Olin jo unohtanut, että kirjoitin Suomen valokuvataiteen museon Polaroid-näyttelyä (18.8.–2.12.) varten pidemmänkin tekstin, joka julkaistiin museon verkkosivuilla. Tässäpä se:
Polaroid Suomessa: Työtä,
leikkiä, rockia ja taidetta
Polaroid ei koskaan saavuttanut Suomessa jättisuosiota.
Vankka kannattajakuntansa sillä kuitenkin oli, ja osa kuvaajista
saavutti välineellä merkittäviä tuloksia. Kuvaaminen myös jatkuu
retrohengessä filmien uustuotantojen avulla.
Antti Nylén: Omakuva, 2011.
Suomessa oltiin alusta alkaen hyvin perillä legendaarisen Edwin
H. Landin (1909–1991) lukuisista keksinnöistä pikakuvauksen
alalla. Land kehitti ensimmäisen pikakuvausmenetelmän jo vuonna 1947, ja
Polaroid tuli kaupalliseen jakeluun seuraavana vuonna.
Landin keksintö uutisoitiin jo vuonna 1947 Valokuvaajassa
(2/47), ja tästä alkaen suomalainen valokuvausalan lehdistö seurasi
varsin tarkkaan Polaroidin kehitystä. Maahantuonti alkoi Foto-Nyblinin
toimesta vuonna 1960, ja kun ensimmäinen värillinen Polaroid esiteltiin
Euroopassa vuonna 1963, oli Polaroid Suomessa siis jo varsin tuttu asia.
Leikkiä ja tekniikkaa
Yli 500 patenttia omistanut Edwin H. Land oli intohimoinen keksijä,
ja niinpä Polaroidille kehitettiin monenlaisia käyttötarkoituksia ja
erikoislaitteita muun muassa tieteen ja tekniikan käyttöön – esimerkiksi
lääketieteelliseen lähikuvaukseen tarkoitettu Polaroid CU-5. Myös
passikuvauksen alalla Polaroid oli aikoinaan vahva kilpailija.
Land oli aikansa Steve Jobs, joka osasi
yhtiökokouksissa lumota demonstraatioillaan sekä osakkeenomistajat että
suuren yleisön. Hänellä oli tapana tuoda miltei jokavuotiset uudet
keksintönsä näyttävästi esiin, ja uutuuksia myös riitti aina 1970-luvun
lopulle asti – kunnes pikaelokuvakamera Polavision koitui
taloudelliseksi katastrofiksi.
Polaroidin alkuvaiheet Suomessa eivät sisältäneet juurikaan
innostusta valokuvan vakavamman harrastuksen tai taiteen alalla, ja
väline olikin pitkään joko hauska näppäilijöiden leikkikalu – olihan se
ainainen ihme, kun kuvan sai suoraan kamerasta alle minuutissa.
Lauri Eriksson: Thimister, 1999.
Kameralehden (1/62) P.K. Jaskari totesi,
että ”tavallisesti siihen suhtaudutaan kuin taikatemppuun; samalla kun
ihmetellään, väheksytään sen käytännöllistä merkitystä”. Mutta kuten
Jaskarikin ennakoi ulkomaisten esikuvien perusteella, ammattimaiset
studiokuvaajat alkoivat Suomessakin käyttää Polaroidia studioissaan
luonnostelun välineenä. Pikakuvan avulla saattoi testata muun muassa
valotusta, kuvakulmia ja sommittelua nopeasti ennen varsinaisten kuvien
ottamista, ja tällainen toiminta jatkui pitkälle 1990-luvulle saakka.
Osa studioapuneuvona Polaroidia käyttäneistä tekijöistä innostui
välineestä myös sen itsensä takia ja oman ilmaisunsa laajentajina, kuten
Lauri Eriksson vielä 1990-luvulla. Eriksson sovelsi
”taiteellisimpia” keinoja myös studiotyöskentelyssään ja käytti muun
muassa mosaiikkimaista kollaasitekniikkaa – jonka lanseerasivat Suomeen Olli
Lyytikäinen (1949–1987) ja Kari Riipinen –
jopa lehtikuvituksen muotokuvissa.
Monen ammattikuvaajan tarina on Polaroid-historiamme kannalta samalla
myös varsin surullinen: Polaroideja tuli otettua paljon, satoja ja jopa
tuhansiakin, mutta vain harvalla niitä on juurikaan säilynyt. Pitkän
linjan kuvaaja Leena Sarastekin löysi arkistoistaan
peräti kaksi koekuvaa.
Polaroid
matkalla taiteeksi
Ensimmäiset merkit Polaroidin vakavammasta taiteellisesta käytöstä
Suomessa ilmaantuivat 1970-luvun lopulla. Polaroid-yhtiö oli alusta
pitäen satsannut markkinoinnissaan nimenomaan taiteilijoihin. Polaroid
rahoitti monenlaisia projekteja ja tuki yksittäisiä kuvaajia
huomattavilla materiaalilahjoituksilla.
Polaroidin säätiö alkoi kerätä kunnianhimoista taiteellista
valokuvakokoelmaa, ja kun Land vuonna 1976 esitteli yhtiökokouksessaan
”myyttisen pedon”, 50 x 60 cm kokoisia kuvia tuottavan Polaroid-kameran,
alkoi tämä jättilaite tuottaa kokoelmiin varsin huomattavia teoksia –
miltei kaikki aikakauden merkittävät valokuvataiteilijat halusivat ja
pääsivät kokeilemaan laitetta, Ansel Adamsista Arno
Rafael Minkkiseen. Mukana oli myös varsinaisen valokuvataiteen
Mutta kyllä pienemmilläkin Polaroideilla saatiin aikaan tuloksia.
Polaroid-kokoelman kuvia esiteltiin ensimmäistä kertaa Suomen
valokuvataiteen museossa vuonna 1976 näyttelyssä, joka myös kiersi
Suomea ja joka sekin muuten oli tämän näyttelyn tavoin osa Helsingin
juhlaviikkojen ohjelmistoa. Kyseessä oli uudella 105-filmillä – josta
sai myös negatiivin – kuvattu 12 kuvan salkku, jossa oli mukana muun
muassa Adams, David Bailey, Walker Evans
ja lääketieteellisistä kuvistaan tunnettu Lennart Nilsson.
Kameralehti (6/76) esitteli tuloksia jo ennen näyttelyä.
Myöhemmin lehti julkaisi (3/81 ja 4/81) yhteistyössä silloisen
maahantuojan Colorackin kanssa suomalaisia kokeiluja 105-filmillä.
Mukana olivat Leena Ikkala, Lauri Kukko,
Olli Leiniö, Kalevi Pekkonen ja Pekka
Potka. Ikkalan tavoin Potkakin innostui välineestä, ja
osallistui kuvillaan Suomen Kameraseurojen Liiton II kutsunäyttelyyn
Suomen valokuvataiteen museossa.
Samoihin aikoihin Polaroid-näyttelyn kanssa myös suomalaiset kuvaajat
alkoivat suhtautua välineeseen vakavammin. Polaroid tuli osaksi
koulutusta, kun Lahden taideteollisen oppilaitoksen valokuvauksen osasto
teki keväällä 1977 opintomatkan Prahaan. Käytössä oli Polaroid SX-70,
ja tulokset esitettiin näyttelynä Polaroid-matkakuvia Prahasta –
ensin Amos Andersonin taidemuseossa ja sitten Tampereen nykytaiteen
museossa.
Tätä näyttelyä lienee pidettävä ensimmäisenä mittavana suomalaisten
kuvaajien Polaroid-näyttelynä. Mainittakoon tyypillisenä
Polaroid-tarinana vielä, että kuvat pelastettiin nykypolvia varten
eräältä roskalavalta.
Kari Riipinen: The Inner Light, 1986.
Toiset valokuvaajat tarttuivat välineeseen huumorimielellä. Ismo
Kajander teki opiskelijoidensa kanssa – WSKKS eli Walon
Siveltimellä Kuvia Kirjovien Seurakunta – taskulampun avulla ilmaan
piirtäen leikkimielisiä henkilökuvia: ”Ja katso! Kiduttavan
puoliminuuttisen jälkeen on meillä paljon ohi realistisen henkilökuvan
yltävä astraalitason toteutus.” Tuloksia julkaistiin Valokuvassa
(3/78). Kajander kokeili myöhemmin myös kollaasitekniikkaa.
Myöhemmin huumorin ja Polaroidin ovat yhdistäneet Taisto ja Heikki (Olli
Jaatinen ja Kare Lampinen). He käyttivät
toisinaan myös Polaroidia hauskoissa mutta samalla vakavan
instituutiokriittisissä tutkimuksissaan, joita he omassa
tutkimuslaitoksessaan suorittivat erilaisista polttavista aiheista
1980–90-lukujen vaihteessa. Heidän preparoimansa Polaroid-ahven oli jopa
mukana Fotofinlandia-ehdokkuudessa vuonna 1990. Juha-Pekka
Laakio sisällytti myös kynsisammakkoihinsa huumoria – ja
niihinkin sisältyy omalaatuinen tutkimusulottuvuus: kynsisammakoita on
käytetty Afrikassa raskaustesteinä.
Myös puistokuvauksen alalla koettiin lyhytaikainen renessanssi, kun
Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen opiskelijoiden muodostama
Studio Muikku toimi Helsingissä Espallla kesinä 1978–79. Ensimmäisenä
kesänä kuvia ottivat Erja Lahdenperä ja Ulla-Maija
Vuori (nyk. Svärd), toisena kesänä
Lahdenperän kanssa työskenteli yksi sittemmin rock-kuvauksessa
kunnostautunut klassikkomme Jukka Uotila (1956–2009).
Kokemukset olivat ilmeisen myönteisiä, ja Lahdenperä muisteli myöhemmin (Kameralehti
6–7/84) antoisia kesiä: ”Lähes jokaiseen kuvaan liittyy hauska tarina.
Itse asiassa en muista, että minun olisi koskaan tarvinnut maanitella
kuvattavia sanomaan muikku.”
Osa vakavista harrastajista kiintyi Polaroidin lumovoimaiseen
värimaailmaan. Esimerkiksi Leena Ikkalan kuvia
esiteltiin ensimmäisen kerran Kameralehdessä vuonna 1981
(3/81). Ikkala onkin niitä kuvaajia, jotka ovat olleet Polaroidille
uskollisia aina näihin päiviin saakka. Hän on kuvannut erityisesti
suomalaista öistä järvimaisemaa. Ikkala esitti 30 vuoden tuotannostaan
retrospektiivisen näyttelyn alkusyksystä 2012.
Kamera-lehden säännöllisissä kilpailuissa ei Polaroid-kuvia
juuri nähty. Hauskana kuriositeettina mainittakoon, että kun Ismo
Hölttö voitti kesäkilpailun vuonna 1968, oli pääpalkintona
Polaroid 250 -kamera. Toiseksi ja kolmanneksi tulleet Mikko
Savolainen ja Martti Lehto saivat
palkinnoikseen Swingerin – Polaroidin vuonna 1966 markkinoille tulleen
halvan ja helppokäyttöisen ”nuorisomallin”, jonka aikoinaan arvioitiin
olleen maailman myydyin kamera.
1970-luvun puolivälissä Polaroid kehitti värifilmin, jonka
ominaisuudet myös laajensivat välineen käytön mahdollisuuksia
huomattavasti. Entisen pelkän positiivikuvan lisäksi filmiltä sai
suurennuskelpoisen negatiivin. Mustavalkokuvissa tämä oli tapahtunut jo
1960-luvulla.
Taneli Eskola & Touko Yrttimaa: Me tulemme taas, 1985–86.
Kasarimaailman rockia ja glamouria
Polaroidin kultakausi Suomessa liittyy epäilemättä 1970–80-lukujen vaihteen urbaaniin rockelämään ja ehkä vähän glamouriinkiin.
Polaroidin kultakausi Suomessa liittyy epäilemättä 1970–80-lukujen vaihteen urbaaniin rockelämään ja ehkä vähän glamouriinkiin.
Vanhan galleriassa esiintyneistä uuden polven rock-orientoituneista
kuvaajista ja katukuvaajista osa tarttui pikakameraan. Esimerkiksi Timo
Setälä valmisti vuonna 1981 urbaania ja
eksistentiaalissävyistä maisemaa kuvaavan sarjallisen mapin 20
annosta pikataidetta – sattuvasti juuri hänen isoisänsä,
suomalaisen valokuvan grand old man Vilho Setälä
(1892–1985) oli se kirjoittaja, joka ensimmäisenä esitteli
väri-Polaroidin suomalaiselle lukijakunnalle Kameralehdessä
(4/63). Timo Setälälle Polaroidissa oli kyse sen värien tarjoamasta
intensiteetistä ja kylläisyydestä.
1980-luvun suurin Polaroid-klassikkomme on epäilemättä Kari
Riipinen, joka löysi välineelle monenlaista käyttöä. Riipiselle
Polaroidin ”muoviset värit” – kuten hän itse on todennut – tarjosivat
loistavan välineen ajanhenkeen kiinnittymiseen. Riipinen teki aikoinaan
myös sopimuksen Polaroidin firman kanssa ja sai käyttöönsä materiaalia
väliin miltei rajattomasti. Ahkera kuvaaja teki myös tulosta. Hän käytti
Polaroidia muun muassa lukuisissa levynkansissa, joiden graafisena
suunnittelijana hän on yksi keskeisistä valokuvataiteilijoistamme, ja
kehitteli myös taidemaalari Olli Lyytikäisen
(1949–1987) Suomessa vuonna 1982 lanseeraamaa kollaasitekniikkaa, jossa
parhaimmillaan sadoista Polaroid-otoksista tehtiin isoja, hieman
kubistissävyisiä kollaaseja.
Maailmalla tässä lajissa suurimman klassikon aseman on saavuttanut
taidemaalari britti David Hockney. Tosin
yhdysvaltalaisen Talking Heads -yhtyeen voimahahmo David Byrne ideoi
jo yhtyeen toisen albumin kannen 529 Polaroid-lähikuvasta vuonna 1978 –
nelisen vuotta ennen Hockneyn ”keksintöä”. Lyytikäinen käytti
Polaroidia muutamissa keskeisissä teoksissaan (huippuna epäilemättä Yhden
yön työ, 1982, jonka syntyhistoriaa on valaissut Anna-Kaisa
Rastenberger näyttelyjulkaisussa After Sauna Art, 2010), mutta
hänkin käytti välinettä myös graafiseen suunnitteluun – esimerkiksi Pekka
Lehdon ja Pirjo Honkasalon elokuvan Da
Capo (1985) julisteeseen.
Lyytikäinen teki kaikkineen kolmisenkymmentä Polaroid-kollaasia,
mutta mikään välineintoilija hän ei ollut, pikemminkin hän ”soisi
kaikille pimeän huoneen, camera obscuran kokemuksen: pää laatikkoon ja
oivaltaa oma tajuntansa. Huomata sekin, ettei valokuvassa ole mitään
ihmettä ja miraakkelia.” (Merja Salon haastattelu, Valokuva 11/83)
Riipinen puolestaan jalosti tekniikkansa niin varmaksi, että hän
saattoi yhdeltä seisomalta tehdä sadoista kuvista koostuvia kubistisia
maisemia. Hän täytti Galleria Pelinin (1986/87) mosaiikkimaisilla
tyttökuvillaan näyttelyssä Splitting Ladyland, joka oli ehkä
kaikkien aikojen mittavin suomalainen Polaroid-näyttely. Suurimmassa
kollaasissa oli peräti 1 762 Polaroidia. Riipinen yhdisti työssään
Polaroidin avulla tarkkuuden ja spontaaniuden (Kameralehti
12/86): ”Palojen yhteensopivuuteen voi reagoida heti kuvaustilanteessa,
ja pikakuva kannustaa myös liike- ja valokokeiluihin, koska onnistumisen
näkee välittömästi.”
