Keskiviikon Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Jyrki Siukosen (s. 1955) näyttelystä (8.–30.9.) Galleria Amassa. Tämä oli historiallinen hetki, sillä 55-taidekriitikko joutui elämänsä ensimmäisen kerran antamaan tähtiä. Voihan Jessus! Ettei sekään riitä, että tilaa on vain 1500 merkkiä eli alle liuska. No, minä tein työtä käskettyä ja annoin neljä tähteä (viidestä):
Puristimella asiat yhteen
Vaikka
kuvanveistäjä Jyrki Siukonen julkaisikin viime vuonna työkalujen filosofiaa
käsittelevän hienon kirjan Vasara ja hiljaisuus, ei hän itse juurikaan tartu
rälläkkään tai talttaan.
Siukosen työkaluja ovat lähinnä ruuvit ja puristimet, joilla
asioita liitetään toisiinsa. Hänen materiaalinsa on pronssin ja graniitin
sijaan kirjallinen ajatus tai filosofinen mieleenjuolahdus, joka saa
visuaalisen muotonsa oivaltavalla mutta usein varsin vähäeleisellä
löytömateriaalin kasaamisella. Siukonen itse puhuu ”melankolisesta
runollisuudestaan”, mutta mukana on myös aina ollut aimo annos propellipäistä
ikuista pikkupoikaa ja maailman kummallisuuksien pohdintaa. Siukonen on
älyllisyydestään huolimatta avoimen romanttinen ja jopa nostalginenkin. Monen
muun pojan tavoin hänkin on haaveillut lentämisestä, mutta lentolupakirjan
hankkimisen sijaan hän teki aiheesta väitöskirjan (2001).
Nousu Magneettivuorelle, 2012.
Voi Siukosta tarkastella humoristinakin. Hänen oivalluksensa eivät aina ole niin tavattoman filosofisia, vaikka taidehistoria tulee ne epäilemättä siihen lokeroon laittamaankin.
Läheskään kaikki Siukosen työt eivät kuitenkaan avaudu kovin
helposti. En esimerkiksi saanut tolkkua Nousu Magneettivuorelle -teoksen
taustasta. Viittaako hän Tuhannen ja yhden yön tarinoihin ja Sinbad
Merenkulkijaan vaiko optiseen harhaan, jossa alapäin viettävä rinne saattaa
antaa vaikutelman ylöspäin johtavasta rinteestä? Vaan väliäkös tuolla. Molemmat
ovat hyviä asioita mietittäväksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti