Perjantaina lähdin laina-autolla Suomen kiertueelle. Mutta ensin kävin Itä-Helsingissä vähän oudommassa paikassa katsomassa taidetta. Palvelukoti Sofian aulassa oli Ninetta Sombartin (s. 1925) näyttely (17.5.–31.7.). Kyse oli vain painokuvista, mutta oli kiinnostavaa kuitenkin nähdä tällaista vähän esoteerisempaa maalausta, joka ei koskaan ole oikein kuulunut minun taidemaailmaani:
Ja oli siinä vähän historian siipien havinaakin, sillä Sombartin isä oli saksalainen taloustieteilijä ja sosiologi Werner Sombart, jonka kirjoja olen aikoinani 1970-luvun lopulla tenttinytkin.
***
Mutta sitten suoraan Poriin (237 km). Porin taidemuseossa oli Jarmo Mäkilän (s. 1952) 60-vuotinäyttelyiden Poikien leikit (15.6.–2.9.) avajaiset. Mäkilä on jatkanut edellisen isomman näyttelynsä poika-teemoja ja on myös ollut häkellyttävän ahkera. Mukana oli maalausten lisäksi installaatioita ja iso joukko keraamisia poikia:
On hienoa nähdä, miten niin moni kuusikymppinen taiteilija on hyvässä vireessä. Näin Mäkiläkin. Mutta on hänen töissään myös jotain tosi pervoa, joka tosin viehättää kammottavuudellaan:
Jytky, 2012.
***
Sitten Porista samana iltana Alavudelle (189 km), missä vanhempani Kaarina Kantokorpi (s. 1935) ja Voitto Kantokorpi (s. 1935) asustelevat.
Heidät oli kutsuttu Taidekeskus Harriin pitämään yhteisnäyttely (26.5.–21.6.). He olivat vähän hauskasti laittaneet esiin jonkin verran uudempia töitä ja sitten paljon 1960-lukua, jolloin he nuorina taiteilijoina muuttivat Helsingistä Alavudelle.
Isäni, hänen veistoksiaan ja seinillä äitini 1960-lukua.
Ja olinhan siellä minäkin isäni ikuistamana pikkupoikana vuodelta 1962:
***
Taidekeskusksessa on myös esillä Matti Annalan (1898–1958) näyttely. Töysäläissyntyinen mutta Alavudella pitkään asunut Annala oli kelpo aikansa maalari, joka on vähän syyttä suotta niin unohtunut:
Kävin myös isäni työhuoneella ja varastollla, joka oli varsinainen Augeiaan talli:
Ja kun näin vanhan oppikouluni, jota nyt aletaan purkaa, tunsin itseni hetken aikaa ihan lapsuuden traumojen täyttämäksi Jarmo Mäkiläksi:
Ja sittenhän oli kuunneltava nuoruudenkaverini Pauli Hanhiniemen Tästä asti aikaa (1990), jossa kerrotaan samaisesta alavutelaisesta nuoruudesta.
***
Ja sitten kohti Mänttää (111 km). Mäntän kuvataideviikoilla (10.6.–31.8.) on vähän nuorempi ja kiinnostava taiteilija kuraattorina. Ilona Valkosen (s. 1980) kokoama näyttely oli varsin raikas – vaikka vähän turhankin rosoinen joiltain osin. Taiteilijalistakin oli tosi kiinnostava, ja mukana oli minulle useampiakin uusia tuttavuuksia. Toiminnanjohtaja Tiina Nyrhinenkin vaikutti tyytyväiseltä:
Palaan asiaan tarkemmin, kun Ilkan tilaama juttuni ilmestyy. Mutta jos nyt pari suosikkiani kuitenkin mainitsisin. Hanna Saarikosken (s. 1978) performanssivideo See Paris and Die (2012) oli aivan mainio. Saarikoski kuljeskeli Pariisissa neljä päivää silmät kiinni. Silmäluomiinsa hän oli maalannut toiset silmät:
Mainio oli myös Jussi Juurisen (s. 1976) installaatio Kaivertamisen himo (2012):
Graafikon himo oli kaiverruttanut Pekilon rakenteitakin:
***
Sitten Tampereelle (88 km), missä Kaija Papu (s. 1980) odotti minua Polaroidiensa kanssa.
Näyttelyyn on siis tulossa hieno duuni.
***
Tampereelta suoraan Mikkeliin (252 km), missä oli tarkoitus yöpyä. Mutta eihän kaupungissa ollut uupuneelle matkailijalle sijaa, joten kelvottoman kebabin jälkeen suoraan Savonlinnaan (105 km), jonka Seurahuoneelta löytyi huone.
Seuraavana aamuna Retrettiin (35 km), missä oli tarjolla neljä näyttelyä (9.6.–28.8.). Ehdin jo kirjoittaa niistä Ilkkaan jutun, joten palaan asiaan tarkemmin, kunhan se on ilmestynyt.
Tyko Sallisen (1879–1955) ja 1910-luvun ekspressionistikollegoiden näyttely oli hyvin rakennettu. Kiinnostavia rinnastuksia, paljon miehistä uhoa ja angstia. Ja varmaankin vähän vääristynyttä naiskuvaa.
Marketta Hailan kuratoima nykytaidenäyttely Luolavertauksia luolastossa oli kuin suomalaisen nykytaiteen Kuka kukin on. Taattua laatua, tarkkaa työtä mutta samalla paljon elämyksellisyyttä. Mutta ehkä vähän liiankin varman päälle. En yllättynyt mistään.
Tea Mäkipää (s. 1973) ja taustalla pikkuruinen Tommi Toija (s. 1974).
Rudolf Koivu (1890–1946) ei oikein ole minun taiteilijani, mutta ymmärrän toki Retretin valintoja. Lisäksi Alexander Reichstein (s. 1957) oli luonut hyvän elämyksellisen lapsiympäristön:
Grafiikanpaja Himmelblaun osasto oli poikkeuksellisen rohkea ja hyvä, varsin nykytaiteellinen eikä niinkään sitä helpointa ja siisteintä sievää myyntigrafiikkaa.
Jani Leinonen (s. 1978) Himmelblaussa.
Kaikkineen tämän kesän Retretti on ehdottomasti käynnin väärti – niin kuin Mänttäkin.
***
Ja sitten vähän savolaista maaseutua pienemmillä teillä. Punkaharjusta ensin Sulkavalle (73 km), missä pienen tauon aikana kirosin taas suomalaista julkista taidetta. Ei minkäänlaista plastiikkaa, ei menoa eikä meininkiä, ei sommittelua. Mitä soutua tämä oikein on:
Tekijä on Heikki Räsänen (s. ?) ja vuosi 2007. Karmea amatöörimäinen tekele.
Ja sitten Puumalaan (41 km), missä söimme muikkuja vesisateessa.
***
Ja sitten Mäntyharjulle (111 km), Taidekeskus Salmelaan, jonka kesänäyttely (9.6.–12.8.) oli taidematkan päätösetappi.
Salmelastakin ehdin jo kirjoittaa jutun Ilkkaan, joten palaan siihenkin kohta tarkemmin.
Tarjolla oli varsin tuttua Salmelaa: taattuja konkaritaiteilijoita ja ei-niin-hirveän-kiinnostavia nuorempia maalareita, joita Salmelassa yleensä yhdistää esittävyys ja tietty helppo omaksuttavuus. Salmela ei koskaan räväytä tai juurikaan yllätä. Suurin yllätys taisi olla se raju ryöppy, jonka myötä paremmin graafikkona tunnettu Tapani Mikkonen (s. 1952) oli antanut siveltimen lentää kankaalla:
Tapani Mikkosen maalauksia ja Aaron Heinon (s. 1977) veistoksia.
Salmela on sillä tavalla ongelmallinen tapaus, että sen poroporvarillinen ja siisti imago antaa hyvällekin taiteelle voimakkaasti tiettyä omansalaista kontekstia, josta on vaikea irrottautua. Kai sitä pitäisi katsojanakin olla vähän itsekriittisempi ja kyetä myös analysoimaan ennakkoasenteitaan. Sitä paitsi se, että Tuomas Hoikkala on kova bisnesmies, on kuitenkin taiteilijoille pelkkä etu. Kyllähän he myyntiä tarvitsevat tehdäkseen töitään. Tosin on pakko todeta, että lievää tekopyhyyttä haistelen, kun luen Hoikkalan kommentteja vanhasta Suomen Kuvalehdestä: ”Ei tähän voi yhdistää bisnestä. Älä sano jutussasi yhtään kertaa sanaa
bisnes, tai minä suutun. Se on niin hirveä sana.”
***
Ja sitten takaisin Helsinkiin (201 km). Kaikkineen 1443 kilometriä. Paljon taidetta, vähän liikaakin, ja paljon suomalaista metsää – ja Savossa vähän järviäkin. Ja hauskaa oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti