Taidekriitikko Rölli-peikkona?

Kansan Uutisiin kirjoittamani juttu poliittisesta valokuvasta ja Jonathan Hobinin (s 1979) näyttelystä on herättänyt huomiota Facebookissa. Hyvä näin, koska yksi kritiikin tehtävistä lienee herättää keskustelua.
Pikkasen vituttaa kuitenkin, että somemaailman trendikäsitteitä ei osata käyttää tai käytetään niin löyhästi, että ne menettävät mielekkään semanttisen kattavuutensa. Kahdessakin jutussa minut on leimattu 'trolliksi'. Niko Laamasen Fb-seinältä – vahvalla logiikalla: "Toi taidekriitikko Kantokorven kannanotto lienee jonkinasteinen trolli ottaen huomioon taiteilijan alkuperäiset tarkoitusperät." Trollilla on trollin tarkoitusperät, eikä siinä oteta huomioon mitään alkuperäisiä tarkoitusperiä. Ja Matti Kantosen kommentti Jari Tammisen Häiriköt-seinältä: "Tuon Kansan Uutisten jutun täytyy olla taidekriitikon trolli. 'Eikö kukaan ajattele lapsia' –mielipide nauraa tässä itselleen."
En minä ole trolli. Olen omalla nimelläni työtäni tekevä taidekriitikko. Mielipiteeni voi leimata tyhmäksi ja minulle saa vittuilla ihan niin paljon kuin ikinä huvittaa, mutta puhukaamme mieluummin asioista niiden oikeilla nimillä. Trollin määritelmää voi tutkia vaikka tästä linkistä Wikipediaan. 
Otin nimenomaan huomion taiteilijan tarkoitusperät, ja koin, että ne eivät oikein johda tulokseen – tai toimivat pahimmillaan jopa itseään vastaan. Olin moraalisesti huolissani Hobinin käyttämistä lapsista – enkä erityisen kiihkomoralistisesti vaan ihan näiden lasten arkea ajatellen.  Se, että miettii omaan alaansa liittyviä moraalisia ongelmia, ei ole moralismia. Se on jotain, mitä meidän kaikkien tulisi työssämme tehdä.
Laamanen totesi Häirikössä: "Miksi lähdekritiikki ja avoimuus pitäisi kieltää omalta lapselta? Silmien sulkeminen siltä että lapset eivät muka näitä asioita joutuisi tai pitäisi joutua käsittelemään on itsensä huijaamista."
En ole koskaan sulkenut silmiäni. Kokenut taiteenkatsoja on sitä paitsi nähnyt urallaan kaiken mahdollisen töhnän. Olen opettanut omalle pojalleni joskus 1990-luvulla lähdekriittisyyttä ja avoimuutta – ja hän teki sitä minulle vastavuoroisesti alettuaan harrastaa omia harrastuksiaan. Luulen jopa meidän molempien onnistuneen. Kysynkin takaisin: Näinkö näitä asioita tulisi käsitellä? Mitä helvetin lähdekritiikkiä tai avoimuutta on se, että lapsi pannaan pikkuhousut nilkoissa ja sukkahousuilla itseään kuristaen esittämään seksuaalisen lapsimissimurhan uhria – vaikka se olisikin lapsen mielestä "hulvattoman hauskaa", kuten Hobin on todennut. Näinkö me opetamme lapselle kriittistä medialukutaitoa?

Jonathan Hobin, American Idol.

Jos olisin halunnut olla todella provo, olisin veikannut, että joku pervo on jo taatusti ehtinyt vetää käteen katsellessaan yllä olevaa kuvaa – siis taidemuseon seinällä roikkuvaa yhteiskuntakriittistä taideteosta. Olisin sitä paitsi ollut taatusti oikeassa. No, tulihan sekin sanottua. 
"Senkin Rölli!", huudahdan moittien itselleni, mutta ryhdyn jo miettimään seuraavia juttuja.  

PS. En ole koskaan ollut ns. loukkaantuvaa tyyppiä. Loukkaannuin lähinnä alani ja kollegoideni puolesta. Taidekritiikillä ei mene nykyään kovinkaan hyvin. Jos sitä vähäistä tilankäyttöä, jonka media meille nykyään sallii, aletaan yleisesti nimittää trollaamiseksi, menee vieläkin huonommin.