Myöhemmin myös ainakin Hannele Rantala on kokeillut
kollaasitekniikkaa monitahoisissa ja usein varsin runollisissa
projekteissaan.
Riipinen ei ollut yksin uudenlaisten lehtien (muun muassa City,
Aloha, Komposti, Uuden ajan aura ja sittemmin Image)
ja rockin maailmassa. Yksi tämän aikakauden legendoista, Keijo
Kansonen kehitteli omia teknisiä kokeilujaan tehdessään
esimerkiksi Jone Takamäen ensimmäisen albumin (1981)
kanteen jazzahtavan Polaroid-kuvan, jonka kehittymistä hän manipuloi
teelusikan avulla.
Moni muusikkokin tarttui Polaroidiin – sekä ulkomailla että Suomessa.
Esimerkiksi Duran Duranin kosketinsoittaja Nick Rhodes
kuvasi hotellihuoneen tv-ruudun häiriöitä, ja samaa kertoo Riipinen
(Walter de Camp: Riipinen Interview, 1996) tehneensä
Aasian-matkoillaan. Suomalaisista rokkareista ainakin Albert
Järvinen, Dave Lindholm ja Tuomari
Nurmio ovat kuvanneet Polaroidilla, mutta vuosien mittaan
näillä tyypillisillä kenkälaatikko- tai muovikassikuvilla on ollut
taipumus hukkua.
Ajanhenkeä tavoiteltiin myös laajemmalla aikaperspektiivillä, kun Taneli
Eskola ja Touko Yr tekivät mittavan
Polaroid-projektin kuvaamalla suomalaisia filmitähtiä vuonna 1986 –
näyttelyn nimi oli Me tulemme taas. Retrohenkinen laaja
näyttely rakensi suomalaisista elokuvamaailman tekijöistä
Hollywood-tyyppisiä glamourmaailman hahmoja, mutta samalla tuloksena oli
kokoelma huikeita muotokuvia. Näin Eskola perusteli (Valokuva
3/86) juuri Polaroidin käyttöä: ”Kuvamme perustuvat improvisaatioon,
joten pikakuvamateriaalin käyttöä on helpottanut prosessia.” Yrttimaa on käyttänyt Polaroidia enemmänkin, muun muassa hieman
surreaalissävyisissä maisemaan sijoittuvissa kokeiluissaan.
Eikä kaikki Polaroidiin liittynyt tapahtunut pelkästään
pääkaupungissa. Jyväskyläläinen Fotogenesis – sekä lyhytikäinen lehti
että ryhmä – kokeili myös Polaroidia. Ainakin Kapa ja Pekka
Helin pääsivät kokeiluissaan hienoihin tuloksiin. Turussa Henry
Edman teki myös kollaaseja, muun muassa Turun vanhan
poliisilaitoksen tiloissa järjestetyssä näyttelyssä vuonna 1986 – ja
eiköhän tilassa soinut myös Talking Headsin musiikki! Turkulainen
kahdeksan hengen VOFF-ryhmä – jossa Edman oli myös mukana – teki
kokonaisen näyttelyn Wäinö Aaltosen museoon käyttäen Polaroidia, jotta
näyttelyä pystyttäisiin prosessinomaisesti kasvattamaan koko ajan (Valokuva
9/89).
Martti Jämsä: Kesä, 2003.
Polaroid ja yhteisöllisyys
Kun yrittää pohdiskella Polaroidin outoa lumovoimaa, tulee ensimmäisenä epäilemättä mieleen kuvan syntymisen ihme. Se on Polaroidin kohdalla ylen konkreettista: kuva alkaa syntyä kuin itsekseen, eikä aikaa kulu kuin joitain hetkiä. Toinen merkittävä tekijä on Polaroidin intensiivinen ja toisinaan epärealistisen outokin värimaailma, joka on hiljalleen luonut oman estetiikkansa.
Yksi tärkeä ulottuvuus on epäilemättä ihmeen jakamisen mahdollisuus. Tätäkin ulottuvuutta on käytetty erilaisin tavoin. Joissakin lipastojen laatikoissa on epäilemättä piilossa seksileikeissä tehtyjä pikaotoksia – niitä kuvia kun ei ole tarvinnut lähteä kylille liikkeeseen kehittämään. Mutta kyllä Polaroid toimii laajemmissakin leikeissä, joissa tuloksia päästään tarkastelemaan heti, millä on iso merkityksensä. Keskusteluja voidaan käydä heti tilanteen ollessa päällä.
Lahden Kankolan päiväkodissa on toteutettu useampiakin projekteja ja niiden pohjalta näyttelyitä. Lastentarhaopettaja Raili Kaskela ja valokuvaaja Kirsti Nenye toteuttivat ensimmäisen projektin jo vuonna 1979, jolloin eskarilaiset kuvasivat 120 kuvaa, joista koottiin kiertonäyttely Pienten pieniä kuvia. Sama toistettiin vuonna 1985 nimellä Pienten pikakuvia. ”Lapsen on helpompi tulkita ja arvioida kuvaa, kun hän on itse omakohtaisesti tutustunut valokuvaukseen”, totesivat hankkeen vetäjät. Onneksi kuvatkin ovat säilyneet.
Yhteisöllisyys toimii monella tavoin. Jaana Airaksinen ja Niina Kapanen tekivät Polaroidia käyttäen kirjan Kaikki kurveistani (2000) ”säärikarvoista, selluliitista, siroista ranteista ja pienistä päärynänmuotoisista rinnoista”. Yhdessä kuvattavien naisten kanssa käytiin läpi naisen kehoa lempein ja sallivin katsein.
Kuvataiteilija Johanna Turunen loukkasi kätensä eikä kyennyt työskentelemään pitkään aikaan. Hän kuntoutti itseään ja tappoi aikaa tekemällä tutuilleen pipoja. Näin syntyi vuonna 2001 näyttelyyn johtanut projekti Pipotus, jossa pipon saaneet tulivat ikuistetuksi pipoineen Polaroidin avulla. Näin Polaroid toimi yhteisöllisyyden vahvistajana.
Kaija Papu rakensi yhteisöä hieman abstraktimmalla teemalla. Teoksessa Kaikki oli täydellistä…(2008) hän pyysi ihmisiä täydentämään suoraan kuvaan lausetta ”En halunnut harrastaa seksiä, koska…” Pikakuvaus tuo mahdollisuuksia nopeaan jaettuun reflektioon: ”Pystyin kohtaamaan kuvattavia kadulla/avajaisissa/baareissa/ym ja ottamaan kuvan ja pyytämään tekstin saman tien.”
Yksi tärkeä yhteisöllisyyden muoto on erilainen biletys, jonka yhteydessä Polaroidia on myös totuttu käyttämään jaettuna hupina. Esimerkiksi Sauli Sirviö on tallentanut öisiä hetkiä. Näitä kuvia on lipastojen laatikoissa ja vinteillä epäilemättä paljon. Ja tämäkin jatkuu, vaikka Polaroidin tarina monilta osin onkin lopussa. Näyttelyn kuopus Miikka Lumikari on hyvä esimerkki urbaanista nuorisokulttuurista, jossa on halu tallentaa ja myös jakaa öisiä yhdessä vietettyjä hetkiä.
Polaroid, aika ja paikka
Polaroid tuottaa pikakuvan. Se kertoo tekijälleen heti sen, missä hän on. Polaroidia onkin käytetty paljon matkakuvissa, joissa kohteen edessä kuvaaja saa heti vahvistuksen läsnäololleen ja pystyy vaikka illalla hotellihuoneessaan miettimään sitä, missä tuli oltua ja mikä oli näkemisen arvoista – ja miksi. Ja pystyy itse hotellihuoneessakin kuvaamaan – kuten Ben Kaila teki Berliinissä.
Kastehelmi Korpijaakko vietti pitkän ajan Kiinassa
ja kykeni epäilemättä rakentamaan omaa paikkakokemustaan kuvien avulla.
Kuvanveistäjä Kalle Mustonen matkusti Prahaan
opiskelijavaihtoon ja käytti Polaroidin ja Letrasetin yhdistelmää paikan
ja ajan hahmottamiseen. Rosa Ortega de Grönlund on
myös käyttänyt Polaroidia matkakokemustensa tallentamiseen – niin
ulkomailla kuin Suomen maaseudullakin. Radoslaw Gryta
kykeni Polaroidin avulla tallentamaan vallan vaihtumisen – myös sen
hitauden – vanhassa kotimaassaan Puolassa. Myös ajassa voi liikkua: Harri
Heinonen palasi antiikin Kreikkaan – tosin kitsch-elementein
varustettuna.
Aikajännite tuo pikakuvaan oman ulottuvuutensa. Hetkessä tapahtuva
”ikuistus” voi katsoa sekä eteen että taakse. Tätäkin esimerkiksi Ben
Kaila on kokeillut yhdistäessään pikakuvan ja menneet sukupolvet.
Laura Nissinen: Aurinko, 2005.
Monipuolista taidetta
1990-luku jatkoi osin 1980-luvun Polaroid-maailmaa. Esimerkiksi Lauri
Eriksson käytti välinettä pitkälle samalla tavalla kuin
Riipinen – ja innostui myös tekemään erilaisia kollaaseja.
Jätti-Polaroid vieraili vuonna 1993 Taideteollisessa korkeakoulussa,
ja kameraa pääsivät kokeilemaan ainakin Vertti Teräsvuori,
joka teki uhmakkaan omakuvan nuoresta miehestä, Ulla
Paakkunainen ja Touko Yrttimaa. Sessiossa tuli kuvatuksi myös
silloinen presidenttiehdokas Paavo Väyrynen, joka ei
valitettavasti kysyttäessä tiennyt kuvan myöhemmistä kohtaloista mitään.
Laitetta oli käyttänyt jo aiemmin Pariisissa Taina Värri,
joka voitti vuonna 1991 pohjoismaisen Polaroid Transfer -kilpailun ja
pääsi palkintomatkalle Pariisiin kokeilemaan kameraa.
Aivan oma lukunsa oli Polaroid Transfer -tekniikka, jota kutsuttiin
myös ”fotoakvarelliksi”. Kuvaus suoritettiin filmille normaalisti, mutta
kesken kehitysprosessin negatiiviosa repäistiin irti paperista ja
telattiin kostutetulle akvarellipaperille, mikä toi kuvaan utuisen ja
grafiikkamaisen vaikutelman. Suomessa tekniikan pioneeri oli
turkulaistunut, saksalaissyntyinen Gerold Gerdes, joka
toimi lähinnä mainoskuvaajana ja joka järjesti aiheesta 1990-luvun
alussa myös useita kursseja – jopa eroottisesta valokuvauksesta.
Taina Värri teki hieman hiljaisempia kuvia, ja Ulla Paakkunainen vei
tekniikkaa myös vähemmän koristeelliseen suuntaan. Hänen teoksensa eivät
ole niin ”sieviä” kuin transfer-kuvilla oli taipumus usein olla. Kovin
suurta suosiota ei transfer-tekniikka koskaan saavuttanut.
Puhtaamman kuvataiteenkin puolella innostuttiin Polaroidin
tarjoamasta keinovalikoimasta. Esimerkiksi Juhana Blomstedt
(1937–2010) kuvasi vuosia ateljeensa vaihtuvaa valo- ja varjomaailmaa,
kun lähinnä akvarellistina tunnettu Senja Vellonen
kuvasi ihmisen varjoa erilaisia taustoja vasten luonnoksiksi
akvarelleilleen.
Taidegraafikko Antti Tanttu on pitkään käyttänyt
välinettä erilaisiin kokeiluihin, muun muassa pitkään jatkuneeseen memento
mori -teemaansa. Julkisuudessa hän on esittänyt tuloksiaan
suurennoksina, mutta tässä näyttelyssä nähdään myös alkuperäisiä pieniä
kuvia.
Viivi Niemisen vähäeleisissä kuvissa yhdistyvät
arkisuus ja runollisuus, ja monissa kuvissa on kuin elokuvallinen tausta
– kerrontaa tai kertojaa odottaen. Laura Konttinen
puolestaan tuo mukaan nostalgisen elementin, kun hän uudelleenrakentaa
muistoja sekä uusilla että vanhoilla kuvilla kollaasimaisten töidensä
avulla. Välillä palataan ikuiseen teemaan, joka kaikessa
yksinkertaisuudessaan on samalla se kaikkein vaikein: ihminen. Kari
Pyykönen on Polaroideissaan valinnut kohteekseen lapsen.
Veli Granö on käyttänyt Polaroidia useissa
projekteissaan. Hän on jopa kokeillut Polaroidin avulla
Kirlian-kuvausta, jossa sähkökentälle alistettukohde jättää erikoisen
jäljen. Perimmäisenä kohteena tekniikan keksijällä Semjon
Kirlianilla oli elämänvoima tai aura – ollaan siis omalla
tavallaan taiteen peruskokemuksissa.
Oma lumovoimansa on auringolla, jonka suora kuvaaminen tuottaa
ennustamattomuudessaan kiinnostavia abstrakteja värimaailmoja, joita on
kokeillut Laura Nissinen. Myös Marko Vuokola
on suorittanut omia minimalistisia mutta samalla kummallisia
värimaailmakokeilujaan Polaroidin avulla.
Kari Paajanen on ottanut välineen avulla kantaa
taiteen historiaan. Välineeltä toiselle on myös matkannut Marjatta
Oja, joka on yhdistänyt Polaroidin kehittymisprosessin ja
videon teoksessaan Membrane (1990). Välineitä yhdistelee myös Maisa
Tikkanen, jonka installaatioissa on sekä Polaroid-kuvia että
pölyä.
Muutama suomalainen valokuvataiteilija on vienyt projektinsa
kunnianhimoisiksi valokuvakirjoiksi. Yhdysvaltalaissyntyisen Mark
Maherin American Polaroids (Like 2003) kuvaa
Yhdysvaltain henkistä maisemaa, mihin liittyy myös kriittinen
poliittinen ote. Helsingin outoja maisemia, reuna-alueita ja epäpaikkoja
sekä visuaalisia ahaa-elämyksiä on ehkä vähän romanttisestikin kuvannut
Martti Jämsä kirjassaan OPS! Helsinki Polaroid
(Musta taide 2009).
Polaroidin käyttö ei päättynyt Polaroidin konkurssiin tai filmien
valmistamisen loppumiseen vuonna 2009. Osa valokuvaajista työskentelee
vielä saatavilla olevien vanhojen materiaalien kanssa. Ja toiset, kuten
esseisti ja kääntäjä, intohimoinen retrokameroiden harrastaja Antti
Nylén jaksavat sinnikkäästi pitää yllä harrastustaan
Impossible Projectin tuottamalla uudella filmityypillä. Nylén jatkaa
sitä perinnettä, joka innoitti aikoinaan Olli Lyytistä: vanhojen
kameroiden tuunaamista ja erilaisten teknisten kokeilujen suorittamista.
Tätä löytöretkeilyä voi seurata Nylénin blogissa (http://anttin.blogspot.fi).
Mutta Nylénkin tajuaa, ettei pikafilmi varsinaisesti koskaan enää
palaa. Hän kommentoi blogissaan sitä, miten Polaroid tuotti esineitä,
kun digikamera tuottaa informaatiota, ja toteaa pikafilmin
häviämisestä: ”Se johtuu siitä, että ihmiset eivät halua enää esineitä
vaan välähdyksiä ja kangastuksia, jotka voi tykkäämisen jälkeen
tykkänään unohtaa.”
Onneksi me emme Polaroidin tuottamien ja esimerkiksi museoihin
tallennettujen esineiden ansiosta pääse tykkänään unohtamaan tätä yhtä
valokuvauksen kiinnostavaa vaihetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti