Julkaistua 336: Katselen tyytyväisenä radiota

Eilen tuli ulos – poikkeuksellisesti siis torstaina – tuorein YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Satuin samaan aikaan lukemaan The Independentistä uutista Andy Warholista (1928–1987) ja kuuntelemaan virolaista punkbändiä JMKE, ja ajatukset vain loksahtivat oudosti yhteen:

Katselen tyytyväisenä radiota

On kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun yksi maailman tunnetuimmista kuvataiteilijoista, Andy Warhol (1928–1987) toi julkisuuteen teoksensa Campbelllin keittopurkit (1962). Teos koostui 32:sta Campbellin keittopurkista tehdystä maalauksesta – mukana oli yhtiön koko silloinen keittovalikoima. Yksi pop-taiteen ikonisimmista teoksista oli syntynyt. Myöhemmin Warhol vielä varioi keittopurkkiteemaansa monin tavoin. Warholin teosta on myös kuluneen viidenkymmenen vuoden aikana lainailtu ja kommentoitu lukemattomia kertoja – jopa suomalaista Jalostajan hernekeittopurkkia on käytetty Warholin tavoin taiteen lähteenä. 

Nyt on kehä kuitenkin kiertynyt oikein kunnolla umpeen, kun edelleenkin toimiva Campbell’s Soup Company on juuri päästänyt julkisuuteen uuden keittosarjan: neljä keittolajia, joissa on Warholin teosta kunnioittava etiketti ja mukana myös Warholin lause: ”Pop-taide on kaikkia varten.” Ihan kaikkia varten keitot eivät kuitenkaan ole: purkeista on tehty rajoitettu painos, joka on myös myynnissä vain vähän aikaa. Itse keitto on edelleen halpaa, 75 senttiä purkki, mutta kapitalisminsa osaavat asiakkaat ovat jo ehtineet asialle: nettihuutokaupoissa purkkisarjaa on myyty jo 50 dollarin hintaan.

Vallankumous syö aina lapsensa. Olen jo vuosia kerännyt virolaisia vinyylilevyjä. Olen huomannut, että on paljon helpompaa löytää Georg Otsin 1950-luvun levytys kuin 1980-luvun lopulla tehty virolainen punk-levy, joista sitä paitsi joutuu maksamaan huiman hinnan. Esimerkiksi Villu Tammen luotsaaman J.M.K.E.-yhtyeen Suomessa tehdystä esikois-LP:stä Kylmälle maalle (1989) saa pulittaa levydivarissa jo 100 euroa. Ja kyseessä on kuitenkin juuri se musiikin laji, joka syntyessään edusti kaikkein epäkaupallisinta ja kapinallisinta kulttuuria.

Saksalainen filosofi Walter Benjamin (1892–1940) on tullut kuuluisaksi siitä ajatuksesta, että mekaanisen monistettavuuden aikakaudella ”taideteos menettää auransa”. Tekniikka ikään kuin irrottaa teoksen perinneyhteyksistään, jolloin sen ainutkertainen olemassaolo muuttuu monistamisen avulla lukemattomiksi kopioiksi. Tätä ajatusta taidehistorioitsijoilla ja tutkijoilla on ollut tapana monistaa mantran tavoin omissa kirjoituksissaan. Ja kuinka perusteellisen väärässä Benjamin olikaan! Minun olisi mahdollista nykyisenä MP3-aikakautena kuunnella eri lähteistä kaikki J.M.K.E.:n levytetyt biisit, mutta mikään ei voita sitä tunnetta, kun laitan sen alkuperäisen vinyylin levylautaselle, istun sohvannurkalle viinilasini kanssa, pidän kädessäni ihan luettavaa kokoa olevaa levynkantta, joka jo sellaisenaan siirtää minut toiseen aikakauteen, ja kuuntelen levyä kaikkine pienine rahinoineen, jotka eivät häiritse lainkaan. 

Olen myös valmis lyömään aika paljon vetoa, että jonain päivänä, kun Campbellin uuden keittosarjan purkeista on tullut varsinaisia keräilyharvinaisuuksia, tulee olemaan monta kotia, jossa ne koristavat olohuoneen hyllyä ja tuottavat runsaasti sekä omistamisen- että silmäniloa – siis nämä kopionkopionkopiot, jotka eivät ole vähimmässäkään määrin taideteoksia ja joita on tuotettu 1,2 miljoonaa kappaletta. Vastoin Benjaminin ajatusta mekaaninen monistettavuus ei siis tuhoa teoksen auraa. Se ei tuhoa edes sellaisen objektin auraa, joka ei ole varsinainen taideteos. Ihminen on yksinkertaisesti niin fetisistinen luonteeltaan, että miltei mistä tahansa mekaanisesti monistettavasta asiasta voi tulla suoranaisen palvonnan tai ainakin esteettisen suhtautumisen kohde, jonka aura on uskomattoman voimakas. Muistan esimerkiksi sen hetken, kun viime kesänä näin itävirolaisessa Narvan kaupungissa antiikkiliikkeen hyllyllä 1950-luvun bakeliittisen Moskvitš-radion. Minun oli pakko saada se hyllyyni, vaikka se toimii vain taajuuksilla, jotka eivät nykyään ole edes käytössä. Nyt omistan siis ylpeänä radion, jota en voi edes kuunnella. Esteettinen elämys voi syntyä pelkästään katsomalla radiota. Ja tiedän, että näitä laitteita on valmistettu miljoonia ja että niitä on ollut käytössä joka paikassa, Pietarista aina Vladivostokiin saakka. 

Tällaisen radion onnellinen omistaja nykyään olen.

Mutta onko kyseessä aito esteettinen elämys? Olisin taipuvainen vastaamaan myönteisesti. Eikö olisi järkevää niputtaa kaikki aistihavaintojen tuottama turha mielihyvä esteettiseksi. En saa radiota katsellessani mitään funktionaalista mielihyvää – en seksuaalista hurmosta enkä kapitalismin tuottamaa omistamisen tyydytystä, koska esineen markkinahintakaan ei ole kovin kummoinen.

Eikö radioni toimi kuin nykytaide konsanaan: se herättää minussa moninaisia arkeen liittyviä ajatuksia, joissa yhdistyvät muun muassa nostalgia, myötäeläminen ja lähihistorian kipupisteiden tajuaminen. Voin kuvitella vaikka kolhoosin perheen kuuntelemassa siitä Georg Otsin tuoreinta levytystä jossain pakkokollektivoinnin pyörteissä. Ja sitten tartunkin jo Sofi Oksasen tuoreimpaan romaaniin sen innoittamana.

***

Kuunnelkaapa vaikka tästä linkistä J.M.K.E.:n Tere perestroika (1989). Ja koska radiossani on ikuinen radiohiljaisuus, siihen sopivasti minullekin alkaa nyt pikkuruinen radiohiljaisuus. Jostain oikusta johtuen olen nimittäin ehdokkaana kunnallisvaaleissa, ja jouduin YLE:ssä vaalikaranteeniin. Seuraava radiokolumnini on sitten vasta joskus lokakuun lopulla.