Muistinpa yhtäkkiä vähän hauskan jutun. Joskus elokuussa minuun iski piru, kun näin Framen haun ideoiksi Venetsian biennaalia varten. Viimeisenä aamuna sitten naputtelin seuraavan paperin ja lähetin sen eteenpäin liikoja miettimättä. Ja joskus syyskuun alussa sain viestin, että ehdotukseni ei valitettavasti päässyt kolmen joukkoon jatkoneuvotteluita varten. Enpä tuota juurikaan ihmetellyt – en minäkään olisi moista ideaa ihan vakavasti ottanut. Mutta on siinä jotain vähän kiinnostavaakin, joten laitan sen tähän muidenkin mietittäväksi. Jos idea kiinnostaa, on se ihan vapaasti käytettävissä – minulla kun tuota työtä tuntuu piisaavan liiankin kanssa, niin että en pääse toteuttamaan läheskään kaikkea mitä haluaisin. Ehkä kuitenkin joskus vielä ryhdyn harrastelijanykytaiteilijaksi.
Otso Kantokorpi / Ehdotus Venetsian biennaalin
Aalto-paviljongin ja Pohjoismaisen paviljongin näyttelyiksi 2013
Voiko nykytaidetta harrastaa?
Kirjoitin jo vuosia sitten Taide-lehteen pääkirjoituksen,
jossa ihmettelin sitä, että harrastelijanykytaidetta ei ole olemassa, ja
ilmoitin, että aion nyt itse ryhtyä harrastelijanykytaiteilijaksi. Tätä en
kuitenkaan tehnyt. Kyse ei silti ollut vitsistä, vaan siitä ristiriitaisia
tuntemuksia herättäneestä huomiosta, että vaikka nykytaide on ikään kuin
retoriikan tasolla demokraattisempaa kuin taide koskaan, se ei todellisuudessa
näy lainkaan taiteen demokratiaan liittyvissä käytännöissä. Taideleirit
toimivat edelleenkin niin kuin ovat toimineet koko 1900-luvun, esimerkiksi
luonnonhavainnon ja sievän akvarellimaalauksen tasolla. Oppilaille opetetaan
jotain ”kivaa”, ja taideleirien pääfunktio taiteilijoille on tuottaa heille
palkkaa mahdollistamaan heidän oikeaa työtään. Miksi harrastajille ei opeteta
nykytaidetta? Esimerkiksi visuaalisen muodon saavaa käsitteellistä ajattelua,
yhteisöllisiä projekteja, dokumentin ja taiteen rajalla liikkuvia merkittävien
asioiden tallentamista.
Joseph Beuysin (”Jeder Mensch ist ein Künstler”) henki on kuitenkin ollut varsin voimakasta suomalaisessakin taide-elämässä. Minulle on siis herännyt voimakas ja ilmeisen perusteltu kysymys: ”Miksi nykytaidetta ei voi harrastaa?” Tai: ”Voisiko nykytaidetta harrastaa?” Tai: ”Miten harrastetaan nykytaidetta?”
Lisäksi minua on epäilyttänyt nykytaiteen demokraattisuuden
eleenomaisuus ja retorisuus laajemminkin. On kuin vanha myyttinen nerokultti
olisi vain korvattu nykytaiteen tähtikultilla niin, ettei taiteen kentän
rakenteissa ja hierarkioissa ole tapahtunut todellisuudessa juuri mitään
muutoksia.
Aivan vastaavasti antinationalistista retoriikkaa pursuava
nykytaidekenttäkin toimii todellisuudessa jatkuvasti nationalistisin vivahtein.
Esimerkiksi Venetsian biennaalin osallistujat ovat aina – halusivat taiteilijat
sitä tai ei – osa kansallista projektia, mitä esimerkiksi
joukkotiedotusvälineet tukevat niin voimakkaasti, ettei ulospääsyä tästä ole
kovinkaan helppoa nähdä.
Kaikkea edellä mainittua haluaisin haastaa ideallani, joka
on lyhykäisyydessään seuraava:
Kerätään pieni pohjoismainen – esimerkiksi taideakatemioihin
kytkeytyvistä taiteilijoista (tai myös mahdollisesti pitkälle ehtineistä
opiskelijoista) koostuva opettajaryhmä. Järjestetään esimerkiksi HIAP:in kanssa
yhteistyössä yhteispohjoismainen nykytaiteen harrastelijaleiri Suomenlinnassa.
Mukaan oppilaiksi otetaan sopivan hakumenettelyn avulla joukko innokkaita
harrastelijoita, jotka tulevat eri elämänalueilta ja joilla olisi – tai joiden
keskuudessa olisi helppo herättää – mahdollisia nykytaiteen harrastamisen
liittyviä ambitioita. Leirin tulokset esitetään näyttelynä Venetsiassa
Pohjoismaisessa paviljongissa. Suomen paviljongin varaisin omaan projektiini,
jossa noudattaisin samoja periaatteita mutta jota voisin kehitellä eteenpäin ja
ehkä myös syvemmällekin hieman kevyemmällä rakenteella ja muutaman
käsinpoimitun harrastelijanykytaiteilijan voimin. Mukana voisi olla esimerkiksi
sosiologi, joka toteuttaa tutkimusprojektiinsa liittyvän dokumentaarissävyisen
videotaideteoksen, työpajaohjaaja joka käyttää työssään dokumentaarista mutta
samalla taiteellista valokuvaa lisäten omaan projektiinsa näin taiteen avulla
oman panoksensa – tai yhtä hyvin lääkäri, arkkitehti tai urheilija. Tai
rekkamies, joka toteuttaa road movien – miksei taksikuskikin, joka tutkii
kaupungin yötä omasta näkökulmastaan.
Idean instituutiokriittisen luonteen vuoksi tavoitteena on luonnollisesti
se, että teokset toimivat taiteen kentän konventioissa, eivätkä yritäkään
näyttää harrastelijataiteelta. Tarkoituksena olisi saada aikaan sellaisia
taideteoksia, jotka ikään kuin kilpailevat samalla viivalla maailman
”huipputaiteen” kanssa ja pystyvät todellisuudessa taiteellisen laatunsa voimin
haastamaan ne tasavertaisina. Projektin kriittisyys suuntautuisi siis toki myös
itse biennaaliin, jonka asema nykytaiteen kentällä on ylikorostunut, mitä voisi
hieman rapauttaa näyttämällä instituutioiden ulkopuolelta tulevaa häkellyttävän
onnistunutta taidetta. Ja myös sellaista taidetta, joka olemassaolollaan
vastustaisi nykytaiteeseen niin voimakkaasti liittyviä virallisia
vienninedistämisulottuvuuksia, jotka koen vastenmielisinä ja suoraan taiteen sisältöjen
kehitystä vastaan toimimisena.
Osa prosessia olisi tietenkin se inho ja kateus, jota
projekti herättäisi. Miksi Suomi ”tuhlaa” näin tilaisuutensa, miksi kuraattori
pilkkaa ja halventaa ammattitaiteilijoita ja vähentää heidän mahdollisuuksiaan
kansainvälisillä markkinoilla? Projektin herättämien reaktioiden dokumentointi
olisi siis myös osa projektia. Näin tutkimusongelmaan liittyvät kipupisteet
saataisiin kunnolla esiin.
Ja sitten tietysti – ilman mitään abstrakteja metatasoja tai
instituutiokriittisiä ulottuvuuksia – olisi tarkoitus lopulta myös ihan aidosti
tutkia ja edistää nykytaiteen harrastamisen mahdollisuuksia ja tehdä Venetsian
biennaalin avulla järkyttävän iso teko näiden asioiden eteen. Josko ihmiset
siis kuitenkin ihan oikeasti voisivatkin harrastaa nykytaidetta? Josko jokamies
voisikin olla taiteilija?
todella hyvä kysymys!!!!!!!!
VastaaPoistaJokmies voi olla taiteilija, mutta en tiedä onko biennaali oikea foorumi? Taiteen kentällä jokamies taiteilijat on niputettu art brut ja ite otsakkeiden alle, mikä varmasti johtuu siitä ajatuksesta, että taide ei voi syntyä ilman vuorovaikutusta. On katsottu, että taideoppilaitokset ajavat sen tehtävän ja siten mahdollistavat taiteen synnyn tai jotain muuta sellaista. Pohdin tätä aina välillä arvioidessani näin jälkikäteen omaa taidekoulutustani. On hyvä oppia näkemään koulutuksen rooli... Pikkusiskoni kävi useina vuosina Hyvinkäällä nuorten nykytaidepainotteisilla leireillä ja sitä kautta löysi mm. Mäntän kuvataideviikot, missä vierailee joka kesä. Sen verran olen siis sivusta seurannut, että toisenlaistakin opetusta on harrastelijoille. Mitään sen kummempaa opetusta hän ei ole aiheeseen saanut, mutta olen huomannut, että taide on avutunut hänelle todella hyvin. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä on ollut järjestävä taho. Kai näitä muuallakin on?
VastaaPoistaLisään vielä, että se mitä koulussa opin pohjautuu kokemuksiin, jotka ovat muodostuneet vuorovaikutuksessa. Koulu ei kuitenkaan välttämättä opeta taitoja, joilla tarkastella taidetta objektiivisesti. Niitä taitoja voi oppia Suomessa monessa muussakin paikassa, kuin Kuvataideakatemiassa yms. Objektiivinen arviointikyky kuitenkin on seurausta jonkin asteisen subjektiivisen tajun heräämisestä? Voiko näyttely opettaa sitä? Toki voi, mutta onko se se, mitä katsoja näyttelyltä hakee? Suomessa on todella hyvä museopedagogiikkaa, mistä saa olla ylpeä. Se tuo hienosti näitä asioita esiin taiteen rinnalla. Itselleni jo ennen taidekoulua oli esim. Kiasma todella opettavainen paikka. Jos en olisi päässyt kouluun olisin varmasti jatkanut taiteen tekemistä... Taiteilijaa minusta ei olisi tullut ilman näyttelyiden tekemistä. Projektisi näkisin ensi sijaisesti ponnahduslautana monelle harrastajalle ja kaikkien oikeuden taiteen tekemiseen manifestin nostamisen keskiöön. Pettymys siitä, ettei saa opiskelupaikkaa ei saisi olla kenellekään syy lopettaa harrastamista!
VastaaPoistaAjatukset ovat ihan kannatettavia ja hyviä, mutta ne kertovat aika paljon esittäjänsä toiveista lopputulosten suhteen, joka ei kai ole taidekasvatuksen tai -koulutuksen tai taiteen harrastamisen tarkoitus. Melko instrumentaalisia ovat nuo tavoitteet, että "teokset toimivat taiteen kentän konventioissa, eivätkä yritäkään näyttää harrastelijataiteelta" tai "tarkoituksena olisi saada aikaan sellaisia taideteoksia, jotka ikään kuin kilpailevat samalla viivalla maailman ”huipputaiteen” kanssa ja pystyvät todellisuudessa taiteellisen laatunsa voimin haastamaan ne tasavertaisina". Eikö diskurssin pitäisi olla lopputulos? Jos diskurssi on lähtökohta, eikö se ole kyseenalaista taidekasvatuksessa (ja vaarallista tieteessä)?
VastaaPoistaOikeassahan toki olet. Mutta niin kuin totesin, en minä itsekään olisi ehdotustani hyväksynyt. Ehkä tarkoitukseni oli vain vähän ilkikurisesti pöllyttää nykytaidetta, jonka katson pettäneen mekaanisen monistettavuuden kautta syntyneen potentiaalisen demokraattisuuden. Kenellä harrastajalla olisi varaa tehdä jättikokoisia laboratoriovärivedoksia ja pohjustaa niitä alumiinille ja maksaa siitä tuhansia euroja? Minä ainakin haluaisin testata sitä, miltä aikaansaamani jälki mahdollisesti näyttäisi. Mutta minulla on rodellisuudessa varaa vain vesiväreihin.
VastaaPoistaOk. Jokin viikko sitten Kaapelitehtaalla oli iso valokuvanäyttely, jossa oli paljonkin kalliita, isoja värivedoksia, pääasiassa harrastajien töitä. Harmitti vaan, kun valokuvien valinnat olivat useimmiten niin huonoja, pienemmätkin koot olisivat riittäneet. Mulla ei riitä varat edes vesiväreihin, käytän vaan Wacomin tablettia ja Painter ohjelmaa. ;)
VastaaPoistaTämähän kuulostaa ihan Suomen marsalkka -projektin toisinnolla taidekentässä. Eli hyvä idea.
VastaaPoistaKannatan ehdottomasti ehdotustasi näin harrastajanykytaiteentekijänä. Aluksi en voinut uskoa silmiäni tekstistä, että voiko harrastaja tehdä nykytaidetta. Itse teen sitä koko ajan, mutta en päätyökseni. Ja todellakin koen, että nimenomaan nykytaide ja sen monenmoiset mahdollisuudet eri visuaalisiin muotoihin yms.yms. on juuri minun juttuni. Tylsältä tuntui lukea, etteikö harrastaja voisi tehdä nykytaidetta. Mutta ehdotus on loistava. Toivon, että se saa tuulta alleen.
VastaaPoista