Julkaistua 315: Häjyt tuloo

Viikonloppuinen Hauhon matkani sulautui myös kolumniin, jonka kirjoitin eilen Ilkkaan ja joka julkaistiin tänään. Palaan vielä kuitenkin asiaan.

Häjyt tuloo

Olen viettänyt lapsuuteni ja nuoruuteni Alavudella, ja siksi luulisikin, että olisin innoissani vieraillut Helsingin Senaatintorilla viime viikonlopulla, kun Etelä-Pohjanmaa esittäytyi mittavasti.
Vaan eipä näin käynyt. Itse asiassa minulla ei ollut mitään kiinnostusta tapahtumaa kohtaan. Ja kun tarkemmin asiaa ajattelen, en usko, että tapahtumalla oli mitään pysyvää merkitystä myöskään Etelä-Pohjanmaalle.

 

Asun Helsingissä. Kaupunkini on juhlinut nyt puoli vuotta maailman muotoilupääkaupunkivuottaan. Se ei ole näkynyt kaupunkilaisen arjessa millään tavoin. Iso osa tapahtumista on sellaisia, jotka olisivat tapahtuneet muutenkin – nyt ne ovat vain saaneet pääkaupunkivuoden logon ja oman osansa tiedotuksesta ja markkinoinnista. Miltei ainoa huomaamani asia oli se hetki, kun katsoin ratikkapysäkin tuhkakuppia, johon oli pantu juhlavuoden kunniaksi huomautus: ”Tämä on suunniteltu tupakantumpeille.” Pönttö oli täynnä, ja tumppeja lojui valtoimenaan sen ympärillä. Kyse ei ollut toki huonosta muotoilusta vaan kaupungin heikentyneestä palvelutasosta. Ei sellaisen kaupungin kannata teeskennellä sitä, että kaikki olisi muotoilua – myös palvelut, niin kuin meille nyt on opetettu juhlavuoden liturgioiden myötä.

Valitettavasti unohdin kuvata sen täynnä olevan tuhkiksen. Tässä aiemmin kuvaamani. "Designed for Ash."

Vaikka oikein yritän, en edes muista sitä, milloin Helsinki oli Euroopan kulttuuripääkaupunki. Joudun tarkastamaan, että se oli vuonna 2000. Ainoa muisto siitä on se, että näen erään taideteoksen kaltaisen projektin jäännökset miltei viikoittain installoituna erääseen niemennokkaan, missä niillä ei ole mitään funktiota. Kulttuurielämää työkseni seuraavana toimittajana joudun nyt kuluneen 12 vuoden jälkeen toteamaan, että Helsingin kulttuuripääkaupunkivuodella ei ollut mitään merkitystä. Se ei synnyttänyt mitään pysyvää – ei jättänyt edes muistijälkiä.
 

Nyt minua kuitenkin jo harmittaa, etten käynyt Senaatintorilla. Olen sen verran sosiologinen mielenlaadultani, että olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten maakunta itseään kaupittelee. Mitkä ovat ne keskeiset symbolit, joilla se yrittää tehdä itseään houkuttelevaksi? Näkemäni lehtijutut ja tv-pätkät tosin kertoivat karua kieltään: silkoilla kliseillähän sitä oltiin jälleen kerran matkassa.
Etelä-Pohjanmaan sijaan lähdin lauantaina Hämeeseen ystäväni 60-vuotissyntymäpäiville. Vasta myöhemmin selvisi, että Eero Raittisen taustabändinä toiminut Micke & Lefty feat. Chef on Kauhavalta ja että mainio rumpali ja laulaja Micke Björklöf sai viime vuonna Kauhavan kulttuuripalkinnon. Huomasin sitten senkin, että he olivat juuri edellisenä iltana esiintyneet Pikkuusen häjymmissä piroissa.

Micke & Lefty feat. Chef Hauholla viime lauantaina...

Tuli jotenkin hämmentynyt olo, ja tajusin taas kontekstin merkityksen taiteen vastaanottamisessa. Jos olisin lähtenyt kuuntelemaan bändiä Helsingissä, olisi se ennakkoasenteeni myötä ollut todennäköisesti vain esimerkki eteläpohjalaisesta musiikkielämästä. Hämäläisessä illassa kaikki tapahtui jotenkin luonnollisemmin. Se vain tapahtui, ilman mitään erillistä hypetettyä tapahtumaa. Muistijälkikin on aika iso. Bändi oli loistava. Tuli jopa tanssittua, vaikka kovat kundit eivät sitä tunnetusti tee.

 ... ja tanssijoita myös.