[Tästä linkistä Maaria Ylikankaan hyvä raportti Suomen Taidepoliittisesta huippukokouksesta – ja tästä linkistä Eerolan Fb-sivuille, joilla käytiin omanlaistaan jatkokeskustelua, esimerkiksi nimittämällä nykytanssia 'sukkahousuhomosteluksi'.]
Kaikessa
soi blues
Vietin
maanantai-illan Suomen Taidepoliittisessa
Huippukokouksessa. Tapahtuma oli osa Baltic
Circle -teatterifestivaalia. Puolueiden edustajat esittelivät taide- ja
kulttuuripoliittisia ohjelmiaan. Vaikka taidepolitiikka ei ole yhdellekään puolueelle
erityisen tärkeä, tulevat lähestyvät vaalit lisäämään keskustelua tästäkin
aiheesta, koska kulttuuriväen äänet ovat myös ääniä.
Suurin
osa taidepoliittisista kannanotoista muodostuu ylevästä polopolosta, jossa
korostetaan taiteen kuuluvan kaikille ja jossa uskotaan luovuuden merkitykseen
eri elämänalueilla. Erityisen tärkeä kohderyhmä kaikille on lapset. Suurin osa
poliitikoista korostaa myös taiteen itseisarvoa, vaikka varsinaiset perustelut
taiteen olemassaololle haetaankin välinearvoista – oli sitten kyse matkailusta
tai mielenterveydestä. Joissain puolueissa ollaan huolestuneita taiteilijan
heikosta asemasta ja joissain taiteilijoiden tuotosten taloudellisesta
ulottuvuudesta – voidaanhan taidetta tarkastella myös lisäarvona.
Edelleenkin
ainoa puolue, jolla tuntuu olevan ideologisia näkemyksiä itse taiteen
sisällöistä, on Perussuomalaiset. Heidän mielestään kulttuurirahoja tulee
ohjata niin, että ne vahvistavat kansallista identiteettiä.
Perussuomalaisten
argumentit on ammuttu jo niin monta kertaa kestämättöminä alas, että listaa on
turha jatkaa. Esimerkiksi ns. kultakautemme taiteilijat olivat äärettömän kansainvälisiä
ja vierasmaalaisille ideoille alttiitta. Vierailla ideoilla luotiin se
visuaalinen kieli, jolla kansallista identiteettiämme rakennettiin. Itse
kansallisuusaatekin on ajatuksena saksalaista perua, siis epäsuomalaista. Ei J.V. Snellman sitä keksinyt; hän oli pelkkä
maahantuoja.
Mutta
tullaan nykyhetkeen. Eivät perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola ja hänen bändinsä Suuri
Tuntematon soittaisi sellaista rockia kuin he soittavat, jos ei sitä jossain
muualla olisi ensin keksitty ja kehitelty. Perussuomalaisittain ajatellen ei aidosti
suomalaiskansallista rockmusiikkia voi määritelmällisesti olla olemassakaan –
vaikka kuinka puhuttaisiin ’suomirockista’. Ilman yhdysvaltalaisten
puuvillapeltojen mustien miesten sydäntä riipivää valitusta ei Eerola laulujaan
laulaisi. ”Kaikessa soi blues”, kuten ruotsia äidinkielenään puhuva Lasse Mårtensson vuoden 1963 euroviisukarsinnoissa
lauloi Reino Helismaan
suomenkielisillä sanoilla.
Eerolan bändin viime päivinä kohuttu tuotos.
Kovin
keskeistä roolia taidepolitiikka ei kuitenkaan tule vaalikeskusteluissa
saamaan. Koko asia on vähän kuin myrsky vesilasissa, sillä valtion budjetissa
kulttuurin rahoituksen osuus on vain 0,8%. Vähän alle puolella siitä saa
esimerkiksi ne sata käytettyä hollantilaista panssarivaunua, joita Suomeen
hankitaan, kuten SKP:n puheenjohtaja, kuvataiteilija Juha-Pekka Väisänen taidepoliittisessa huippukokouksessa huomautti.
Perussuomalaisten
taidepoliittinen keskustelunavaus on kuitenkin ollut tervetullut ja
kiinnostava. Koska globaali maailmamme rakentuu edelleenkin suurelta osalta
kansallisvaltioista, on mahdollinen kansallinen identiteetti aito ja legitiimi
keskustelunaihe. Normaaliarjessahan tätä ei tule miettineeksi. En minä
suomalaisuuttani kovin usein pohdi. Kun esimerkiksi puhun ’suomalaisesta
taiteesta’, en mieti taiteen sisältöjä tai ideologisia ulottuvuuksia. Kyse on täysin
neutraalista luokittelusta. Suomalainen taide on minulle suomalaista, jos sitä
tekee joku suomalainen. Tämä suomalainen voi olla aivan yhtä hyvin
oululaissyntyinen Marika Mäkelä kuin
bagdadilaissyntyinen Adel Abidin,
joka muuten nykyään on yksi Suomen kansainvälisesti menestyvimmistä
taiteilijoista.
Adel Abidin (s. 1973) ja Mannerheim samassa kuvassa nelisen vuotta sitten. Piti oikein hypätä ratikasta kesken matkaa, kun tajusin hauskan yhteyden.
Jos
uskomme politiikantutkija Benedict
Andersonia, jonka mukaan kansallisvaltiot ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”,
voisimme kuvitella esimerkiksi Abidinin osaksi suomalaiskansallista suurta
tarinaa. Jos haluamme rakentaa demokraattista, moniarvoista ja monikulttuurista
Suomea ja välittää siitä kuvaa muualle maailmaan, luoda vaikkapa maabrändiä,
voisi Abidinin menestyksekkään uran korottaa nimenomaan kuvaksi ja symboliksi
siitä – suorastaan merkkipaaluksi kansallisen identiteettimme ja sen taiteellisen
ilmaisun kannalta. Näin tarkastellen Abidin on mitä suomalaiskansallisin
taiteilija.
Jouduin
miettimään tätä asiaa, kun olin katsomassa eilen Helsingissä avattua virolaisen
maalaustaiteen näyttelyä. Näinkö jotain virolaiskansallista? En varmaankaan.
Mutta tarkemmin ajatellen taisin kuitenkin nähdä. Kaikilla kansallisvaltioilla
on oma eriskummallinen historiansa, joka heijastuu myös taidehistoriaan. Ilman sellaista
historiallista välivaihetta kuin Neuvostoliitto ei hieno moskovalaissyntyinen taidemaalari
Valeri Vinogradov olisi osa Viron
taidehistoriaa.
Kävin viime vuonna Valeri Vinogradovin (s. 1952) mittavassa ja hienossa näyttelyssä Tallinnan Taidehallissa.
PS. Vinogradovin maalauksia on paraikaa nähtävillä Galleria Kajasteen näyttelyssä Seinästä seinään (12.–30.11.). Virolaiseen nykymaalaukseen keskittyvä näyttely on Tuglas-seuran organisoima. Vinogradovin lisäksi mukana ovat Tiit Pääsuke (s. 1941), Uno Roosvalt (s. 1941) ja Laurentsius (s. 1969). Tarjolla on hyvä katsaus virolaisen maalaustaiteen kärkikaartiin. Kattava se ei tietenkään ole, kuten Pääsukekin avajaisissa vitsaili: mukana ei ole naisia, homoja ja nuoria. Siis korjataan: tarjolla on hyvä katsaus virolaisen maalaustaiteen vanhempaan heteromieskärkikaartiin.
Vakavasti ottaen näyttely on hieno. Kolorismi kukoistaa. Olen toki jäävi esittämään arviota kriitikkona, koska kävin toissapäivänä pitämässä siellä liian pitkän avajaispuheen. Spottien alla oli niin kuuma, että meinasin itsekin pyörtyä.
Pääsuke, Laurentsius, galleristi Anna-Maija Kajaste ja Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Jaana Vasama.
Käykää ihmeessä katsomassa! Tässä vielä Pääsuken suurikokoinen (180 x 180) maalaus Romulus II (2012):
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti