukalle”. Kulttuurilautakunnassa, jolle Kiiski näyttelyn kesällä 2008 esitteli, istui puolestaan Raili Engdahl (SDP), joka jupakan aikoihin oli Bellarten galleristi eli Lindbergin työntekijä.

Perin kummallinen on kulttuurikaupunki, jossa taidemuseon johtaja ja johtava galleristi eivät ole tietoisia kaupunkinsa taidemaailman kuumimmasta puheenaiheesta.

Miksi kellot eivät soineet? Lienee vain arvailtava: yritettiinkö tässä kyynistä museon avulla tapahtuvaa taiteenpesua käyttämällä hyväksi viran- ja luottamustoimenhaltijoiden taitamattomuutta ja henkistä laiskuutta? Ja onhan tietysti myös Suomessa yleensä ja Turussa erityisesti kunnallispolitiikkaan liittyvä pelko."
Ko. näyttelyä ei yksikertaisesti olisi koskaan pitänyt järjestää. Tavallaan on tragikoomista, että nyt Turun kaupunki vaatii Lindbergiltä korvauksia. Joku voisi sanoa tätä kaksinaismoraaliksi tai tekopyhyydeksi.

***

Näin minä vähän taidettakin. Turun hovioikeuden edessä seisoo hassunkurisen pieni Kustaa II Adolfin veistos, jonka on hovioikeuden perustajan kunniaksi tehnyt Bengt Erland Fogelberg (1786–1854):

Hassunkurinen se on lähinnä siksi, että mahtipontinen ukkeli ei ole edes luonnollista kokoa. Huumorihan syntyy usein ilmeisestä epäsuhdasta. On tähän selityskin: koko veistos on anakronismi. Ei se oikeastaan ole ihan oikea taideteos. Se on vain 1990-luvun jälkivalos pienikokoisesta luonnoksesta Göteborgissa vuonna 1854 vihittyyn Kustaa II Adolfin muistomerkkiin, jonka vaiheet ovat nekin aika kummalliset. Tällaista julkista taidetta ei oikeastaan saisi tehdä – ja tarkoitan nyt siis hyvän maun rajoja enkä juridiikkaa. Tuskin taiteilijakaan olisi asiaa hyväksynyt. Mainittakoon, että Turun kaupunki ei ole tähän mauttomuuteen syyllinen, vaan Matti Koivurinnan – eräs hassunkurinen turkulaistyyppinen taidemoguli – säätiö, joka sen lahjoitti ja sai tehtyä jonkin kumman diilin hovioikeuden kanssa.

Kadun toisella puolella seisoo sielläkin hassunkurinen veistos. Viljo Mäkisen (1920–1985) Kissa-Alli (1977), jonka lahjoitti aikoinaan Turun Säästöpankki, jota ei tietenkään enää ole. Se on puolestaan luonnollista kokoa suurempi ja tarkoituksella hassunkurinen – ja googletusten perusteella turkulaisille "rakas". No onhan se hupaisa, mutta ei kovin järisyttävää veistotaidetta. 

Tämä tältä erää. Palaamme varmaan oikeusasioihin – liekö vuosien kuluttua.

Nyt soitan Trattoria Romanaan, koska lähdin häkellyksissäni – istuin nimittäin sattumalta lounaalla samassa pöydässä jutun syyttäjän kanssa – eilen ensimmäistä kertaa elämässäni ravintolasta laskua maksamatta.

PS. Paluumatkalla Salossa tapasin huoltoasemalla erään turkulaiskytköksisen tuttavani. Hän kyseli syytäni "raukoilla rajoilla" olemiseeni, ja kun kerroin matkan syyn, hän nauroi ja sanoi, että "kyllähän kaikki Turussa tietävät totuuden". On se vaan niin surullista, että kaikki muut Turussa tietävät ja ymmärtävät totuudet paitsi tämän hassunkurisen kaupungin jotkut museoihmiset ja käräjäoikeus.

PPS. Vähän myöhemmin. Soitin Trattoria Romanaan, ja kuultuaan maksamatta lähtemisestäni omistaja sanoi: "Ei se mitään, mutta kiitos oikein paljon soitosta. Maksa vaikka ensi kerralla." Minä kehuin vielä pizzankin, joka olikin oikein maukas eikä lainkaan hassunkurinen.