Voiko nykytaidetta harrastaa?

Muistinpa yhtäkkiä vähän hauskan jutun. Joskus elokuussa minuun iski piru, kun näin Framen haun ideoiksi Venetsian biennaalia varten. Viimeisenä aamuna sitten naputtelin seuraavan paperin ja lähetin sen eteenpäin liikoja miettimättä. Ja joskus syyskuun alussa sain viestin, että ehdotukseni ei valitettavasti päässyt kolmen joukkoon jatkoneuvotteluita varten. Enpä tuota juurikaan ihmetellyt – en minäkään olisi moista ideaa ihan vakavasti ottanut. Mutta on siinä jotain vähän kiinnostavaakin, joten laitan sen tähän muidenkin mietittäväksi. Jos idea kiinnostaa, on se ihan vapaasti käytettävissä – minulla kun tuota työtä tuntuu piisaavan liiankin kanssa, niin että en pääse toteuttamaan läheskään kaikkea mitä haluaisin. Ehkä kuitenkin joskus vielä ryhdyn harrastelijanykytaiteilijaksi.

Otso Kantokorpi / Ehdotus Venetsian biennaalin Aalto-paviljongin ja Pohjoismaisen paviljongin näyttelyiksi 2013

Voiko nykytaidetta harrastaa?

Kirjoitin jo vuosia sitten Taide-lehteen pääkirjoituksen, jossa ihmettelin sitä, että harrastelijanykytaidetta ei ole olemassa, ja ilmoitin, että aion nyt itse ryhtyä harrastelijanykytaiteilijaksi. Tätä en kuitenkaan tehnyt. Kyse ei silti ollut vitsistä, vaan siitä ristiriitaisia tuntemuksia herättäneestä huomiosta, että vaikka nykytaide on ikään kuin retoriikan tasolla demokraattisempaa kuin taide koskaan, se ei todellisuudessa näy lainkaan taiteen demokratiaan liittyvissä käytännöissä. Taideleirit toimivat edelleenkin niin kuin ovat toimineet koko 1900-luvun, esimerkiksi luonnonhavainnon ja sievän akvarellimaalauksen tasolla. Oppilaille opetetaan jotain ”kivaa”, ja taideleirien pääfunktio taiteilijoille on tuottaa heille palkkaa mahdollistamaan heidän oikeaa työtään. Miksi harrastajille ei opeteta nykytaidetta? Esimerkiksi visuaalisen muodon saavaa käsitteellistä ajattelua, yhteisöllisiä projekteja, dokumentin ja taiteen rajalla liikkuvia merkittävien asioiden tallentamista.
 

Joseph Beuysin (”Jeder Mensch ist ein Künstler”) henki on kuitenkin ollut varsin voimakasta suomalaisessakin taide-elämässä. Minulle on siis herännyt voimakas ja ilmeisen perusteltu kysymys: ”Miksi nykytaidetta ei voi harrastaa?” Tai: ”Voisiko nykytaidetta harrastaa?” Tai: ”Miten harrastetaan nykytaidetta?”

Lisäksi minua on epäilyttänyt nykytaiteen demokraattisuuden eleenomaisuus ja retorisuus laajemminkin. On kuin vanha myyttinen nerokultti olisi vain korvattu nykytaiteen tähtikultilla niin, ettei taiteen kentän rakenteissa ja hierarkioissa ole tapahtunut todellisuudessa juuri mitään muutoksia.

Aivan vastaavasti antinationalistista retoriikkaa pursuava nykytaidekenttäkin toimii todellisuudessa jatkuvasti nationalistisin vivahtein. Esimerkiksi Venetsian biennaalin osallistujat ovat aina – halusivat taiteilijat sitä tai ei – osa kansallista projektia, mitä esimerkiksi joukkotiedotusvälineet tukevat niin voimakkaasti, ettei ulospääsyä tästä ole kovinkaan helppoa nähdä.

Kaikkea edellä mainittua haluaisin haastaa ideallani, joka on lyhykäisyydessään seuraava:

Kerätään pieni pohjoismainen – esimerkiksi taideakatemioihin kytkeytyvistä taiteilijoista (tai myös mahdollisesti pitkälle ehtineistä opiskelijoista) koostuva opettajaryhmä. Järjestetään esimerkiksi HIAP:in kanssa yhteistyössä yhteispohjoismainen nykytaiteen harrastelijaleiri Suomenlinnassa. Mukaan oppilaiksi otetaan sopivan hakumenettelyn avulla joukko innokkaita harrastelijoita, jotka tulevat eri elämänalueilta ja joilla olisi – tai joiden keskuudessa olisi helppo herättää – mahdollisia nykytaiteen harrastamisen liittyviä ambitioita. Leirin tulokset esitetään näyttelynä Venetsiassa Pohjoismaisessa paviljongissa. Suomen paviljongin varaisin omaan projektiini, jossa noudattaisin samoja periaatteita mutta jota voisin kehitellä eteenpäin ja ehkä myös syvemmällekin hieman kevyemmällä rakenteella ja muutaman käsinpoimitun harrastelijanykytaiteilijan voimin. Mukana voisi olla esimerkiksi sosiologi, joka toteuttaa tutkimusprojektiinsa liittyvän dokumentaarissävyisen videotaideteoksen, työpajaohjaaja joka käyttää työssään dokumentaarista mutta samalla taiteellista valokuvaa lisäten omaan projektiinsa näin taiteen avulla oman panoksensa – tai yhtä hyvin lääkäri, arkkitehti tai urheilija. Tai rekkamies, joka toteuttaa road movien – miksei taksikuskikin, joka tutkii kaupungin yötä omasta näkökulmastaan.

Idean instituutiokriittisen luonteen vuoksi tavoitteena on luonnollisesti se, että teokset toimivat taiteen kentän konventioissa, eivätkä yritäkään näyttää harrastelijataiteelta. Tarkoituksena olisi saada aikaan sellaisia taideteoksia, jotka ikään kuin kilpailevat samalla viivalla maailman ”huipputaiteen” kanssa ja pystyvät todellisuudessa taiteellisen laatunsa voimin haastamaan ne tasavertaisina. Projektin kriittisyys suuntautuisi siis toki myös itse biennaaliin, jonka asema nykytaiteen kentällä on ylikorostunut, mitä voisi hieman rapauttaa näyttämällä instituutioiden ulkopuolelta tulevaa häkellyttävän onnistunutta taidetta. Ja myös sellaista taidetta, joka olemassaolollaan vastustaisi nykytaiteeseen niin voimakkaasti liittyviä virallisia vienninedistämisulottuvuuksia, jotka koen vastenmielisinä ja suoraan taiteen sisältöjen kehitystä vastaan toimimisena.

Osa prosessia olisi tietenkin se inho ja kateus, jota projekti herättäisi. Miksi Suomi ”tuhlaa” näin tilaisuutensa, miksi kuraattori pilkkaa ja halventaa ammattitaiteilijoita ja vähentää heidän mahdollisuuksiaan kansainvälisillä markkinoilla? Projektin herättämien reaktioiden dokumentointi olisi siis myös osa projektia. Näin tutkimusongelmaan liittyvät kipupisteet saataisiin kunnolla esiin.

Ja sitten tietysti – ilman mitään abstrakteja metatasoja tai instituutiokriittisiä ulottuvuuksia – olisi tarkoitus lopulta myös ihan aidosti tutkia ja edistää nykytaiteen harrastamisen mahdollisuuksia ja tehdä Venetsian biennaalin avulla järkyttävän iso teko näiden asioiden eteen. Josko ihmiset siis kuitenkin ihan oikeasti voisivatkin harrastaa nykytaidetta? Josko jokamies voisikin olla taiteilija?