Eilen tuli uutinen Parnasson päätoimittajan Jarmo Papinniemen (1968–2012) äkillisestä kuolemasta. Emme olleet läheisiä ystäviä, mutta olemme säännöllisesti törmäilleet toisiimme 1990-luvulta alkaen, muun muassa kirjamessuilla Turussa ja Helsingissä, ja olleet jonkinlaisia toistensa kanssa satunnaisesti hyvin viihtyviä kamuja.
Tuli tosi haikea olo. Viimeksi olen ollut Jarmon kanssa enemmän tekemisissä neljän päivän ajan vuoden 2010 toukokuussa, jolloin joukko taidelehtiä (tässä linkki matkamme yhteistuotokseen) teki matkan Pietariin etsimään sikäläistä nykytaidetta. Juuri matkoillahan ihmisen luonto koetellaan. Jos ihmisen kanssa viihtyy reissussa, viihtyy taatusti muutenkin. Jarmo oli juuri sellainen tosi reissumies, jonka kanssa oli hyvä matkustaa: loputtoman positiivinen, sovitteleva, joustava, kekseliäs, huumorinsa säilyttävä ja tietenkin tavattoman utelias sekä innokas keskustelemaan kaikesta näkemästään ja kokemastaan. Siis aivan loistava seuramies.
Niinpä katselin läpi kaikki Pietarin matkan kuvani ja olin hetken aivan toisissa maailmoissa. Muistin senkin hauskan keskustelurupeaman, kun olimme Jarmon, pietarilaisen monitaiteilija Sami Hyrskylahden ja sattumalta paikalle osuneen toimittaja Arvo Tuomisen kanssa ravintolassa, jonka nimi taisi olla Viipuri. Tässä Jarmo ja Sami:
Jarmon kaltainen ahkera kulttuurityöläinen elää aina – muistojenkin haalennuttua. Hänen tekstinsä ovat olemassa jälkipolvien lukea. Tästä linkistä voitte lukea Jarmon Pietarin jutun, niin ymmärrätte mitä tarkoitan hänen ahkeralla uteliaisuudellaan.
Jarmo oli aidosti lämmin ja sydämellinen, kanssaihmisiään rakastava kulttuurihenkilö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti