Julkaistua 584 & Näyttelykuvia 933: Kissoista kosmologiaan

Tänään ilmestyi Kirkossa ja kaupungissa (44/14) arvioni Anita Snellmanin (1924–2006) näyttelystä (10.10.2014–12.1.2015) Amos Andersonin taidemuseossa.

Taidemaailmamme tuppaa olemaan vähän lempeä näitä kaapin päälle nostettuja vanhoja mestareita kohtaan, joten vähän hirvitti lopun kriittisyyteni, mutta monissa Snellmanin loppukauden töissä ei mielestäni ole lainkaan sellaista voimaa kuin hänen töissään parhaimmillaan. Pakko se oli siis sanoa – ollakseni oikea kriitikko: 

Kissoista kosmologiaan

Lähihistorian muisti on toisinaan lyhyt, ja se tarvitsee päivityksiä. Usein puhutaan siitä, miten naistaiteemme raju nousu alkoi 1980-luvun alussa Leena Luostarisen, Marika Mäkelän ja Marjatta Tapiolan myötä. Suurelta yleisöltä jo hieman unohtunut, että heitä edelsi vahva, rohkea ja myös menestynyt naishahmo, joka ei taidemaailman säännöistä piitannut ja joka toimi Suomen Taideakatemian koulun maalauksen opettajana liki koko 1970-luvun ja vaikutti siten 1980-luvun läpimurtoihin. Anita Snellmanin (1924–2006) asemaa taidemaailmamme miehistä hegemoniaa murtavana tekijänä ei siis kannata aliarvioida. 

Snellman piti viimeisimmän yksityisnäyttelynsä Albertinkadun kodissaan vuonna 1991. Sitä ennen häntä oli nähty isoinakin kattauksina: hän oli Helsingin juhlaviikkojen Vuoden taiteilija vuonna 1976 ja täytti Retretin maalauksillaan vuonna 1985, mutta ehkä juuri nyt on hyvä aika sijoittaa häntä tarkemmin lähihistoriamme kaanoniin. 

Snellmankin maalasi monen taiteilijan tavoin vaikuttavan sarjan omakuvia. Yllä vuodelta 1961.

Snellman valmistui Suomen taideakatemian koulusta vuonna 1948 ja jatkoi opintojaan vielä Tukholmassa ja Pariisissa. Pariisin kautta hän löysi eurooppalaisen maailman ja sitä kautta tiensä Espanjaan: Palma de Mallorcalla vuonna 1953 hänet lumosi se myyttinen välimerellinen valo, joka on muuttanut monen taiteilijan palettia. Vuonna 1955 Snellman siirtyi Ibizalle, josta tuli pysyvästi hänen toinen kotinsa. 

Snellmanin kuudelle vuosikymmenelle jakautuva tuotanto on mittava, ja ulkoisen tyylin sekä paletin vaihdoksia on paljon, joten tutkittavaa riittää, kun katsoja alkaa etsiä joukosta helmiä ja omia mieltymyksiä. Snellmanin tapauksessa kaikki lähtee kuitenkin aina pohjimmiltaan väristä, kuten hän itsekin on korostanut. 

Aihe löytyi usein lähipiiristä. Puutarha kuutamossa, 1975.

Snellmanin maalausten tunnemaailmakin skaala on laaja: hän on kuvannut intiimiä lähipiiriään – kissoistaan lähtien – mutta kurkottanut myös mystiikan kautta kosmisiin ulottuvuuksiin ja ihan konkreettisestikin tähtitaivaalle, jota hän Ibizalla tutkiskeli kaukoputkellaan. Väliin hän on tavattoman herkkä, ja väri alkaa joinain kausina muuntumaan silkaksi häikäiseväksi valoksi, kun taas 1950-luvulla hän oli jopa yhteiskunnallinen ja ehkä vähän paatoksellinenkin.

Tämä oli yksi Vuoden taiteilija -näyttelyn rakastettuimpia teoksia. Sininen poika sininen, 1976.

Yhtenäistä ja johdonmukaista kuvaa Snellmanin tuotannosta on vaikea hahmottaa – ja hyvä näin: miksi taiteilijasta pitäisi rakentaa jotain ennalta määrättyä kohtalonomaista roolia? On terveellistä yrittää paikallistaa ja myöntää myös harharetket, joita jokaisen taiteilijan uralle väistämättä osuu.

Siksi uskallankin todeta, että monissa myöhemmän kauden töissä, joissa Snellman liukuu mystiikan alueelle, hän alistaa värin ja kompositionkin liian voimakkaasti visiolleen, jolloin teosten intensiteetti heikkenee. Tämä korostuu varsinkin isoissa triptyykkimäisissä maalauksissa. Ainakin minulle tuli häiritsevästi mieleen ajatus, että osa niistä muistutti seinämaalauksia varten tehtyjä luonnoksia. Paljon omakuvia tehnyt Snellman maalasi itsensä usein mukaan näihin isoihin kankaisiin, mutta ei enää varsinaisena omakuvana, vaan pikemminkin symbolisella tasolla – ja ehkä juuri tämä tekee niistä hieman ohuita.