torstai 27. toukokuuta 2010

Näyttelykuvia 89 & 90 & 91 & 92 & 93 & Julkista taidetta 9: Päivä Kaapelitehtaalla

Aamun yritin kasailla seuraavaa Kritiikin Uutisten numeroa. Sitten lähdin päivittäiselle uimareissulleni. Aloitin matkan Kaapelitehtaalta, jonka näyttelyissä en ole vähään aikaan käynyt. Olisi kyllä pitänyt jättää nytkin väliin.
Kaapelin galleriassa oli salzburgilaisen taiteilijayhdistys Berchtoldvillan taiteilijoiden yhteisnäyttely (12.5.–30.5.):


Näyttely oli vanhahtavaa sisäsiistiä modernia taidetta. Sillä ei ollut mitään – ei siis yhtään mitään – tekemistä lehdistötiedotteen sanojen kanssa: "Kaapelin Galleriassa nähdään moniulotteinen näyttely Uncontrolled. Näyttely pohtii sellaisia kysymyksiä kuin olemmeko vapaita, kun luomme teoksiamme? Entä kuka tai mikä meitä sitoo; yhteiskunta, jonkun toisen toiveet, oma pää, pelko, entä pitääkö politiikka ottaa mukaan?" Polopolo. Mitään sellaista ei siis ollut nähtävissä vaan pieni kokoelma satunnaista itävaltalaista taidetta. Ja suurin osa jotenkin menneen talven lumia, kuten vaikkapa Francis Khamissin (s. ?) surrealismi: 


Olisihan se kivaa olla kohtelias, kun Vantaan taiteilijaseura on saanut kaukaisia vieraita residenssiin – heidän Galleria Gjutarsissa on muuten tälle myös sisarnäyttely samaan aikaan. Mutta en minä nyt vain jaksa. Oikein tylsä näyttely.

***

Paljon pahempaa oli kuitenkin tulossa. Kaapelitehtaan Puristamossa oli Taideoppilaitos Alfa-Artin ja kahdeksan kuvataiteilijan muodostaman Oktaavi-ryhmän yhteinen lopputyönäyttely (22.5.–30.5.):


Olisihan se kivaa olla kohtelias, kun aikuiset ihmiset – nämä alfa-artilaiset eivät nimittäin ole mitään lapsukaisia – kouluttavat itseään tähän jaloon taitoon. Mutta en minä nyt vain jaksa. Oikein huono näyttely. Yritin vielä urheilla itseni kanssa ja testata näyttelyä sillä vanhanaikaisella menetelmällä, että minkä duuneista valitsisin, jos omalle seinälle ilmaiseksi saisin. En löytänyt yhtään. Lähimmäksi pääsi ehkä Leila Porthén (s. ?):


Tuli vähän mieleen ne kansalaisopiston kevätnäyttelyt, joissa kävin pienenä, kun isäni toimi sellaisessa opettajana. Mutta onhan se hauskaa, että ihmisillä on hyviä harrastuksia. 
Ja nyt on jo ihan paska olo, ja tunnen itseni hirviöksi. Miksiköhän tällaista blogia oikein täytyy pitää?

***

Eikä HIAPin projektitilassa Eeva-Mari Haikala (s. 1974) paljoa päivääni piristänyt. Hänen uusi videoteoksensa (13.–28.5.) Vie Coye (Citron) oli ehkä vähän hauska mutta ei sitten paljoa muuta. Tiedotteesta: "Taiteilija asettui päivittäin pöydällä olevan sitruuna-asetelman tekemään pienen eleen, jonka kamera taltioi." Kysynpä vain: "Miksi ihmeessä?" Tiedotteesta: "Teoksessa elottoman ja elollisen välinen raja kuitenkin hämärtyy, sillä toisin kuin perinteisessä asetelmamaalauksessa teoksessa taiteilijan keho on osa sommitelmaa. Toteanpa vain: "Puppua."
No, taidehistoriallista sivistystä tietty on: vie coye on vanha ranskankielinen nimitys asetelmalle. Mutta sehän ei tästä vielä kovin kiinnostavaa taidetta tee:


No, ehkä asiassa on nyt jotain, mitä en ymmärrä. Mutta tämän enempää en nyt yksinkertaisesti jaksa miettiä. Nyt on kuitenkin vielä paskempi olo. Tämä Haikala kun on mielestäni ihan kiinnostava taiteilijakin.

***

Jatkoin vielä matkaa Jukka Male Museoon, jossa oli Stefan Bremerin (s. 1953) näyttely (21.4–21.10), ja olipa sekin outo. Käytävägalleriassa oli sekalainen joukko Bremerin eri-ikäisiä valokuvia, ja kokonaisvaikutelma oli niin levoton, että oikein pahaa teki. Pitäisi vanhan konkarin nyt sentään osata näyttely rakentaa. Kiinnostavia sarjoja siellä kuitenkin oli. Mutta sitten kauhistuin hänen tuoreimpia töitään. Hän oli tehnyt sitä samaa, mitä niin moni taiteilija on tehnyt, leikkinyt pikkusotilailla:


Tällaiset Talviset laskuvarjojääkärit (2010) ovat ihan turhaa tekotaiteellista temppuilua, ja niin ylen tehtyä jo aikoja sitten. Paljon hienompaa taidetta Bremer on aina tehnyt, kun on pitäytynyt dokumentaarisemmassa otteessa,  kuten vaikka alttoviulusti Teemu Kupiaisen – kuuluisa katusoittaja – kanssa tekemällään Intian reissulla (2009):


Niin, että paska olo sen kuin jatkui. Hienona valokuvaajana olen nimittäin Bremeriä aina pitänyt.

***

Ja sitten vähän julkista taidetta ennen altaaseen puhaltamista. Martti Aihan (s. 1952) peräti 15-metrinen Rumba (1992) Salmisaaressa on aina ollut mittakaavallisesti harvinaisen komea julkinen veistos, joka ottaa ylväästi juuri tarvitsemansa tilan:
 

Se on myös teos, joka ei oikein muutu näkymättömäksikään niin monen muun veistoksen lailla. Katselen sitä itse asiassa aika usein, ja aina se on näyttänyt hyvältä. Se näyttää väliin niin viileän modernilta ja väliin koristeellisuudessaan niin postmodernilta. Jotenkin hieno liike sekin.

***

Kovin hyvältä ei sen sijaan mielestäni ole koskaan näyttänyt Hannu Sirenin (s. 1953) oopperalle tekemä graniittilohkare Kivinen vieras (1995), peräti kahdeksanmetrinen sekin. Se ei ole Sirenille tyypillistä minimalismia, koska sen työstöjäljet ovat niin dominoivia. Mutta mitä se on? En minä oikein ymmärrä. Tokihan se näyttää oopperan yhteydessä ihan siistiltä abstraktilta teokselta, sellaiselta kuin sen ikään kuin pitääkin näyttää. Mutta onko tällainen "näyttäminen" taiteellisesti järin kiinnostavaa? Mielestäni ei. Se näyttää myös vähän moottoriteiden varsien insinööri- tai rakennusmestarimodernismilta. En minä siitä miljoonaa mummonmarkkaa – se sen kokonaishinta muistaakseni oli – olisi ikinä maksanut:  

 
Uinnin jälkeen kuuntelin Stadikan vieressä pikkuruisessa metsässä miestä, joka soitti trumpettia:


Tämä tarina on siis tosi. Mahtava fiilis, vaikka kundi vain selvästikin jumppasi (tätä sanaa muuten Lauri Ahlgrén (s. 1929) käytti maalarin ja piirtäjän harjoittelemisesta, kun tein hänestä haastattelua) soittaen erilaisia harjoitteita ja riffejä. No minähän innostuin ja menin Fennica Recordsiin ja ostin Erkalta 15 eurolla (!) viiden cd:n boxin Miles Davisin 1950-luvun lopun Columbia-äänitteitä, mukana muiden muassa 'Round About Midnight: 

 
Olin jo menossa kotiin, kun törmäsin bussissa vanhaan ystävääni Reneen, joka oli menossa Kaapelitehtaalle avajaisiin. No, minähän innostuin vielä lähtemään mukaan. Sielläkin soi torvi:


Kyseessä oli valokuvataiteilija Ann Pelanne (s. ?) ja hänen näyttelynsä Mariefors Blues Suomen valokuvataiteen museon projektitilassa (28.5.–5.9.). Avajaisten kunniaksi bluesia fonillaan soitti Arto Lehtola. Sympaattinen pieni näyttely hylätystä ruukinmiljööstä ja sen nykytunnelmista, jota taustoittivat hienosti Kellokosken viimeisen patruunan, tunnetun kaitafilmimiehen Totti Carlanderin (1902–2003) mustavalkoiset filminpätkät toimivasta ruukista – osa jopa 1930-luvulta. Hyvä fiilis. 

 Ann Pelanne: Aikaketju.

Ja sitten piti Lehtolan innoittamana tietty kuunnella vielä juuri ostamaani Lester Youngiakin:


Kummallinen päivä. Väliin vain vitutti rankasti ja väliin oli sitten oudon hauska fiilis. Usein tuntuu siltä, että elämäni on vain tylsää vuorotellen uimassa ja taidenäyttelyissä käymistä. Mutta onhan se sitten välillä kai jotenkin kiinnostavaakin. 

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Näyttelykuvia 88 & Luettua 30 & Julkista taidetta 8: Kiireellä

Toisinaan kriitikollakin on aivan liian kiire. Niin oli tänäänkin. Lasitaiteilija Oiva Toikan (s. 1931) näyttely (30.5.–19.9.) Designmuseossa avataan yleisölle vasta sunnuntaina, mutta Kauppalehti halusi ennakkojutun jo huomiseen lehteen. Niinpä jouduin taas vierailemaan aivan keskeneräisessä ripustuksessa: 


Tämähän on tietenkin omalla tavallaan kiinnostavaa – näkee miten näyttely syntyy. [Tämä on ns. myönteistä ajattelua.] Mutta oli jotkut salit onneksi saatu jo aika valmiiksikin. Esimerkiksi linnut, joista Toikka erityisesti tunnetaan, olivat jo laskeutuneet sangen edustavasti:


Vähän minua nauratti, kun huomasin, että museon tiedottaja oli sujauttanut luettelon ja pressitiedotteen lisäksi paperipussiini Toikan mukin:


Eihän tämä nyt ehkä ihan lahjontaa ole, mutta tokihan tällaisella yritetään tuottaa hyvää mieltä kriitikolle. Turhaa hömppää. Vai olenko minä nyt liian tiukkapipoinen?  

***

Sitten vain ratikalla Kiasman kahvilaan, tietokone laukusta esiin ja lasillinen lattea eteen. Tunnin kuluttua juttu oli lehdessä ja olin jo valmis lähtemään uimaan. Hetken aikaa tunsin olevani kuin reportteri ja sitten jo kohta kuin hahmo David Hockneyn (s. 1937) – oli muuten hänkin ARS 74:ssä kahdella grafiikanlehdellä – maalauksessa:


Ratikkamatkoilla on hyvä lukea. Niin nytkin, ja sainkin päivän mittaan Oiva Toikan luettelon kokonaan luettua:


Marianne Aav, Susanna Vakkari & Eeva Viljanen (toim.): Oiva Toikka – 50 vuotta oivalluksia. Designmuseo 2010. [Tekstit: Marianne Aav, Jennifer Hawkins Opie, Lisbeth Landefort, Kaisa Koivisto]

Oiva Toikastahan ilmestyi muutama vuosi sitten kattava kirjakin, Jack Dawsonin Oiva Toikka (WSOY 2007), joten tämä luettelo ei sellaiseen pyrikään. Mukana on kuitenkin hyviä tekstejä. Opien teksti sijoittaa Toikkaa voimallisemmin kansainväliseen kontekstiin, 84-vuotiaan ohjaajan Lisbeth Landefortin ihastuttavan rehellisen muistelon on kirjannut muistiin Aav. Landefort muun muassa toteaa Rafael Wardista (s. 1928), jonka kanssa hän myöskin työskenteli: "Wardi on loistava taiteilija, mutta vihoviimeinen lavastaja." Koivisto esittelee tiiviisti Toikan teollisen tuotannon, joka on myös esitetty kronologisesti kuvin.  Koiviston tekstissä on muuten museotekstiksi ihan hienoja ja varmaan vähän uskaliaitakin kriittisiä huomioita. Alaakin on vähän helpompi ymmärtää, kun sitä peilataan kaikenlaisia EFTA-juttujakin vasten.
Kelpo kirja, jos suomalainen muotoilu kiinnostaa. 


***

Iltapäivällä kävin vielä ravintola Salvessa, jossa minulla oli sovittu haastattelu taidemaalariystäväni Olavi Pajulahden (s. 1944) kanssa. Haastattelin häntä ARS-tekstiäni varten ja kyselin hänen muisteluitaan näyttelystä ja 1970-luvun taiteesta ylipäänsä. Kyllä taiteemme lähihistoria on muuten aika kiinnostavaa.  
Matkalla katselin parhaillaan Galerie Anhavassa näyttelyään pitävän Ernst Billgrenin (s. 1957) ainoaa julkista helsinkiläistä taideteosta Kohtauspaikat (1998):  


Olisikohan rakennusvirasto vähän falskannut duunissa, kun alkaa tuo isompi kohtauspaikka olla jo aika masentavan näköisessä kunnossa?
Matkalla kiinnitin huomiotani taiteilijatarvikeliike Tuubiin (Lönnrotinkatu 23), jonka näyteikkunassa oli valikoima myynnissä olevia, Suomessa jo kolmisenkymmentä vuotta asuneen hollantilaissyntyisen kuvataiteilija Willem Krijgsmanin (s. 1953) 1990-luvun puolivälin pienoisveistoksia. Hyvä idea ja hauska valikoima:


Ja kun vieläkin oli aikaa ennen treffejä, kävin pitkästä aikaa Hietalahden kauppahallissa (Selim A. Lindqvistin suunnittelema (1867–1939) hieno rakennus vuodelta 1903), jossa myydään nykyään taidetta, antiikkia ja keräilytavaroita:


En muuten oikein jaksa uskoa tämän hallin tulevaisuuteen. Hyvää taidetta siellä ei ole ollut koskaan, ja muutenkin se näyttää muuttuvan koko ajan enemmän kirpputorimaiseksi kamakeitaaksi:


Muistelen itse asiassa jo haikeudella niitä aikoja, kun paikalla oli sen varsinaisen vanhanaikaisen hallin jälkeen luomutuotteisiin keskittynyt edelleenkin ihan oikea kauppahalli, josta ostelin muun muassa hyviä juustoja [tämä ei ole maksettu mainos]. Muistan myös, kuinka kuvataiteilija Juhani Harrilla (1939–2003) oli tapana ostaa sieltä kunnon perunoita ja tilliä. Ja myös luomuhapankaalista hän oli innostunut. Eivät vain antaneet hallille kunnolla aikaa kehittyä. 

***

Illalla katsoin vielä päivän postin. Mukana oli myös Billnäsin taidegallerian kesänäyttelyn (5.6.–8.8.) avajaiskutsu. Galerie Forsblom ja Galleria Uusitalo ovat yhdistäneet voimansa. Näyttelyn avaa Nykytaiteen museo Kiasman johtaja Pirkko Siitari. Vähän ihmettelen sitä, että Valtion taidemuseon alaisen museon johtaja avaa kahden yksityisen kaupallisen gallerian järjestämän näyttelyn. Tai itse asiassa ihmettelen sitä aika paljon. Se on nimittäin aika vahva teko. Mielestäni se on sekä harkitsematonta että varsin epähygieenistä.   

Luettua 29: ARS 74


Salme Sarajas-Korte, Tuula Arkio & Marjatta Levanto (toim.): ARS 74. Suomen Taideakatemia 1974. [Tekstit: Salme Sarajas-Korte ja useita artist's statementeja ja sitaatteja]

Olen kirjoittamassa ensi vuodeksi Kuvataiteen keskusarkistolle ARS-aiheiseen kirjaan tekstiä vuoden 1974 näyttelystä, ja niinpä ensimmäinen tehtävä on tietenkin tutustua ko. vuoden luetteloon. Tuohon aikaan näyttelyluettelot olivat vielä aika vaatimattomia, ja valokuvat olivat usein mustavalkoisia – niin tässäkin. Salme Sarajas-Korten lyhyt johdanto 'Kuvan mahdollisuudet' on ihan kiinnostava, ja monen taiteilijan sanoissa on ihan ikuistakin viisautta. Kyllä minun on esimerkiksi helppo allekirjoittaa edelleenkin ja painokkaasti puolalaisen Mieczyslav Bermanin (1903–1975) sanat: "Siitä hetkestä lähtien kun aloin olla kiinnostunut taiteesta, olen tahtonut olla ihmisten kanssa, elää heidän mukanaan, taistella paremman kulttuurielämän puolesta ja paljastaa niin suuressa määrin kuin mahdollista kaiken sen, mikä on ihmiselle uhkana: fasismin, militarismin, egoismin..."
ARS 74 paljastaa myös sen, miten suppea ja kliseinen kuva 1970-luvusta usein valitsee. Vaikka näyttely keskittyikin realismiin, sitäkin oli aika monenlaista: fotorealismia, maagista realismia, poliittista osallistumista ja myös varsin käsitteellistä telemistä – mukana olivat muiden muassa Gerhard Richter (s. 1932), Christian Boltanski (s. 1944) ja Edward Kienholz (1927–1994).   
Giangiacomo Spadari (1938–1975) muuten sanoi teostensa poliittisuudesta aika osuvasti: "Sanoisin lyhyesti, että työni ovat tutkielmia polittiisista aiheista, mutta en mitenkään usko työni voivan auttaa työväenluokkaa sen taistelussa vapautensa puolesta – muussa mielessä kuin että taiteesta kulttuuri-ilmiönä muodostuu ase, joka työväenluokan on syytä ottaa omakseen juuri rikastaakseen itseään ja kyetäkseen paremmin taistelemaan." Että sillai.
Ihan hauska ja monipuolinen luettelo kaikessa vaatimattomuudessaan.  

Näyttelykuvia 85 & 86 & 87 & Julkista taidetta 8: Sekasisältöisiä päiviä

Kaikki päivät eivät ole ehjiä, yhtenäisiä tai esteettisesti palkitsevia. Todellisuudessa aika harva päivä on sellainen. Esimerkiksi eilinen ei ollut. Satuin kävelemään kolmannen kerran Katariina Sourin (s. 1968) näyttelyn (5.5.–1.6.) ohi Galleria 4-kuudessa ja päätin rikkoa taian. Menin sisälle ja katsoin maalaukset kunnolla. Kyllä ne ulkopäin olivat näyttäneet vähemmän amatöörimäisiltä:


Olin menossa Rikhardinkadun kirjastoon lainaamaan ARS 74 -näyttelyluetteloa, koska minulta on tilattu juttu ko. näyttelystä ensi vuonna ilmestyvään Kuvataiteen keskusarkiston julkaisemaan ARS-aiheiseen kirjaan. Oma luetteloni on jossain varaston kätköissä löytymättömissä, mutta onneksi meillä on toimiva kirjastolaitos. Matkalla katselin myös julkista taidetta. Olen aina vähän pitänyt Yrjö Liipolan (1881–1971) Kolmikulmassa sijaitsevasta veistoksesta Tellervo, Tapion tytär (1928) – jo senkin takia, että vahvana paikan henkeä luovana veistoksena se on muuttanut virallisen paikkansa nimen Kolmikulmasta kansan suussa Dianapuistoksi. Vaikka Tellervo ei siis virallisesti ole Diana, metsästyksen jumalatar.
Puistohan uusittiin muutama vuosi sitten, ja nykyään se on sangen siisti. Tänään tajusin sen, miksi en enää pidä veistoksesta niin paljon. Silloin, kun Dianapuisto oli vähän villiintynyt ja huonosti hoidettu ja ehkä vähän nuhjuisen pelottavakin, Tellervo tuntui silti olevan oikeassa ympäristössään. Nyt metsästä ei ole jälkeäkään, uusi suihkulähdekin on sisteydessään ja järjestyksessään kuin Albert Speerin kolmannesta valtakunnasta. Ehkä vähän liioittelen, mutta kyllä siinä jotain vikaa nyt on:


Piipahdin sisään Päivälehden museoonkin, jossa oli Muumi-perheen 65-vuotisjuhlanäyttely Suuri seikkailu (12.3.–31.10.). Olen aina rakastanut – kas kuinka erikoista! – muumihahmojen maailmaa, ja nytkin samastuin Nuuskamuikkkuseen, joka rannalla maailmaa ihmetteli. Pitäisi keksiä vielä joku lapsi, jonka kanssa mennä uudestaan:


Kirjastosta sain haluamani, ja katselin saman tien aulassa olevan eläkkeellä olevan fysiikan professori Juhani von Boehmin (s. ?) näyttelyn. Tämä Tuomas von Boehmin (1916–2000) poika on osaava amatööri, mutta on lähinnä epigoni, vaikka onkin pitänyt näyttelyitä jo pitkään. Porvariston hillittyä charmia. Taustalla vilahtelevat muun muassa Giorgio Morandi (1890–1964) ja Pierre Bonnard (1867–1947). Maalaukset ovat vähän sellaisia sympaattisia taideteoksen kaltaisia puhdetöitä. Ei tästä siis sen enempää:


Päivän varsinainen antikliimaksi oli kuitenkin latvialaisen Oskars Mikansin (s. 1970) Arvo Kustaa Parkkilan (1905–1978) muistomerkki Ihminen nousee roskalaatikosta (2001). Se, että entinen pultsari toimi merkittävänä hyväntekijänä kohtalontovereilleen, on kyllä ehdottomasti muistamisen arvoinen asia, mutta onko siihen pakko palkata latvialainen veistäjä, joka muistuttaa tyyliltään hieman liikaa sosialistista realismia ollakseen 2000-luvun veistotaidetta. Ettei vain olisi pelkästään säästetty rahaa? Muistan aina veistoksen nähdessäni myös sen, kuinka vieressä asunut kuvataiteilija Juhani Harri (1939–2003) oli harmissaan etupihalleen pystytetystä hirvityksestä:


Päivä muuttui illaksi ja siiryin ikään kuin vapaa-ajalle. Kävin Munkkisaaressa erään kaverini luona ja kiinnitin taas huomioni Munkkisaarenkadun päässä oleviin taideteoksiin, joiden tekijöitä tai syytä siellä oloon en ole koskaan muistanut yrittää selvittää. Aina nähdessäni ne ajattelen tehdä asialle jotain, mutta sitten taas unohdan koko asian. Siellä ne edelleenkin olivat:

 

Sitten siirryin jo ihan kunnolla vapaa-ajalle. Vaikka olenkin nykyään – ainakin toistaiseksi – täysraitis, jotain paheellista on vielä jäljellä. Istun nimittäin yhtenä iltana viikossa varsin paheellisesti eräässä rööperiläisessä kapakassa:


Tämän kerron siksi, että yölläkään en sitten kuitenkaan päässyt taiteesta eroon. Kun puolenyön jälkeen lähdin kotiin, törmäsin Hietalahdessa muutamaan sympaattisesti humalassa olevaan taitelijaan. Yhtä heistä en ollut nähnyt pitkään aikaan, joten olinkin tosi ilahtunut. Ensin hän kuitenkin kysyi minulta, että "onko minusta tullut joku natsi". Hän viittasi badgeen, jonka oli huomannut pusakkani rintamuksessa:

 

Kerroin, että kyseessä oli virolaisen taiteilijaystäväni Leonhard Lapinin (s. 1947) graafisesta vedoksesta Molotov-Rippentrop (1989) tehty tuotteistus. No, hänhän sitten pyysikin minua hankkimaan itselleen samanlaisen. Sitten hän muisteli oman Tallinnan näyttelynsä aikaisia tapahtumia 1990-luvulta. Kaikkea taidehistoriallisesti kiinnostavaa sitä Helsingin yössäkin kuulee. Ja sitten nukkumaan – 35 euroa kortilla hävinneennä.

tiistai 25. toukokuuta 2010

Julkaistua 32: Mitä turisti voi oikeasti nähdä?

Ai niin, ihan meinasi unohtua. Yksi Pietari-juttu vielä. Kirjoitan harvakseltaan myös Ilkkaan kolumneja. Viime viikolla (19.5.) ilmestyi kolumnini, jossa ihmettelin sitä, mitä niin isossa kaupungissa turistireissulla oikeastaan ehtii näkemään.


Mitä turisti voi oikeasti nähdä?

Olen juuri viettänyt neljä päivää Pietarissa. Olin työmatkalla, mutta työmatkani muistuttaa aika paljon ns. kulttuurimatkailua. Nyt tehtäväni oli nähdä uudempaa pietarilaista taidetta niin paljon kuin mahdollista.
Olen jo vuosia saanut katsoa taidetta kokopäivätoimisena työnäni, ja silti minua vaivaa miltei päivittäin tunne siitä, että en millään ehdi nähdä tarpeeksi voidakseni verrata ja arvottaa täsmällisemmin ja perustellummin kokemuksiani.
Kun juoksin Venäläisen museon pääpaikan Mihailovskin palatsin ohi ja näin sen eräässä siivessä Isaak Levitanin (1860–1900) kutsuvan näyttelyn sisäänkäynnin, tuli oikein paha olo. Täällä minä olen taidematkalla enkä edes ehdi piipahtamaan näyttelyyn, joka ihan oikeasti kiinnostaisi minua. Samaan museoon kuuluvassa Marmoripalatsissa on nimittäin ainutlaatuisen hieno 1980-luvun pietarilaisen uusekspressionismin näyttely, joka minun on pakko nähdä.
Tutustunkin näyttelyyn kunnolla ja kiertelen saleissa pitkään. Havahdun yhtäkkiä siihen, että olen koko ajan ollut näyttelyssä täysin yksin. Näen vain salivalvojia, jotka hekin varmaan ihmettelevät harvinaista vierasta. Miksi hän on täällä, vaikka kaupunki olisi täynnä vanhempaa arvotaidetta? Onhan kaupungissa Venäläisen museon – jossa on maailman suurin venäläisen taiteen kokoelma – myös Eremitaaši, joka on sekin yksi maailman suurimmista taidemuseoista. Rembrandtejakin (1606–1669) niillä on vaikka muille jakaa.
Kävelen sattumalta Eremitaašin ohi ja kurkistan huvikseni sisään, vaikka olenkin jo ryntäämässä 1980-luvun lopun ja 1990-luvun toisinajattelijoiden taidekeskukseen Puškinskaja 10:een. Eremitaašissa on päivittäinen loputon jono.
Venäläinen museo ja Eremitaaši ovat todellisuudessa molemmat niin isoja museoita, että niihin tutustuminen vaatisi kumpikin viikon reissun. Sille viikonlopputuristille, joka haluaa kävellä kilometrikaupalla jättimäistä valtakatua Nevski prospektia ja käydä shoppailemassa sen varrella sijaitsevassa, niin ikään jättiläismäisessä Gostinyi Dvor -tavaratalossa, on jommassakummassa museossa käynti vain rituaalinomainen suoritus, jolla ei ole juurikaan arvoa. Tulipahan käytyä, ikään kuin ”suoritettua”.
Enkä yritä jeesustella. Näin se vain on. Otetaan rinnalle vähän raastavastikin oma totuuteni: olen käynyt jo useamman kerran Pietarissa enkä koskaan ole katsonut Eremitaašin kokoelmia. Olen kuitenkin muka taideammattilainen. Sen ainoan kerran, kun vuosia sitten olin mennä sinne, minua ärsytti se, että ulkomaalainen joutui maksamaan viisinkertaisen hinnan. Mielenosoituksellisesti jätin sen silloin väliin. Ja nyt ei taas puolestaan ollut aikaa.
Sen olen kuitenkin päättänyt, että kun joskus sinne menen, jätän tietoisesti väliin suurimman osan taiteesta. Yritän keskittyä. Vakavana neuvona voin kanssaihmisillekin todeta: Katsokaa vähemmän, niin näette enemmän. Siinä vaiheessa kun joutuu muistelemaan, että oliko se nyt Monet (1840–1926) vai Manet (1832–1883) jonka juurin näin, kannattaa pysähtyä miettimään.

PS. Ei syytä huoleen. Turistin nyrkkisääntö: lumpeet ovat Monet, aamiainen ruohikolla Manet.

Julkaistua 31: Kiasma esittelee vanhaa taidetta

Kauppalehdessä ilmestyi eilen 24.5. arvioni Nykytaiteen museo Kiasman tuoreimmasta kokoelmanäyttelystä Järjestetty juttu (26.3.2010–20.2.1011). Olin otsikoinut aivan liian lyhyen, 1 500 merkin juttuni neutraalisti ja tematiikkaa kuvaten 'Taide tapahtuu', enkä ollut kirjoittanut myöskään ingressiä, koska näissä lyhyissä jutuissa niitä ei yleensä välttämättä käytetä. Nythän juttu olikin tehty ikään kuin isommaksi, yli puolen sivun kokoiseksi, käyttämällä peräti kolmea kuvaa. Juttun otsikko oli toimituksen toimesta muutettu, ja juttuun oli lisätty ingressi. Molemmat ovat nyt kielteisiä, joten myönteisen juttuni sävy muutui ihan totaalisesti. Suhtaudun selkeän myönteisesti kokoelmien esittelyyn, ja koen sen tärkeäksi asiaksi. Nyt näyttää vain siltä, että kommentoisin kielteisesti sitä, kuinka vaikkapa rahanpuuteessa vain näytetään vanhoja duuneja.
Minulta ei tietenkään kysytty mitään. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta. Alkaa kai tämäkin avustajasuhde olla kinttaalla. Kyllä nämä nykyään aivan liian harvat sataset muualtakin aika helposti saa. Tai sitten ei.
 
 
Kiasma esittelee vanhaa taidetta

Nykytaiteen museo tuo jällleen nähtäville kokoelmiensa kellareissa pölyttyviä teoksia. 

Nykytaiteen museo Kiasman ympärillä on käyty aika kovaakin keskustelua viime aikoina, mutta karavaani tietysti kulkee – niin kuin pitääkin.
Yksi jokaisen museon keskeisistä toiminnoista on kokoelmiin liittyvä toiminta, ja tämähän ei tunnetusti ole koskaan sitä mediaseksikkäintä touhua. Käsi sydämellä: Kuka esimerkiksi enää jaksaa odottaa vuotuisjuhlana toistuvaa Bäcksbackan lahjoituskokoelman esittelyä Helsingin kaupungin taidemuseossa? Vapun sijaan se on kuin toistuva pitkäperjantai – siis joka suhteessa, sillä kai pitkäperjantaitakin joku odottaa tosissaan.
Kiasman kokoelmanäyttelyitä on nähty jo kymmenen, ja nyt on siis Järjestetyn jutun myötä vuorossa 11. kerta, kun henkilökunta pääsee näyttämään taitojaan kokoelmien pohjalta syntyvässä yleisönkoulutuksessa. Kiasma on pärjännyt tässä itse asiassa aina hienosti, vaikka kohta alkavat ainakin yleisöystävällisen selkeät teemat varmaan käydä jo vähiin. Nyt siitä on jo nähtävissä joitain merkkejä.
Tuoreimman näyttelyn teema kiertyy löysästi taiteen tapahtumaluonteen ympärille, ja tämän sateenvarjon allehan voisi todennäköisesti sijoittaa joka ikisen Kiasman kokoelmista löytyvän työn.
Teema on kuitenkin kelpo ja monitahoinen ja teokset toimivat sen asettamassa kontekstissa kiinnostavasti – tämä kontekstuaalinen muutos onkin katsojan aina syytä pitää mielessään. Siksi ei haittaa, että näkee samoja teoksia muutaman vuoden sisään uudestaan, niin kuin nytkin väistämättä käy. Itse asiassa se on jopa hauskaa – ja toki opettavaista.

maanantai 24. toukokuuta 2010

Julkista taidetta 7: Matkalla uimaan

Aamupäivän vietin puhelin kiinni ja kirjoittaen keskittyneesti Suomen arvostelijain liito 60-vuotisjuhlakirjaan tilattua artikkelia. Sainkin laajan, yhdeksänliuskaisen jutun "Onko kriitikko zombie vai elääkö hän elävässä todellisuudessa?" kunnialla valmiiksi deadline-päivänä, ja ajattelin palkita itseäni viettämällä lopupäivän kriitikon vapaapäivää ja käydä vain rauhassa Stadikalla – on muuten ihana ja perusstadilainen paikka – uimassa ja saunomassa. Mutta kun on rento olo, sitä katselee ympäristöäänkin avoimemmin. Ja sehän on täynnä julkista taidetta.

Sveitsissä jo pitkään asuneen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen (s. 1941) käsialaa oleva Mika Waltarin (1980–1979) muistomerkki Kuningasajatus (1985) herätti aikoinaan runsaasti närää. Itse pidin siitä alusta alkaen. Ymmärrän kuitenkin tuota keskustelua, sillä olihan veistos aika raju. Juuri kun oltiin hädin tuskin totuttu ei-esittävän abstraktin julkisen taiteen mahdollisuuteen, ilmaantui veistos, joka tuntui rikkovan vielä modernisminkin sääntöjärjestelmiä aika rankasti. Ainakin siitä puuttuu perinteisemmän plastisuuden lisäksi tiettyä yhtenäisyyttä, jota on totuttu pitämään tärkeänä esteettisenä kategoriana. Ja juuri sellaisena veistos tuntuu vieläkin aika raikkaalta. Paikan henkeä se on myös kyennyt luomaan, varsinkin kun pientä puistoa on pidetty paremmassa kunnossa. Luulenpa, ettei Waltarikaan pahemmin kääntyile haudassaan, oli valtioneuvos Harri Holkerin johdolla toiminut kansalaisryhän mitä tahansa mieltä edelleenkin. 


Kisahallin takana on yksi Helsingin surullisimmista julkisista veistoksista. Kyseessä on Terho Sakin (1930–1997) Lasse Virenin juoksijapatsas (1994). Hieno veistäjä oli tuolloin jo sairas ja vanha mies, eikä häneltä olisi pitänyt varsinkaan mitään näköispatsasta tilata. Ei se edes ollut Sakin laji. Näin vain kuitenkin tapahtui, ja lopputulos on suoraan sanoen karmivan huono – joskus on pakko tinkiä hienotunteisuudesta. Veistos on plastisesti onneton, sen vesipäinen anatomia on kummallinen ja Virenkin kaatuu omituisesti eteenpäin. Eikä se muuten edes näytä Vireniltä. Niin ettei siitä oikein keksi mitään myönteistä sanottavaa. Surullista.
Lasse Virenin kotipaikakunnalla Myrskylässä sijaitsee vielä muuten sen toisintokin. 


Vielä paljon enemmän toisintoja – pronssivaloksia on kaikkineen viisi – on kuitenkin lähellä sijaitsevasta Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaamasta Paavo Nurmesta (1925, tämä valos paljastettiin paikallaan olympialaisvuonna 1952). Teki Aaltonenkin vanhemmiten aika kökköjä julkisia veistoksia (niin kuin vaikka eduskuntatalon eteen), mutta tämä Nurmi on mielestäni klassista kaunista veistotaidetta – siihen en jaksa ottaa kantaa, että onko juoksuasento virheellinen, virheellinen nimittäin on realistisessa mielessä toki veistoksen klassinen alastomuuskin. Se on varsin sympaattinen aikansa veistos, ja historia on myös näyttänyt sen ikonisen potentiaalin – varmaan miltei kaikki suomalaiset tunnistavat sen. 


Lähempänä Stadikaa on puiston suojissa vielä yksi urheiluveistos. Kyseessä on Nina Sailon (1906–1998) Tahko Pihkala (1987). Nina Sailohan oli ensin Alpo Sailon (1877–1955) oppilas ja sittemmin vaimo, ja tämä veistos muuten perustuukin Alpo Sailon luonnokseen. Ei ole Alpo Sailoltakaan olemassa kovinkaan monta hienoa julkista veistosta, mutta tämä – on se nyt sitten kumman hyvänsä – on kyllä sieltä huonoimmasta päästä. Eikä veistos enää oikein ole omaa aikaansakaan eli se on ns. anakronismi. Se muistuttaa suoraan sanoen pahimmanlaatuista sosialistista realismia eli on veistotaiteen sijaan silkkaa kitschiä. Onneksi se on kuitenkin aika piilossa puskassaan. Kyllä sen kanssa voi siis elää. Tai on tietty pakkokin. 


Ja poislähtiessä sitten vielä yksi minulle rakas veistos. Kyseesä on nuorena kuolleen hienon veistäjän Taisto Martiskaisen (1943–1982) vuoden 1918 kansalaissodan punaisten uhrien muistomerkki Crescendo (1970). Rakas se on minulle toki poliittisesti – isoisänikin istui pitkää tuomiota Tammisaaren vankileirillä –, mutta politiikan sijaan kyse on nyt lähinnä veistotaiteesta ja paikan hengestä, jonka olen hiljalleen tajunnut. Varsinkin sen kerran tulen ikuisesti muistamaan, kun tapasin veistoksen luona olleella puistonpenkillä pari vuotta sitten naisen, joka luki siellä kesäisenä päivänä Elmer Diktoniuksen (1896–1961) romaania Janne Kuutio (Tammi 1946). Martiskaisen muotokieli on voimakkaan ekspressiivistä, ja tunnelma on kaikkineen aika rankka. Tätä tukevat myös veistoksen taakse kiveen hakatut Diktoniuksen, Maiju Lassilan (1867–1918) ja Elvi Sinervon (1912–1986) sanat. Ja jos joku nyt ajattelee, että tottahan toki minun itsekin punikkina täytyy tätä veistosta kehua, voin todeta, että esimerkiksi Erkki Kannoston (s. 1954) Punavankimuistomerkki (1978) Lahdessa on mielestäni aika karsea. 
Mutta yksi kasku on vielä pakko kertoa. Olin kerran haastateltavana, kun olin julkaissut kirjan Sankarimatkailija Helsingin raitiovaunuissa (Like 2007). Minun piti viedä kolmikymppinen naistoimittaja muutamaan kohteeseen, ja valitsin muun muassa tämän veistoksen. Hän piti sitä oikein kiinnostavana ja kysyi sitten: "Pystytettiiinkö niille valkoisille muuten mitään muistomerkkejä?" Muisti on siis oikeasti aika lyhyt. Ja kyse oli vielä ammattitoimittajasta. 

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Katutaidetta 19: Viikko 20

Kobra Leif on kestänyt säitä jo pitkään:


Olisikohan tämä lakoninen kommentti viikon hienoin:






Eikö siinä ole jotakin hienoa, että hiphobändi The Lost Children of Babylonin itähelsinkiläinen fani tekee käsin tarroja: