sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Voiko nykytaidetta harrastaa?

Muistinpa yhtäkkiä vähän hauskan jutun. Joskus elokuussa minuun iski piru, kun näin Framen haun ideoiksi Venetsian biennaalia varten. Viimeisenä aamuna sitten naputtelin seuraavan paperin ja lähetin sen eteenpäin liikoja miettimättä. Ja joskus syyskuun alussa sain viestin, että ehdotukseni ei valitettavasti päässyt kolmen joukkoon jatkoneuvotteluita varten. Enpä tuota juurikaan ihmetellyt – en minäkään olisi moista ideaa ihan vakavasti ottanut. Mutta on siinä jotain vähän kiinnostavaakin, joten laitan sen tähän muidenkin mietittäväksi. Jos idea kiinnostaa, on se ihan vapaasti käytettävissä – minulla kun tuota työtä tuntuu piisaavan liiankin kanssa, niin että en pääse toteuttamaan läheskään kaikkea mitä haluaisin. Ehkä kuitenkin joskus vielä ryhdyn harrastelijanykytaiteilijaksi.

Otso Kantokorpi / Ehdotus Venetsian biennaalin Aalto-paviljongin ja Pohjoismaisen paviljongin näyttelyiksi 2013

Voiko nykytaidetta harrastaa?

Kirjoitin jo vuosia sitten Taide-lehteen pääkirjoituksen, jossa ihmettelin sitä, että harrastelijanykytaidetta ei ole olemassa, ja ilmoitin, että aion nyt itse ryhtyä harrastelijanykytaiteilijaksi. Tätä en kuitenkaan tehnyt. Kyse ei silti ollut vitsistä, vaan siitä ristiriitaisia tuntemuksia herättäneestä huomiosta, että vaikka nykytaide on ikään kuin retoriikan tasolla demokraattisempaa kuin taide koskaan, se ei todellisuudessa näy lainkaan taiteen demokratiaan liittyvissä käytännöissä. Taideleirit toimivat edelleenkin niin kuin ovat toimineet koko 1900-luvun, esimerkiksi luonnonhavainnon ja sievän akvarellimaalauksen tasolla. Oppilaille opetetaan jotain ”kivaa”, ja taideleirien pääfunktio taiteilijoille on tuottaa heille palkkaa mahdollistamaan heidän oikeaa työtään. Miksi harrastajille ei opeteta nykytaidetta? Esimerkiksi visuaalisen muodon saavaa käsitteellistä ajattelua, yhteisöllisiä projekteja, dokumentin ja taiteen rajalla liikkuvia merkittävien asioiden tallentamista.
 

Joseph Beuysin (”Jeder Mensch ist ein Künstler”) henki on kuitenkin ollut varsin voimakasta suomalaisessakin taide-elämässä. Minulle on siis herännyt voimakas ja ilmeisen perusteltu kysymys: ”Miksi nykytaidetta ei voi harrastaa?” Tai: ”Voisiko nykytaidetta harrastaa?” Tai: ”Miten harrastetaan nykytaidetta?”
Lisäksi minua on epäilyttänyt nykytaiteen demokraattisuuden eleenomaisuus ja retorisuus laajemminkin. On kuin vanha myyttinen nerokultti olisi vain korvattu nykytaiteen tähtikultilla niin, ettei taiteen kentän rakenteissa ja hierarkioissa ole tapahtunut todellisuudessa juuri mitään muutoksia.
Aivan vastaavasti antinationalistista retoriikkaa pursuava nykytaidekenttäkin toimii todellisuudessa jatkuvasti nationalistisin vivahtein. Esimerkiksi Venetsian biennaalin osallistujat ovat aina – halusivat taiteilijat sitä tai ei – osa kansallista projektia, mitä esimerkiksi joukkotiedotusvälineet tukevat niin voimakkaasti, ettei ulospääsyä tästä ole kovinkaan helppoa nähdä.
Kaikkea edellä mainittua haluaisin haastaa ideallani, joka on lyhykäisyydessään seuraava:
Kerätään pieni pohjoismainen – esimerkiksi taideakatemioihin kytkeytyvistä taiteilijoista (tai myös mahdollisesti pitkälle ehtineistä opiskelijoista) koostuva opettajaryhmä. Järjestetään esimerkiksi HIAP:in kanssa yhteistyössä yhteispohjoismainen nykytaiteen harrastelijaleiri Suomenlinnassa. Mukaan oppilaiksi otetaan sopivan hakumenettelyn avulla joukko innokkaita harrastelijoita, jotka tulevat eri elämänalueilta ja joilla olisi – tai joiden keskuudessa olisi helppo herättää – mahdollisia nykytaiteen harrastamisen liittyviä ambitioita. Leirin tulokset esitetään näyttelynä Venetsiassa Pohjoismaisessa paviljongissa. Suomen paviljongin varaisin omaan projektiini, jossa noudattaisin samoja periaatteita mutta jota voisin kehitellä eteenpäin ja ehkä myös syvemmällekin hieman kevyemmällä rakenteella ja muutaman käsinpoimitun harrastelijanykytaiteilijan voimin. Mukana voisi olla esimerkiksi sosiologi, joka toteuttaa tutkimusprojektiinsa liittyvän dokumentaarissävyisen videotaideteoksen, työpajaohjaaja joka käyttää työssään dokumentaarista mutta samalla taiteellista valokuvaa lisäten omaan projektiinsa näin taiteen avulla oman panoksensa – tai yhtä hyvin lääkäri, arkkitehti tai urheilija. Tai rekkamies, joka toteuttaa road movien – miksei taksikuskikin, joka tutkii kaupungin yötä omasta näkökulmastaan.
Idean instituutiokriittisen luonteen vuoksi tavoitteena on luonnollisesti se, että teokset toimivat taiteen kentän konventioissa, eivätkä yritäkään näyttää harrastelijataiteelta. Tarkoituksena olisi saada aikaan sellaisia taideteoksia, jotka ikään kuin kilpailevat samalla viivalla maailman ”huipputaiteen” kanssa ja pystyvät todellisuudessa taiteellisen laatunsa voimin haastamaan ne tasavertaisina. Projektin kriittisyys suuntautuisi siis toki myös itse biennaaliin, jonka asema nykytaiteen kentällä on ylikorostunut, mitä voisi hieman rapauttaa näyttämällä instituutioiden ulkopuolelta tulevaa häkellyttävän onnistunutta taidetta. Ja myös sellaista taidetta, joka olemassaolollaan vastustaisi nykytaiteeseen niin voimakkaasti liittyviä virallisia vienninedistämisulottuvuuksia, jotka koen vastenmielisinä ja suoraan taiteen sisältöjen kehitystä vastaan toimimisena.
Osa prosessia olisi tietenkin se inho ja kateus, jota projekti herättäisi. Miksi Suomi ”tuhlaa” näin tilaisuutensa, miksi kuraattori pilkkaa ja halventaa ammattitaiteilijoita ja vähentää heidän mahdollisuuksiaan kansainvälisillä markkinoilla? Projektin herättämien reaktioiden dokumentointi olisi siis myös osa projektia. Näin tutkimusongelmaan liittyvät kipupisteet saataisiin kunnolla esiin.
Ja sitten tietysti – ilman mitään abstrakteja metatasoja tai instituutiokriittisiä ulottuvuuksia – olisi tarkoitus lopulta myös ihan aidosti tutkia ja edistää nykytaiteen harrastamisen mahdollisuuksia ja tehdä Venetsian biennaalin avulla järkyttävän iso teko näiden asioiden eteen. Josko ihmiset siis kuitenkin ihan oikeasti voisivatkin harrastaa nykytaidetta? Josko jokamies voisikin olla taiteilija?

8 kommenttia:

  1. todella hyvä kysymys!!!!!!!!

    VastaaPoista
  2. Jokmies voi olla taiteilija, mutta en tiedä onko biennaali oikea foorumi? Taiteen kentällä jokamies taiteilijat on niputettu art brut ja ite otsakkeiden alle, mikä varmasti johtuu siitä ajatuksesta, että taide ei voi syntyä ilman vuorovaikutusta. On katsottu, että taideoppilaitokset ajavat sen tehtävän ja siten mahdollistavat taiteen synnyn tai jotain muuta sellaista. Pohdin tätä aina välillä arvioidessani näin jälkikäteen omaa taidekoulutustani. On hyvä oppia näkemään koulutuksen rooli... Pikkusiskoni kävi useina vuosina Hyvinkäällä nuorten nykytaidepainotteisilla leireillä ja sitä kautta löysi mm. Mäntän kuvataideviikot, missä vierailee joka kesä. Sen verran olen siis sivusta seurannut, että toisenlaistakin opetusta on harrastelijoille. Mitään sen kummempaa opetusta hän ei ole aiheeseen saanut, mutta olen huomannut, että taide on avutunut hänelle todella hyvin. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä on ollut järjestävä taho. Kai näitä muuallakin on?

    VastaaPoista
  3. Lisään vielä, että se mitä koulussa opin pohjautuu kokemuksiin, jotka ovat muodostuneet vuorovaikutuksessa. Koulu ei kuitenkaan välttämättä opeta taitoja, joilla tarkastella taidetta objektiivisesti. Niitä taitoja voi oppia Suomessa monessa muussakin paikassa, kuin Kuvataideakatemiassa yms. Objektiivinen arviointikyky kuitenkin on seurausta jonkin asteisen subjektiivisen tajun heräämisestä? Voiko näyttely opettaa sitä? Toki voi, mutta onko se se, mitä katsoja näyttelyltä hakee? Suomessa on todella hyvä museopedagogiikkaa, mistä saa olla ylpeä. Se tuo hienosti näitä asioita esiin taiteen rinnalla. Itselleni jo ennen taidekoulua oli esim. Kiasma todella opettavainen paikka. Jos en olisi päässyt kouluun olisin varmasti jatkanut taiteen tekemistä... Taiteilijaa minusta ei olisi tullut ilman näyttelyiden tekemistä. Projektisi näkisin ensi sijaisesti ponnahduslautana monelle harrastajalle ja kaikkien oikeuden taiteen tekemiseen manifestin nostamisen keskiöön. Pettymys siitä, ettei saa opiskelupaikkaa ei saisi olla kenellekään syy lopettaa harrastamista!

    VastaaPoista
  4. Ajatukset ovat ihan kannatettavia ja hyviä, mutta ne kertovat aika paljon esittäjänsä toiveista lopputulosten suhteen, joka ei kai ole taidekasvatuksen tai -koulutuksen tai taiteen harrastamisen tarkoitus. Melko instrumentaalisia ovat nuo tavoitteet, että "teokset toimivat taiteen kentän konventioissa, eivätkä yritäkään näyttää harrastelijataiteelta" tai "tarkoituksena olisi saada aikaan sellaisia taideteoksia, jotka ikään kuin kilpailevat samalla viivalla maailman ”huipputaiteen” kanssa ja pystyvät todellisuudessa taiteellisen laatunsa voimin haastamaan ne tasavertaisina". Eikö diskurssin pitäisi olla lopputulos? Jos diskurssi on lähtökohta, eikö se ole kyseenalaista taidekasvatuksessa (ja vaarallista tieteessä)?

    VastaaPoista
  5. Oikeassahan toki olet. Mutta niin kuin totesin, en minä itsekään olisi ehdotustani hyväksynyt. Ehkä tarkoitukseni oli vain vähän ilkikurisesti pöllyttää nykytaidetta, jonka katson pettäneen mekaanisen monistettavuuden kautta syntyneen potentiaalisen demokraattisuuden. Kenellä harrastajalla olisi varaa tehdä jättikokoisia laboratoriovärivedoksia ja pohjustaa niitä alumiinille ja maksaa siitä tuhansia euroja? Minä ainakin haluaisin testata sitä, miltä aikaansaamani jälki mahdollisesti näyttäisi. Mutta minulla on rodellisuudessa varaa vain vesiväreihin.

    VastaaPoista
  6. Ok. Jokin viikko sitten Kaapelitehtaalla oli iso valokuvanäyttely, jossa oli paljonkin kalliita, isoja värivedoksia, pääasiassa harrastajien töitä. Harmitti vaan, kun valokuvien valinnat olivat useimmiten niin huonoja, pienemmätkin koot olisivat riittäneet. Mulla ei riitä varat edes vesiväreihin, käytän vaan Wacomin tablettia ja Painter ohjelmaa. ;)

    VastaaPoista
  7. Tämähän kuulostaa ihan Suomen marsalkka -projektin toisinnolla taidekentässä. Eli hyvä idea.

    VastaaPoista
  8. Kannatan ehdottomasti ehdotustasi näin harrastajanykytaiteentekijänä. Aluksi en voinut uskoa silmiäni tekstistä, että voiko harrastaja tehdä nykytaidetta. Itse teen sitä koko ajan, mutta en päätyökseni. Ja todellakin koen, että nimenomaan nykytaide ja sen monenmoiset mahdollisuudet eri visuaalisiin muotoihin yms.yms. on juuri minun juttuni. Tylsältä tuntui lukea, etteikö harrastaja voisi tehdä nykytaidetta. Mutta ehdotus on loistava. Toivon, että se saa tuulta alleen.

    VastaaPoista