Julkaistua 334: Turhan koneen todistusvoima – Taiteilijaryhmä Dimension 40 vuotta humanismia ja tekniikkaa

Viime viikolla posti toi Tampereen taidemuseosta taiteilijaryhmä Dimension juhlanäyttelyn (12.5.–5.8.) yhteydessä tehdyn julkaisun Dimensio. Taide humanisoi tekniikkaa – Dimension 40-vuotisjuhlanäyttely (Tampereen taidemuseo 2102), johon kirjoitin tekstin. Tässäpä se (olisin poiminut vähän pitkään juttuun kuvia taidemuseon verkkosivuilta, mutta eipä siellä ollut kuin yksi Hautalan duuni – tällaisia nää museot on):

Turhan koneen todistusvoima – Taiteilijaryhmä Dimension 40 vuotta humanismia ja tekniikkaa

Kun Dimensio perustettiin vuonna 1972, oli suomalaisella kuvataiteella lähihistoriassaan takana muun muassa informalismin ja konstruktivismin välinen kamppailu, pop-taide ja taiteen politisoituminen, joka useimmiten tarkoitti myös puoluepolitisoitumista. Realismi ja esittävä taide tekivät uutta tuloaan. Taiteen kenttä oli käymistilassa, mutta oli jotain alueita, joille oli vielä selkeästi olemassa tilaus. Taide oli melko jähmeästi lokeroitunutta – toisinaan jopa syvällä bunkkereissaan, ja tähän vastasi omalta osaltaan Dimension perustaminen. Ryhmä virisi taiteen ja uuden teknologian suhteiden pohtimisesta. Tietokoneet tekivät tuloaan, ja taiteilijoita kiinnosti muun muassa liikkeen, valon ja myös äänen problematiikka kuvataiteissa. Dimensiolaiset halusivat myös ylittää taiteenlajien rajat aivan uudella tavalla. 

 Jorma Hautala: Siipi – heijastus, 2006.

Täysin uusia asioita eivät dimensiolaisten kiinnostuksen kohteet Suomessa olleet. 1960–70-luvuilla elettiin vielä aikaa, jolloin Tukholma ja ennen kaikkea Moderna Museet oli se paikka, jossa kansainvälisiä ilmiöitä käytiin tuoreeltaan tutkimassa. Museossa oli jo vuonna 1961 nähty laaja näyttely Rörelse i konsten, johon myös moni suomalainen kävi tutustumassa. Pariisissa nähtiin vuonna 1967 Lumière et mouvement -näyttely ja sille jatkoa vuonna 1969.  Kineettinen taide oli saanut laajemman ensiesittelynsä Suomen Taideakatemian kiertonäyttelyssä Kineettisiä kuvia vuonna 1970. Dimensiolla oli myös kansainvälisiä esikuvia, esimerkiksi pariisilainen 1960-luvulla perustettu Groupe de Recherche d’Art Visuel, jossa toimivat muun muassa Victor Vasarely (1906–1997) ja Nicholas Schöffer (1912–1992). Myös amerikkalaisella vuonna 1966 E.A.T.-ryhmällä (= Experiments in Art and Technology) oli runsaasti yhtymäkohtia Dimension kanssa. Hengenheimolaisista koostui myös englantilainen CASSA (= Centre for Advanced Study of Science in Art).

Ryhmän perustajajäsenet keväällä 1972 olivat vaikeasti lokeroitavat kuvataiteilijat Unto HämäläinenMatti Koskela (s. 1933), Esa Laurema (1950–2010), Annikki Luukela (s. 1944), Antti Maasalo (s. 1940), Aimo Taleva (1938–2011) ja Osmo Valtonen (1929–2002) sekä ehkäpä vieläpä vaikeammin lokeroitava suomalaisen elektronisen musiikin pioneeri, monipuolinen taiteilija ja ajattelija Erkki Kurenniemi (s. 1941). (1923–2003),

Yksi syy yhdistymiseen oli epäilemättä ryhmän jäsenien tuntema kodittomuus muun kuvataiteen kentällä. Annikki Luukela muistelee myös sitä, kuinka tärkeää oli saada erilaisia neuvoja ja niksejä samoista asioista kiinnostuneilta kollegoilta. Oppien ja kokemusten jakaminen oli sekä hauskaa että hyödyllistä.

Ryhmän ensiesiintyminen tapahtui Tampereen nykytaiteen museossa syksyllä 1972 nimeillä Dimensio – kokeellisen taiteen näyttely. Näyttelyssä oli mukana 14 suomalaista taiteilijaa ja kutsuttuna tietokonetaiteestaan tunnettu jugoslavialainen, Venetsian biennaalissakin huomiota herättänyt Zoran Radovic (s. 1940). Suomalaiset jäsenet olivat Hämäläisen, Kurenniemen, Laureman, Luukelan, Maasalon, Talevan ja Valtosen lisäksi taidemaalarit Matti Kujasalo (s. 1946), Heljä Lallukka (s. ?) ja Perttu Näsänen (s. 1940) sekä tietokonesuunnittelija, myöhemmin Nokian MikroMikko-tietokeen isänä tunnettu Erkki Rajulin (s. 1946), kuvataiteilija ja animaatio-ohjaaja Seppo Suo-Anttila (1921–2009), jazzpianisti Heikki Toppila (s. ?) ja taidemaalari Sven-Olof Westerlund (s. 1935).

Ryhmän ensimmäisessä varsinaisessa julkaisussa – Tampereen näyttelyn yhteydessä ilmestyi vaatimaton neljäsivuinen luettelo, jossa oli vain osallistujien nimet – vuodelta 1973 (syksyinen kiertonäyttely Wäinö Aaltosen museo, Turku ja Alvar Aalto -museo, Jyväskylä) kerrottiin tavoitteet tiiviisti ja kiihkottomasti:

Dimensio on taiteilijoiden ja teknologien ryhmä, joka tutkii, kokeilee ja kehittää ilmaisun menetelmiä ja materiaaleja. Ryhmän järjestämissä näyttelyissä ja tapahtumissa pyritään havainnollistamaan tieteen ja tekniikan taiteelle tarjoamia mahdollisuuksia, toisaalta taas taiteen keinoin ilmentämään tieteen ja tekniikan ilmiöitä. Ryhmä perustettiin vuonna 1972. Ryhmään kuuluu kuvataiteilijoita, säveltäjiä, elokuvantekijöitä, insinöörejä ja tekniikan tutkijoita.

Kiertonäyttelyyn osallistuivat kahdeksan perustajajäsenen lisäksi taidemaalari Timo AaltoJean-Pierre Charriere (s. 1941), kineettisten veistostemme pioneeri Veikko Eskolin (myöh. Eskolin Esk, 1936–2001), Kujasalo, kuvanveistäjä Olavi Lanu (s. 1925), elektronista musiikkia säveltänyt Osmo Lindeman (1929–1987), taidemaalari ja kuvanveistäjä Ernst Mether-Borgström (1917–1996) ja Westerlund. Lisäksi mukana oli Pythagoras-ryhmä, jossa Valtosen lisäksi osallistuivat muillekin jäsenille musiikkia tehnyt Toppila ja tietokonesuunnittelija Rajulin. (1941–2003), kuvataiteilija

Lallukka, Näsänen ja Suo-Anttila sekä Charriere, Lindeman ja Westerlund jäivät väliaikaisiksi vierailijoiksi. Dipolissa vuonna 1974 järjestetyssä laajassa näyttelyssä mukana oli jo 23 taiteilijaa: kutsuttuna englantilainen Dick Bixby (s. 1935), uusina jäseninä taidemaalari Outi IkkalaOnni Yrjönpoika Kosonen (1920–1999), taidemaalari Seppo Kärkkäinen (s. 1935), taidemaalari Tapio K. Laine (s. 1942), arkkitehti Kirmo MikkolaArmas Männistö (1913–?), Pentti Tulla (1937–1988) ja Antti Ukkonen (1948–1994). (1935–2011), taidemaalari (1934–1986) sekä taidemaalarit

Kolmas iso yhteisesiintymien tapahtui Amos Andersonin taidemuseossa vuona 1976, minkä yhteydessä myös julkaistiin laajempi luettelo. Uusia osallistujia oli jälleen lisää: ryhmän kirjallinen tukija, myös taiteenkeräilijänä tunnettu C.J. af Forselles (1923–2010), taidemaalarit Jorma HautalaPaavo Kauramäki (1929–2012) Vladimir Kopteff (1932–2007) ja Sisko Riihiaho (s. 1925) sekä arkkitehti Juhani Pallasmaa (s. 1936), elektronisesta musiikista tunnettu säveltäjä Otto Romanowski (1952) ja kuvanveistäjä Raimo Utriainen (1927–1994). Kujasalo oli jättäytynyt pois. (s. 1941),

Ryhmän neljäs iso yhteisesiintyminen tapahtui Lapin kiertonäyttelyssä vuonna 1977. Mukana oli 16 taiteilijaa, ja näyttelyn nimenä Kineettistä taidetta. Näyttelyyn osallistuivat Aalto, Hämäläinen, Kauramäki, Kopteff, Koskela, Kosonen, Lanu, Laurema, Luukela, Maasalo, Mether-Borgström, Riihiaho, Taleva, Tulla, Utriainen ja Valtonen.

Saman vuonna pantiin alulle myös Antti Maasalon ateljeekoti – Suomen ensimmäinen aurinkovoimalla toimiva ekotalo – Lehtimäellä. Talon oli suunnitellut Mikkola, joka suunnitteli myöhemmin 1980-luvun alussa myös talon Lauremalle. Mukana rakennushommissa oli talkoolaisia Dimensio-ryhmästä, ja samassa yhteydessä järjestettiin myös näyttely.

Näennäisen epäpoliittinenkin on aina tavalla tai toisella poliittista. Vaikka Dimensiolla ei ollutkaan varsinaisia poliittisia tavoitteita eikä myöskään monien historiallisten taiteilijaryhmien tavoin halua voimakkaasti manifestoida tavoitteitaan, on esimerkiksi vuoden 1973 julkaisusta helppo löytää taiteilijoiden omista kommenteista yhteisen agendan sävyä. Yksi tällainen on tietenkin vaatimus ajassa kiinni pysymisestä. Unto Hämäläisen sanoin: ”Tämä aika on nimenomaan nopean liikkeen, sähköisen viestin ja valon aikaa ja taide on kai aina heijastanut aikansa ilmiöitä. […] Toivoisinkin, että ihmiset oppisivat hyväksymään sen että kuvataide ei voi jäädä paikalleen kun kaikilla muilla elämän alueilla riennetään eteenpäin.” Usko taiteen voimaan ja mahdollisuuksiin oli myös luja. Näin Matti Koskela: ”Kuvataide voi olla voimakkaasti ratkaisemassa syntyviä nyky-yhteiskunnan ongelmia. Kaupunkimaisema pitäisi tehdä ihmisille inhimilliseksi ja heitä aktivoivaksi. Kuvantekijöiden pitäisi saada olla kiinteässä työskentelyvuorovaikutuksessa ympäristön kehityksestä vastaavien henkilöiden kanssa.”

Ei ole ihme, että Dimension aatemaailmassa henkii historiallisesti tarkastellen jotain samaa kuin Tulenkantajien 1920-luvun aatteissa. Urbaani maailma ei vieläkään tuntunut täysin tutulta, ja taiteilijoiden tulisi olla osa sitä. Koskelan ryöppyävin sanoin: ”Kuvataide voi kasvattaa ihmisiä näkemään kauneusarvoja myös modernissa maisemassa – liikennevalot, keltainen tankkiauto, julkisivu, mainosvalot, liikennemerkki, kaupunkinäkymä, tehtaan konstruktio, koneen ohjelmataulu, kilpa-auto, etenevä moottoritie, radiomasto, sähköjuna, kaupungin valot, avomuuntaja, liikenteen rytmikkyys, hyvät julkiset tilat…”

Taiteen ja teknologian potentiaalinen liitto ei kuitenkaan ollut pelkkää teknologista kehitysuskoa. Näin varoitti Annikki Luukela: ”Taiteilijalla on vastuu siitä, että hän käyttää teoksissaan tekniikkaa apuna vain humanitäärisiin, ihmisen kannalta positiivisiin päämääriin. Valon, värin ja muodon dynaaminen liiketapahtuma laajentaa aistimuskenttäämme, suo mahdollisuuksia myös katsojan aktivoimiseen.” Ryhmän vanhimman jäsenen, Ernst Mether-Borgströmin sanoissa oli myös kriittisiä sävyjä ajan hengestä: ”Konstruktiivinen taide on rakentavaa ja antaa toivoa – vastakohtana tämän ajan muuten repivälle hengelle. Se ilmentää ihmisen oikeutta älylliseen valintaan, joka tässä tapauksessa on rakentava ja tulevaisuuteen optimistisesti suuntautuva.”

Antti Maasalo halusi puolestaan ylittää raja-aitoja ja ennakoi myös tulevia tapahtumia taiteen kentällä: ”Katson, että liikkeen taiteen tulisi olla osa arkkitehtuuria ja mielestäni kinetiikan avulla on mahdollista päästä esineellisestä taiteesta ympäristötaiteeseen.”

Dimensiolaisia on toisinaan verrattu Pelle Pelottomaan, toisinaan renessanssin monitaitureihin, kuten vaikkapa Leonardo da Vinciin (1452–1519), joka tunnettiin myös keksijänä. Osmo Valtonen oli tämän suhteen kuitenkin varovaisen vaatimaton: ”Nykyään taiteilija tuskin saattaa tehdä tekniikkaa edistäviä keksintöjä, mutta taiteilija voi tehdä tekniikan uusia sovellutuksia ja sellaisia sovellutuksia, jotka eivät ainakaan vahingoita ihmistä. Tekniikkaa on ruvettu käyttämään yhä enemmän selvästi henkisen tapahtuman välineenä ja todennäköisesti tämä tulee vuosien mittaan lisääntymään.”

Dimensioon oli liittynyt mukaan runsaasti konstruktivistisia kuvataiteilijoita, ja tämä huomioitiin myös Dipolin vuoden 1974 näyttelyn julkaisussa. Ryhmän perustavoitteet toistettiin samoina, mutta konstruktivistit saivat oman lisänsä: ”Mukana on myös useita konstruktiivista suuntausta edustavia kuvataiteilijoita – suuntauksen, joka viime aikoina keskittynyt tutkimaan luonnon ja tekniikan väistä suhdetta, jotta kehitys ei kulkisi liiaksi tekniikan ehdoin vaan että ihminen voisi ymmärtää hänen elämäänsä vaikuttavat abstraktiset voimat. Ja vähän yllättävästikin mukaan otettiin myös varsin klassinen esteettinen kategoria: ”Koko Dimensio-ryhmän – olivatpa sen jäsenet kuvataiteilijoita, teknologeja, musiikkitaiteilijoita, elokuvantekijöitä tai esittäviä taiteilijoita – pyrkimyksenä on luonnollisesti myöskin esittää sanomansa mahdollisimman kauniisti.” Pentti Tulla yritti omalta osaltaan myös määritellä kauneutta: ”Niinsanottu esteettinen kauneus siinä mielessä, kuin se yleensä käsitetään, ei merkitse mitään, eikä ole siis haitaksikaan. Kauneus on ratkaisun tyylikkyyttä.” Tämä tuo mieleeni Erkki Kurenniemen, jota haastattelin Dimension 30-vuotisjulkaisuun: ”Samaan hengenvetoon musiikin teoriaan viime vuosina paneutunut Kurenniemi kuitenkin innostuu kertomaan ohjelmoinnin poetiikasta, ’esteettisestä suhtautumisesta ohjelmointiin’, siitä ’kuinka kohtuuttomasti käytän aikaa siihen, että koodi näyttää typografisesti ja algoritmiikaltaan elegantilta’.” Näin dimensiolaiset ovat omalta osaltaan olleet pohtimassa ja myös laajentamassa erästä estetiikan peruskäsitettä. Kauneudesta puhuminen ei ole ollut pitkään aikaan kovinkaan muodikasta, mutta nämäkin ajatukset lienee syytä poimia esiin, kun siitä jälleen väistämättä tullaan tulevaisuudessa puhumaan.

On ehkä myös syytä muistuttaa, että monen dimensiolaisen ajatukset kauneudesta tai ylipäänsä taiteen tekemisestä liittyvät teknologian lisäksi myös luontoon ja luonnonhavaintoihin. Dimensiosta puhuttaessa tekniikka saattaa helposti  jopa ylikorostua, sillä monelle dimensiolaiselle teknologia on ollut nimenomaan tapa päästä uudenlaisin taiteellisin keinoin käsiksi niihin muun muassa valoa ja liikettä sisältäviin luonnonilmiöihin, jotka ovat jättäneet syvän vaikutuksen – aivan samoin kuin impressionistitkin lähtivät kehittämään maalaustekniikkaansa saadakseen maalauksen litteälle pinnalle mukaan valon ja liikkeen. Näin esimerkiksi Annikki Luukela, kun haastattelin häntä vuonna 2002: ”Usein palaan uraani miettiessäni lapsuuden ja nuoruuden antamaan taustaan. Olen pohjoisesta, Kemistä kotoisin… ja kyllä se pohjoisen valo on ollut minulle merkittävä. Muistan jo nuorena reagoineeni valoilmiöihin. Ja sitten oli se pohjoisen rytmi, puolet vuodesta pimeää ja puolet valoa… se on sisäistynyt… tämä rytmi ja ero. Toinen voimakas kokemus syntyy siitä, että olen hiihtänyt paljon meren jäällä. Kun hiihdän aurinkoa kohti, kohti horisonttia… on vain hohtavaa valkoisuutta. Olet kuin valtavassa valopallossa. On valon heijastumat, on kiteitä ja lumen ominaisuudet. Nämä ilmiöt alkoivat vain kiinnostaa.”

Luonnonkokemuksia voi kartoittaa myös kulttuurihistoriallisesti eikä pelkästään yksilöllisen kokemuksen kautta. Näin Jorma Hautala, joka liittyi ryhmään Amos Andersonin taidemuseon vuoden 1976 näyttelyn alla: ”Konstruktiivinen taideilmaisu sisältää kaaren kansantaiteen sekä monien tärkeiden historiallisten taidekausien väri- ja muotomaailmasta nykyaikaisen taiteen ja tekniikan parhaisiin tuotteisiin. Näiden teosten taustalla on aina alitajuisesti luonto.”

Taiteen, tekniikan ja luonnon suhteen kuroi yhteen Amos Andersonin näyttelyn yhteydessä ankarasti Kirmo Mikkola: ”Ihmisen käsistä riistäytynyt teknologinen kehitys ja yhteiskunnan vääristynyt työnjako vieraannuttavat ihmistä luonnosta ja yhteisöstä. Taiteen tehtävä on taistella tätä vieraantumista vastaan.

Kuvataiteellinen työskentely merkitsee arkkitehdille – paitsi kuvataidetta sinänsä – syventymistä ihmisen ympäristön biologiseen, sosiaaliseen ja psykologiseen olemukseen. Kuvataide opettaa keinoja, joilla suunnittelun yhä abstraktimmat elementit voidaan täyttää myönteisellä inhimillisellä sisällöllä.” 

Kauneuden lisäksi taiteen turhuus on ollut varsin tärkeä ja myös monin tavoin vaikea käsite. Taidetta on moitittu turhuudesta, mutta moni taiteesta ja sen tehtävistä on nähnyt turhuudessa myös merkittävän arvon. Näin myös Dipolin näyttelyn yhteydessä Osmo Valtonen. Hänen sanojensa kautta välittyy myös paljon siitä, mitä dimensiolaisuus 1970-luvulla oli: ”Tekniikka on liian vakava asia jätettäväksi teknokraattien hoitoon. Teknillis-tieteellinen vallankumous on osoittautumassa vallankaappaukseksi, jonka jälkeen juntta suurista lupauksistaan huolimatta riistää enemmän kuin antaa.

Pidän järkevänä ja hyödyllisenä työnä rakentaa turhia koneita, jotka eivät tuota mitään aineellisesti mitattavaa, järkevää ja hyödyllistä tavaraa. Ne tuottavat vain kokemuksia, pienen määrän sisältöä elämään. Nämä taiteeksi sanotut kokemukset voivat kokijasta riippuen luoda tunnelman, ajatuksen tai halun toimia. Ja turha kone ainakin todistaa, että ihminen päättää, mitä kone tekee.”

Kyllä Dimensiota on siis syytä tarkastella myös poliittisena ja yhteiskunnallisena taideilmiönä. Osmo Valtonenkin totesi kuulemma aikoinaan: ”Jos teknologia olisi uskonto, me olisimme jumalanpilkkaajia.”

Dimension toiminta oli alusta lähtien kansainvälisesti orientoitunutta. Näyttelyihin kutsuttiin mukaan ulkomaisia vieraita, ja Dimensio myös esiintyi ryhmänä ulkomailla – perinne, jota on jatkettu johdonmukaisesti näihin päiviin asti. Kun ryhmä piti 10-vuotisjuhlanäyttelyään vuonna 1982 Helsingin Taidehallissa, oli sillä takanaan näyttelyt Ruotsissa, Puolassa ja Unkarissa. Kutsut olivat jo odottamassa Itävallasta ja Unkarista.

Ruotsin Hässelbyn pienimuotoisen näyttelyn yhteydessä vuonna 1976 Dimensio järjesti myös seminaarin, jonka esitelmät julkaistiin Suomen Taiteilijaseuran vuosikirjassa Taide 1976. Yksi innoittajista oli Tukholman Moderna Museetin Suomessakin voimakasta huomiota herättänyt ARARAT-näyttely (= Alternative Research in Architecture, Resources, Art and Technology) vuonna 1976. Seminaari järjestettiin samalla matkalla, jolloin dimensiolaiset olivat tutustumassa ARARATiin toukokuussa 1976.

Vuosikirjassa julkaistiin Taide-lehden toimitussihteerin Jaakko Lintisen, taidehistorioitsija Yrjänä Levannon, Kirmo Mikkolan ja Juhani Pallasmaan Hässelbyssä pitämät esitelmä sekä C.J. af Forsellesin raportti seminaarista. Lintinen puhui utopioista ja tekniikasta, Levanto ekologiasta, Mikkola esitteli kokeellisen elokuvan varhaisen pioneerin, ruotsalaisen Viking Eggelingin (1880–1925) tuotantoa ja Pallasmaa pohti piilotajunnan ja luovuuden suhdetta.

Viimeistään ARARAT-näyttely ja Hässelbyn seminaari herättivät ryhmässä voimakkaan ekologisen tietoisuuden ja siitä kautta epäilemättä myös vankemman yhteiskunnallisen agendan. Taustalla vaikutti toki maailman ensimmäinen öljykriisin nimellä tunnettu maailmaa järisyttänyt tapahtumakulku vuonna 1973. Teknologian ja taiteen hedelmällistä yhteistyötä pohtinut ryhmä otti varmaan tästäkin syystä linjassaan mukaan myös selkeämmän huolen maailman tilasta ja tulevaisuudesta. Loputtoman kasvun aika oli ohi.

Hässelby oli myös ensimmäinen kansainvälinen avaus, jossa varsin kevyin kantamuksin esiteltiin Dimension työtä. Myöhemmin ryhdyttiinkin puhumaan ”kapsäkkinäyttelyistä”, joita dimensiolaiset järjestivät eri puolilla Eurooppaa erilaisten symposiumien ja tapahtumien yhteydessä. Ryhmällä oli alusta alkaen selkeä kansainvälinen ote: näyttelyssä vierailevien ulkomaalaisten taiteilijoiden lisäksi pidettiin yhteyttä kansainvälisiin kirjeenvaihtajajäseniin.

Ensimmäinen näyttävä esiintyminen pääkaupungissa tapahtui Helsingin Taidehallissa, kun ryhmä juhlisti kymmenvuotista historiaansa. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös mittava ja runsaasti kuvitettu julkaisu. Ekologinen ulottuvuus sai nyt vahvan painotuksen – kuten taidehistorioitsija Asko Mäkelä kirjoitti näyttelyn julkaisussa: ”Taiteen ja teknologian teokset ovat olleet näyttävästi esillä, mutta hyvin vilkas ekologisen taiteen kokeellinen kausi näkyy varsinaisesti vasta tässä Taidehallin näyttelyssä, joka onkin Dimension ensimmäinen suuri näyttely viiteen vuoteen.”

Dimensiolaisuudessa oli tapahtunut muutos. Mäkelän sanoin: ”Kymmenessä vuodessa on käyty läpi kaari teknologian mahdollisuuksien yliarvioinnista luonnon mahdollisuuksien uudelleenarviointiin. Tuo kehitys on olennaista myös Dimensio-ryhmän toiminnassa.”

Mäkelä toteaa osuvasti artikkelissaan, että epätietoisuus maailman tulevaisuudesta johtaa kahteen pääsuuntaukseen suhteessa teolliseen kulttuuriin. Toisaalta on ironinen jälkimodernistinen suuntaus ja toisaalta luonnonmukaisuuteen suuntautuva orgaanisempi suuntaus, joka haluaa hyödyntää teknologiaa, mutta vain tarpeellisessa määrässä. Jälkimmäisestä Mäkelä ottaa esiin maataiteen synnyn, jolla silläkin on dimensiolaisia juuria – esimerkiksi Lehtimäen pohjoismainen kuvanveistosymposium Kokeellinen ympäristö III, johon osallistui useampikin dimensiolainen taiteilija vuonna 1982. Tuolloin yritettiin Dimension Leija-ryhmän toimesta leijanlennättämisen maailmanennätystä monipuolisen arkkitehdin, kuvanveistäjä ja keksijän Mårten Bondestamin (s. 1935) johdolla. Leija-ryhmään kuuluivat aikoinaan Laurema, Maasalo, Luukela ja uutena jäsenenä Bondestam.

Ironiaksi Taidehallin näyttelyssä voidaan varmaan tulkita Kurenniemen robotti Master Chaynjis, joka lievästi kiroillessaan herätti niin suurta huomiota, että eräs uskonnollinen näyttelyvieras hajotti lopulta robotin – heitti sen ensin lattiaan ja hyppi sitten sen päällä, jotta saisi sen puheen (muun muassa ”Jumalauta, mulla on outo olo”) lakkaamaan.

Vuoden 1982 näyttelyssä ryhmä oli taas kasvanut voimakkaasti. Julkaisussa jäseniksi mainitaan Aalto, Bondestam. Eskolin Esk, af Forselles, Hautala, kuvanveistäjä Veikko Hirvimäki (s. 1941), Hämäläinen, Ikkala, näyttelyyn osallistuneen Tööt-filmin graafinen suunnittelija ja taiteilija Harri Kaasinen (s. ?), Tööt-filmin ohjaaja Antti Kari (s. 1949), Kauramäki, Kopteff, taidemaalari Sirkka-Liisa Kortelainen (s. 1921), säveltäjä Esa Kotilainen (s. 1946), Koskela, Kosonen, Kurenniemi, Kärkkäinen, Laine, arkkitehti Sakari Laitinen (s. ?), Lanu, Laurema, Luukela, Maasalo, kuvanveistäjä Seppo Manninen (s. 1937), Mether-Borgström, tietokonegrafiikkaa suunnitteleva insinööri Markku Metsämäki (s. 1947), Mikkola, Männistö, arkkitehtuuria ja kuvataidetta yhdistelevä Heikki Määttänen (s. 1952), Tööt-filmin animaatio- ja sarjakuvataiteilija Heikki Paakkanen (s. 1948), itävaltalaissyntyinen elektronisen musiikin säveltäjä Herman Rechberger (s. 1947), Riihiaho, Romanowski, elektronisen musiikin säveltäjä ja Tööt-filmiläinen Jukka Ruohomäki (s. 1947), säveltäjä Jarmo Sermilä (s. 1939), kuvanveistäjä Hannu Siren (s. 1953), Taleva, Tulla, Ukkonen, Utriainen, Valtonen ja arkkitehti Markku Viitasalo (s. 1947) – kaikkineen siis peräti 43 nimeä. Ja mukana oli toki taas kutsuttuna ulkomainen tosin Kemissä syntynyt vieras: maineikas ruotsalaistaiteilija Per Olov Ultvedt (1927–2006), joka oli jo aikoinaan osallistunut Rörelse i konsten -näyttelyyn.

Vuoden 1982 näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös mittava näyttelyluettelo, jossa oli taiteilijaesittelyiden lisäksi kahden ryhmän jäsenen teksti: Kurenniemi kirjoitti tietokoneista ja Luukela valotaiteesta. Lisäksi Mikkola oli tehnyt hienon kuvakollaasin kovasta ja pehmeästä teknologiasta, Jaakko Lintinen kävi läpi dimensiolaista tematiikkaa ajan taiteessa, filosofi Juhani Pietarinen pohti tekniikkaa humanismin palveluksessa ja Asko Mäkelä kartoitti Dimension vaiheita.

***

En ole kirjoittamassa Dimension historiaa enkä edes kattavuuteen pyrkivää kronikkaa. Olen tietoisesti keskittynyt Dimension ensimmäiseen kymmeneen vuoteen. Olisi älyllisesti epärehellistä kertoa Dimension tarinaa neljäkymmentä vuotta jatkuneena avantgardistisena voittokulkuna. Dimension ensimmäiset kymmenen vuotta edustavat selkeästi vaihetta, jolloin marginaalissa olleet taiteen tekemistavat siirtyivät hiljalleen jopa taiteen keskiöön tai ainakin normalisoituivat.

Taiteen kentällä vallitsee aina tietty osakenttien välinen rakenteellinen logiikkaa, ja taiteilijaryhmilläkin on oma elinkaarensa. Taiteen kehityksessä on aina vallinnut dialektinen liike, joka samalla määrittää kentän rakennetta. Nouseva avantgarde käy taisteluaan ”vanhoja pieruja” ja ymmärtämättömyyttä vastaan ollen kuitenkin tuomittu itse olemaan tulevaisuudessa osa hegemoniaa ja vakiintuneita käytäntöjä. Odottamassa on aina uusi polvi, joka haluaa tehdä asioita toisin ja muodostaa myös omat sosiaaliset kuvionsa. Ei ole esimerkiksi lainkaan kaukaa haettua todeta, että vuonna 1987 perustettu nuoremman väen MUU ry – itsekin nyt jo toki etabloitunut – otti tavallaan Dimension roolin edustaessaan oman aikansa ja sen kulloisenkin uuden teknologian kokeellista taidetta – media-, video, valo- ja äänitaidetta, performanssia sekä yhteisö-, käsite- ja ympäristötaidetta. Kenttä oli luotu, se oli vapaa kaikille – ja varmaan osin Dimension ansiosta.

Dimensio oli ensimmäisen kymmenen vuoden aikana saavuttanut paljon: aseman Suomen taiteen kentällä ja sitä kautta toki ansaitun paikan taidehistoriassa sekä tunnettuuden suuren yleisön keskuudessa. Dimension näyttelyt olivat yleensä myös aina yleisömenestyksiä. Lapin kiertueellakin kerrotaan joidenkin kuntien koko asujaimiston tutustuneen dimensiolaiseen taiteeseen. Itse asiassa kannattaa kiinnittää myös huomiota dimensiolaiseen ”aluepolitiikkaan”: ryhmä on alusta asti esiintynyt runsaasti Helsingin ulkopuolella, ja tätä perinnettä on jatkettu myös näihin päiviin asti – muun muassa ryhmään myöhemmin liittyneen taidemaalari Kaarina Sepposen (s. 1938) toimesta usein Pieksämäellä.

Dimensio ei kuitenkaan sammunut miltei kaiken tehtyään. Myöhempinä aikoina onkin korostunut alusta alkaen tärkeä rooli: avoin yhteistyö ja toveruus, josta Dimensio käytännönläheisen alkunsa aikoinaan sai. Taide on myös sosiaalista elämää. Yksi nuoremman polven edustajista, taidemaalari Ilkka Väätti (s. 1955) arvioi tätä ulottuvuutta Dimension juhliessa 30 vuottaan: ”Dimensiolaiset ovat aina auttamassa toisiaan, kuljettamassa teoksia, pystyttämässä, ripustamassa… Hienoja ihmisiä.” Samalla Väätti kuitenkin huomautti, että Dimensioon kuuluminen ja taidehistoriallinen siipien havina on myös antanut mahdollisuuden ”eräänlaiseen kenttätyöhön”. Näin taiteilija, jolle taidehistoria on aina tarjonnut keskeisen tematiikan, pystyy tietyllä tavalla myös elämään sitä omassa ajassaan. 40-vuotiaita ja edelleen toimivia taiteilijaryhmiä ei maailmassa montaa ole.

Dimensio on pysynyt aktiivisen koko ajan: näyttelyihin on osallistuttu pienemmällä – muun muassa Laureman, Maasalon ja Valtosen yhteisesiintyminen Dessaussa, legendaarisen Bauhausin ja siten myös yhden Dimension henkisen edelläkävijän kotipaikassa ja vuonna 1991 ja Hämäläisellä vahvistetun ANTTIESAOSMOUNTO-ryhmän esiintyminen Tallinnan Taidehallissa vuonna 1993 sekä Unkarissa vuosina 1993 ja 1996 – ja isommalla porukalla kotimaassa ja ulkomailla, esimerkiksi Poznanissa vuonna 1989, Riiassa vuonna 1996 ja Pietarin Marmoripalatsissa vuonna 1997. Dimension tulevalla historioitsijalla riittää siis materiaalia ja pengottavaa.

Kymmenvuotisjuhliensa myötä Dimensio on järjestänyt aina isomman näyttelyn. Helsingin Taidehallin jälkeen vuonna 1992 Tampereen nykytaiteen museossa. Tuolloin jäsenistö oli seuraava: Aalto, Bondestam, Eskolin Esk, af Forselles, loogikko Christoffer Gefvert (s. 1947), kuvataiteilija Alvar Gullichsen (s. 1961), kuvataiteilija Liisa Hamarila (s. 1947, nyk. Harkkomaa), Hautala, Hirvimäki, kuvanveistäjä Kari Huhtamo (s. 1943), Hämäläinen, Ikkala, kuvataiteilija Janne Kaarlehto (s. 1958), kuvataiteilija Olof Kangas (s. 1946), kuvataiteilija Heimo KarttunenOlli Kortekangas (s. 1955), Kortelainen, Koskela, kuvataiteilija Veikko Koskinen (1930–2011), Kosonen, Kotilainen, Kurenniemi, kirjailija ja monipuolinen poikkitaiteilija Arto Kytöhonka (1944–1992), Laitinen, Lanu, Laurema, Luukela, Maasalo, Manninen, Mether-Borgström, Metsämäki, Männistö, performanssitaiteilija Heikki Mäntymaa (s. 1944), Rechberger, Riihiaho, Romanowski, Ruohomäki, Sepponen, Sermilä, Siren, Taleva, Ukkonen, kuvataiteilija Jaakko Valo (s. 1954), Valtonen, kuvataiteilija Jim Wichmann (s. 1955) ja Viitasalo. Kaikkineen ryhmässä oli tuolloin siis 49 jäsentä, joista kymmenen vuoden aikana karttuneita uusia nimiä oli 14. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin luettelo varustettuna af Forsellesin esseellä, Kytöhongan runolla ja taiteilijaesittelyillä. (1926–2002), Kauramäki, Kopteff, säveltäjä

Sama tahti jatkui Salon taidemuseossa järjestetyssä 30-vuotisjuhlanäyttelyssä vuonna 2002. Tuolloinen jäsenistö: Aalto, kuvanveistäjä Anne Alho (1955–2010), Bondestam, af Forselles, Gullichsen, Gefwert, Hamarila, Hautala, Hirvimäki, kuvataiteilija Lars Holmström (s. 1949), Huhtamo, kuvataiteilija Riitta Huttunen (s. 1957), Hämäläinen, Ikkala, kuvataiteilija Kari Juutilainen (s. 1953), Kaarlehto, kuvataiteilija Pekka Kaikkonen (s. 1958), Kangas, kuvataiteilija Harald Karsten (s. 1948), Kauramäki, Kopteff, Kortelainen, Koskela, Koskinen, Kotilainen, Kurenniemi, kuvataiteilija Taina Kuusikoski (s. 1954), Laitinen, kuvataiteilija Marra Lampi (s. 1948), Lanu, Laurema, Luukela, Maasalo, Manninen, Metsämäki, Männistö, Mäntymaa, Rechberg, Riihiaho, Romanowski, Ruohomäki, Sepponen, Sermilä, Siren, Taleva, Valo, Väätti ja Wichmann. Jäseniä oli siis 48, joista taas uusia nimiä yhdeksän. Näyttelyä ryyditti jälleen julkaisu, jossa oli ryhmän vanhan sihteerin, Kerttu Karvonen-Kankaan muistelus, tiivistelmä Minna JylhänSoili Sinisalon Dimensio-aiheinen artikkeli Suomen Taiteilijaseuran vuoden 1978 vuosikirjasta Taiteen kuvat ja kuviot. Kirjassa oli myös liitteenä CD, jossa oli Romanowskin ja Sermilän sävellyksiä. Dimensio-aiheisesta taidehistorian pro gradusta, tekemäni kuusi taiteilijahaastattelua sekä näköispainoksena taidehistorioitsija

***

Olkaamme myös rehellisiä. Eräs pitkään Dimensioon kuulunut vanhemman polven taiteilija tuhahti minulle jo vuosia sitten: ”Dimension olisi pitänyt kuolla jo 1970-luvulla.” Minun on kuitenkin todettava vasta-argumentiksi, että hän jatkaa edelleenkin toimintaansa ryhmässä. Joku syy siihen täytyy olla.

On epäilemättä niin, että tietyssä mielessä Dimensio teki tehtävänsä jo 1970-luvulla. Se yhdisti taiteen ja teknologian toisiinsa peruuttamattomasti. Se ylitti taiteenlajien välisiä rajoja ennennäkemättömällä tavalla. Se toi omalta osaltaan ekologisen huolen taiteen kentälle. Nämä kaikki ovat edelleenkin kurantteja asioita. Historian kulussa on käynyt varsin selväksi, että ilmiöitä ja niihin liittyviä probleemeita ei koskaan voi ymmärtää ilman niiden historiallisten juurien ymmärtämistä. Tämän ymmärryksen ylläpito, humaanin liekin varjeleminen, on edelleenkin Dimension tehtävä – vaikka siihen osallistuisikin muitakin tahoja.

Ymmärryksen ylläpito, muisti, on myös tärkeä asia, mistä Matti Koskela huomautti Helsingin Sanomien toimittajalle 30-vuotisnäyttelyn yhteydessä – aiheellisen kriittisesti: ”Dimensiolla on muisti, ja toivon että se jatkuu, varsinkin kun mikään museo ei ole lähtenyt keräämään ryhmän taidetta”.

Yksi tärkeimmistä ulottuvuuksista ihmisen elämässä on arkisemmalla tasolla epäilemättä myös kanssaihmisten kanssa toimiminen, yhteisöllisyys, toverihenki. Tämä tehtävä ei koskaan tule valmiiksi. Toverihenki vaatii myös jatkuvuuden varmistamista, uusiutumista, uusien sukupolvien tuloa mukaan. Tämän 40-vuotisnäyttelyn nimilista kertoo myös tästä ulottuvuudesta: Petri Eskelinen (s. 1975), Ilmari Gryta (s. 1979), Jorma Hautala, Lars Holmström, Antti Immonen (s. 1973), Kari Juutilainen, Pekka Kaikkonen, Olof Kangas (s. 1946), Harald Karsten (s. 1948), Tuomo Klemi (s. 1958), Matti Koskela, Antti Maasalo, Seppo Manninen, Heikki Mäntymaa, Reima Nurmikko (s. 1951), Anja Rahola (s. 1944), Otto Romanowski, Barbara Tieaho (s. 1944), Jaakko Valo, Ilkka Väätti, Unto Hämäläinen, Vladimir Kopteff, Veikko Koskelin, Esa Laurema ja Osmo Valtonen. Nuorimmat, 1970-luvulla syntyneet kuvanveistäjät eivät olleet vielä syntyneetkään, kun Dimensio perustettiin.

Dimensiota viimeiset seitsemän vuotta puheenjohtajana luotsannut Anja Rahola on todennut omasta tuotannostaan: ”Pyrin yleensä teosta tehdessäni siihen, että sen viesti kestäisi aikaa.” Saman maksiimin voi epäilemättä laajentaa koko Dimensioon – ja myös todentaa Dimension avulla, sillä ryhmän viesti on epäilemättä kestänyt aikaa ja on monilta osin jopa lisääntynyt ajankohtaisilta ulottuvuuksiltaan. Esimerkiksi Dimension piirissä herännyt ekologinen ajattelu kohtaa koko ajan uusia haasteita tekniikan ja taiteen liitossa. Kun tekniikka kehittyy, on taiteilijoiden syytä seurata sitä – ja myös kyseenalaistaa sitä, kuten Dimensiossa on aina tehty. Ja kun ryhmästä on kyse, on sitä tehty myös keskustelemalla. Rahola on todennut: ”Keskustelu taiteen merkityksestä ja henkisestä sisällöstä kiinnostaa minua – varsinkin, jos se tapahtuu ymmärrettävällä kielellä, ilman hienostelua.” Dimensiota ei hienostelusta ole koskaan voitu syyttää. Mukana on aina ollut arkinen, lämminhenkinen ja maanläheinen suhde taiteeseen. Koska taide ei voi olla mikään erillinen saareke, kantavat taiteilijat työskentelyllään omaa vastuutaan kanssaihmisiään kohtaan.

Tämän vastuun kanssa Dimensio voi surutta elää seuraavankin vuosikymmenen – uutta juhlanäyttelyä odotellessa.

Lähteet:

– Dimensio – kokeellisen taiteen näyttely. [1972]. [4 s.] [Tampereen nykytaiteen museon näyttely]

– Dimensio. [1973]. [19 s.] [Wäinö Aaltosen museon ja Alvar Aalto -museon näyttelyt]

– Dimensio. [1974]. [27 s.] [Dipolin näyttely]

– Dimensio. Kuvataide, musiikki, elokuva, arkkitehtuuri. Toim. Kerttu Karvonen Kannas. 1976. [30 s.] [Amos Andersonin taidemuseon näyttely]

– Dimensio 1972–1982. Toimituskunta C.J. af Forselles, Jorma Hautala, Sakari Laitinen. 1982. 66 s. + teosluettelo [6 s.]. [Helsingin Taidehallin näyttely]

– Dimensio. Toimituskunta Liisa Hamarila, Kirsti Hynynen, Arto Kytöhonka. 1992. 1992. 47 s. [Tampereen nykytaiteen museon näyttely]

– Dimensio 30. Toim. Otso Kantokorpi. Like 2002. 64 s. [Salon taidemuseon näyttely]

– af Forselles, C.J.: Valon ja liikkeen taidetta. Dimensio-ryhmä, kuvataide, musiikki, elokuva, arkkitehtuuri. – Taide 5/1976, s. 19–23.

– Haapala, Leevi: Valomaalarit ja sähköinen valo. – Teoksessa Pinx. Maalaustaide Suomessa [4]. Weilin+Göös 2003. S. 280–287.

– Maunuksela, Arja: Pimeän huoneen taiteilijat koolla. – Helsingin Sanomat 8.10.2002.

– Sinisalo, Soili: Taide humanisoi tekniikkaa. – Teoksessa Taide 78. Taiteen kuvat ja kuviot. Suomen Taiteilijaseura 1978. S. 30–39.

– Sinisalo, Soili: Matemaattisen järjestelmällistä. – Teoksessa Pinx. Maalaustaide Suomessa [4]. Weilin+Göös 2003. S. 108–111.

– Taide 76. Taide, teknologia, ekologia. Suomen Taiteilijaseura 1976. S. 4–51. [Hässelbyn seminaarin esitelmät]

– Puhelinkeskustelut Jorma Hautalan, Annikki Luukelan ja Antti Maasalon kanssa 1–3.4.2012.